Vuoden 2011 parhaat albumit: 20 - 11

Nyt sitten listaillaan kunnolla. Jos edellinen viiden satsi oli vasta pientä lämmittelyä, niin nyt ollaan tosissaan. Siitä todisteena listan uusiksi pistäminen useampaan kertaan. Levyjen sijat ovat nyt ainakin suunnilleen sitä, miten oikeasti näitä arvottaisin tykkäämisasteikossani, mutta huomenna olen varmaan taas ihan eri mieltä. Top kybän sain sen sijaan ratkaistua ja päätettyä paljon nopeammin.

Eipäs nyt jaaritella enempää. Levyjen nimistä löytyy sitten linkin Spotifyyn. Ainoastaan yksi levyistä puuttuu niiden valikoimista, joten sitä en voinut linkata. Pahoittelen. Sen voi toki myös ostaa.

20. Feist - Metals

Feistin neloslevy on hyvä, mutta kun Feistin tyyli ei ole ihan minun kuppini teetä, niin kuin aika vahvasti arviossa painotinkin, niin ei levyllä lopulta ollut mitään asiaa top kymppiin. Muutamat huippubiisit ovat sen sijaan järisyttävän upeita.

19. Lykke Li - Wounded Rhymes

Ensi-ihastuksen jälkeen levy alkoikin vaikuttaa tylsältä. Vuoden lopussa se taas kuulosti todella hyvältä. Anywho, top kakskybään mahtuu ihan helposti.

18. Gil Scott-Heron & Jamie XX - We're New Here

Ei ainoastaan yksi hienoimmista remix-levyistä ikinä, vaan myös upea kunnianosoitus keväällä edesmenneelle Gil Scott-Heronille. RIP Gil.

17. Pyhimys - Paranoid

Pyhimykseltä aivan käsittämättömän kova vuosi, kun molemmat miehen julkaisemista levyistä olivat vuoden parasta Suomiräppiä. Tuoreempi ja synkempi ei yllä Mediumin nerouteen, mutta onhan Pyhin riimit vainoharhaisina, synkkinä ja masentuneinakin aivan käsittämättömän kovia. Stenkan tuotantokin toimii.

16. Raphael Saadiq - Stone Rollin'

Vaikka The Circusin keikka elokuussa oli sieluton rutiiniveto, niin Saadiqin levyn hienoutta se ei himmennä. Tässä on kaikki, mitä hyvältä soul-levyltä vaaditaan. 

15. Coldplay - Mylo Xyloto

Vaikka Mylo Xyloto pauhaa isommin kuin mikään muu levy koko vuonna, niin muovinen ja iso tuotanto ei heikennä levyä, vaan vie Coldplayta luonnollisesti jälleen eteenpäin. Bändi kuulostaa rennommalta ja vapautuneemmalta kuin koskaan. Vielä kun levy on kokonaisuutena bändin parhaimpia, niin voi vain todeta Coldplayn tehneen hienon pop-levyn.

14. Noel Gallagher's High Flying Birds

Odotin Noel Gallagherin levyltä paljon ja paljon häneltä sainkin. Levy on täynnä melodisia ja tarttuvia biisejä, jotka todistavat, että vanhempi Gallaghereista on velho biisintekijänä.

13. The Vaccines - What Did You Expect From The Vaccines?

Brittitulokkaat, joiden piti olla jälleen yksi rock-musiikin pelastajista. Ihan kuin kukaan kuolevaa genreä pystyisi pelastamaan, mutta todistivat ainakin, että perusasioissa pysyttelevällä rämistelyllä on paikkansa tänäkin päivänä. Energisyydessään yksi vuoden merkkipaaluja.

12. Björk - Biophilia

Islannin keijukaisen hieno teemalevy, josta riittää ammennettavaa vielä pitkäksi aikaa. Ihan kuin naisen uudistumiskykyä kukaan olisi epäillytkään, mutta onhan tämä hieno todiste siitä, että Björk osaa tehdä ajatonta musiikkia ajankohtaisilla soundeilla.

11. Anna Calvi

Kyllä tämä nousi yhdeksi vuoden parhaimmista debyyttilevyistä kevyesti. Calvin sävellykset ja sovitukset ovat isoja, mutta ideat kantavat pauhun ylitse, eikä massiivisuus ole biisien ainoa kantava voima.

Huomenna, toivottavasti, saatte top kympin.

Metals

Leslie Feist ei ole koskaan ollut elämäni suurin artistirakkaus. Naisen toinen albumi The Reminder, joka oli myös hänen läpimurto, tuntui olevan jokaisen lempparilevyjä pitkän aikaa, mutta itse en siihen koskaan päässyt ihan täysiä sisälle. Huikean hienoja kappaleitahan levy sisälsi, mutta en siihen kokonaisuutena koskaan päässyt jyvälle. Kolmosalbumi Metals ei siis ollut odotuslistani kärjessä, mutta kuten nyt syksyllä tuntuu tapahtuneen jo aika pirun monen levyn kohdalla, tämäkin levy pääsi yllättämään ja vielä todella positiivisesti.

En todellakaan ole mikään singer-songwriter genren suurin fani, enkä edes folkin, mutta Feistilla on hieno kyky luoda vangitsevia kappaleita ja hypnoottisia tunnelmia. Metalsilla hän onnistuu tässä parhaiten. Metals kun pysyttelee rauhallisissa ja melankolisissa kappaleissa koko kestonsa. Muutama irtiotto levyllä on, kuten aiemmin julkaistu How Come You Never Go There ja A Commotion, joista ensiksi mainittu on inhokkini levyltä. A Commotion on taas todella mainio kappale hienon rytmityksensä ansiosta.

Jos edellinen albumi The Reminder ajoittain räiskähteli ja maalaili villejä kuvioitaan väripaletin joka skaalalla, niin Metals pysyttelee jossain harmaassa ja mustassa, eikä todellakaan räisky. Nyt tarvotaan syvällä, mutta ei kumminkaan masentavissa vesissä. Levyn avauskappale The Bad In Each Other luo jo levyn tunnelman täydellisesti, vaikka onkin levyn selkeästi juurevin ja bluesahtavin kappale. Tällaista olisi mielellään kuunnellut lisääkin.

Se juttu mikä Feistin on erottanut edukseen muiden genrensä edustajien joukosta on biisien eläväisyys ja monipuolisuus. Biisit eivät turvaudu yhteen tai kahteen kikkaan, vaan biisit menevät moniin eri suuntiin ja pitävät kuulijan varpaillaan. Metalsilla tämä varsinkin korostuu, kun instrumentaatiot ovat välillä huikean isoja. Tunnelma ei kumminkaan rikkoudu näistä, vaan levy pysyy silti intiiminä.

Vaikka olen kuunnellut Metalsia todella intensiivisesti jo lähemmäs viikon, ja pidän siitä ihan mielettömästi, ja levy toimii niin kokonaisuutena kuin yksittäisiä biisejä sieltä täältä irroitellen, niin silti Feist ei aiheuta samanlaisia säväreitä kuin esim. Bon Iver. En tiedä johtuuko se levyn kylmyydestä ja melankolisuudesta, mutta haluaisin pitää tästä kyllä paljon enemmänkin. Se joku viimeinen silaus uupuu, joka toki voi paljastua vasta pidemmän ajan päästä. Silti jo nyt voin sanoa levyn olevan paljon parempi kuin The Reminder, joka nyt on vaatimattomasti vain klassikko tietyissä piireissä. Eli tiedätte mihin tarttua huomenna, kun levy virallisesti julkaistaan! Ennakkoonhan levyä voi kuunnella vielä tovin täällä.