Justinin epätäydellinen näkö

Tietää kevään tulleen, kun popparit aiheuttavat kuhinaa levykaupoissa ja musiikkikeskusteluissa. Ja tietää asioiden olevan hyvin, kun keskustelua aiheuttaa popparin musiikki, eikä tempaus vähissä vaatteissa tai härskeissä puheissa.

Justin Timberlake on ollut jo pitkään tunnustettu nero. N'Syncistä ei huudella, koska FutureSex/LoveSounds yhdisti erinomaisesti kunnianhimoisen kokeellisuuden ja ääritarttuvat pop-melodiat.

The 20/20 Experiencen pitikin olla levy, joka räjäyttää pankit ja tajunnat. Suhtautuminen onkin ollut yllättävän penseätä ja suurimmaksi syyksi on noussut vähän yllättävä syy - biisien pituudet.

Myönnän, onhan se kaukana tavanomaisesti, että pop-levyn kappaleiden keskipituus lähentelee seitsemää minuuttia. Silti luulisi, että Justinin ystävät pääsisivät moisen asian yli, koska levyllä on ansioita, joita ei ole välttämättä tunnustettu.

Questlove sanoi hyvin, että Timberlaken uusi levy aukeaa parhaiten, kun on soulin korkeakoulututkinto. Vaikutteet kun ovat laajoja ja syviä. Oli nimittäin korkea aika, että Timberlake tuo kotikaupunkinsa Memphisin soundia vähitellen musiikkiinsa. Soulia nimittäin on. Se on vain taitavasti saatu kuulostamaan popilta Timbalandin tuotannolla, joka yhdistelee myös viihdejazzia ja montaa muuta mustan musiikin historiallista soundia nykyjytkeeseen. Kappaleiden kesto oikeutetaankin mielestäni kunnianhimoisella tuotannolla.

Se mitä ei oikeuteta on sanoitusten ja kappaleiden kunnianhimottomuus. Joissain kappaleissa sanojen juustoinen pornahtavuus toimii, kuten likaisen toimivassa Spaceship Coupessa, mutta sitten on taas Strawberry Bubblegumin kaltaisia kappaleita, jotka ovat vain noloja. Biiseissä ei myöskään ole samaa tarttuvuutta, mitä Justifiedin ja FutureSex/LoveSoundin kappaleissa on. Ainoa ns. hittikappale on Mirrors, joka taas omiin korviini on aivan liian lussu. Se on levyn ainoa kappale, jonka esittäjäksi voisin kuvitella jonkun geneerisen brunomarsin. Ja se on aika paha merkki, koska Timberlake ei ole soolouransa aikana ollut kertaakaan geneerinen, saatika hänen biisinsä.

The 20/20 Experiencen suurin ongelma on liian ylös asetettu rima. Korkeuden ovat nostaneet itse herra Timberlake ja muut r'n'b:n uudet renesanssinerot. Pelkkä kunnianhimo ei enää riitä, vaan pitää olla myös biisejä ja kokonaisvaltaista näkemystä. Nyt on vain hyvää tuotantoa ja yritystä.

Sentään Justinilla on tyyliä.

Maailma on jälleen turvallinen

Ei kutsuta tätä comebackiksi, jooko? Eikä innostuta liikoja, jooko? Teen tämän vain rahan takia. Eiku.

Nimittäin on muitakin palaajia. Niitä, joiden paluu antaa tunteen siitä, että maailmassa on jälleen hyvä olla.

J. Karjalainen ei ole enää Lännen-Jukka, vaan ihan pelkkä J. Kelpaa, koska nämä riimit syöksevät Nipat ja nipit kuiluun.



Vaikka Blurin tuleva keikka Provinssirockissa voisikin olla se brittipop-tapaus tänä vuonna, niin ei se ole. Brett Andersonin ja kumppanien paluu on.



Ja sitä luulisi, että nykypopin kuninkaan paluu olisi se vuoden pop-tapaus. Onhan tämäkin paluu kova, mutta... Niin ja tämän joudutte kuuntelemaan linkin takaa. Sori.

Vuoden tapaus on kumminkin mies, ilmiö ja legenda, jonka paluuta en edes uskaltanut odottaa. Olikin lähes kohtalon ivaa, että keskustelin miehen eläköitymisestä hyvässä seurassa ja hyvän elokuvan parissa vain pari päivää ennen uuden biisin julkistusta. Biisihän ei muille palaajille pärjää millään, mutta maailma tuntuu taas turvalliselta, kun vanha kunnon David Bowie on taas täällä.

Vuoden 2011 parhaat biisit: tanssilattiat

Ja tästä se lähtee! Tämän vuoden parhaimpien biisien listailu hoidetaan jälleen teemojen kautta ja tarkoituksena on tehdä nämä listat ikään kuin "bubbling under"-mentaliteetilla. Vuoden parhaimpien levyjen listassa kun väistämättä tulee myös vuoden parhaat biisitkin.

Ensimmäinen lista ei kyllä ole bubbling underia nähnytkään. Viimevuotinen tanssilista oli niin suosittu, ettei sitä voi tänäkään vuonna sivuuttaa. Tässä on vain yksi iso mutta: tämä vuosi oli tanssimusiikin kannalta ihan paska. Hyvät elektropop-levyt olivat täysin kiven alla, eikä klubidubstepista ollut yhtään mihinkään muuhun kuin vitutuksen herättämiseen. Vähästä on kumminkin helppo poimia huiput, joten tässä sitä nyt on.

Beyonce - Run The World (Girls)

Beyoncen Nelonen oli yllättävän kelpo täsmätuotetuksi pop-levyksi ihan kokonaisuudessaankin, mutta levyn yksittäinen helmi on yhä edelleen sen ainoa räväkämpi raita. Onhan tuo biitin Pon De Floor-laina härskiyteen asti tylsän yhtenäinen alkuperäisen kanssa, mutta silti tarpeeksi erilainen, että toimii ihan omana biisinäänkin.



Chris Brown Feat. Busta Rhymes & Lil Wayne - Look At Me Now

Chris Brown on ollut yksi ärsyttävimmistä ja ällöttävimmistä uuden sukupolven r'n'b-kukoista, joten miehen päätyminen listalle ja ylipäänsä omille soittolistoille on pienoinen ihmetyksen aihe itsellenikin. Selkeästi kannatti pestata Diplo tekemään härski biitti, jonka päälle voi itse räpätä vielä härskimmin. Busta Rhymesin versekin on da shit.



JVG Feat. Ruudolf & Karri Koira - Mitä sä siit tiiät (Heeeyyy)

Räppipäiden vuoden viholliset onnistuivat heti kun menivät pienistä häistä suoraan ysärille kulkematta sporttibaarin kautta. Eihän biisi todellakaan olisi juuri mistään kotoisin, jos siitä puuttuisi Karri Koiran samettiset kertsit ja Ruudolfin takuutykki verse, mutta jo pelkästään niillä biisi nousi radioräpin aatelistoon.



Karri Koira & Ruudolf - Mammat riivaa

Jos biisi meinasi kirjaimellisesti viedä ensisoitollaan henkeni, niin eihän siitä voi olla pitämättä. Naurattaa sopivissa tilaisuuksissa edelleen tuhottoman paljon. Harmi, etten ole vielä opetellut koreografiaa. Jos joku muuten miettii, mistä koko juttu on lähtöisin, niin Ruudolf soitti tätä koko kesän Bassoradion aamushowssaan ja vitsi lähti käsistä.



Katy B Feat. Ms. Dynamite - Lights On

Katy B:ssä on jotain todella sympaattista. Kun nykyisin tuntuu, että kaikki popparitähtöset myyvät itseään seksillä, friikkiydellä tai kummankin yhdistelmällä, niin naapurintytön näköinen ja oloinen laulajatar erottautuu todella edukseen. Vielä kun levylle oli eksynyt muutama oikein hyvä biisikin, niin Katysta voi pitää muutenkin kuin hieman nolostuen. Lights On:n rytmikkyyskin on mannaa korville radiota riivaavien eurohumppatasabiittihirvitysten seassa.



Little Boots - Shake

Juuri kun mietin, että mihin pari vuotta sitten breikanneet brittielektropopparit olivat kadonneet, niin Little Boots palaa klubianthemilla. Toimii juuri siinä missä sen pitääkin. Yritä olla sheikkaamatta.



Justice - Civilization

Juujuu, ei ne toista Crossia voisi millään tehdä, mutta tekisivät edes muuta kuin löysämunaista progea. Levy on edelleen kamala pettymys, mutta Civilization ei sentään ole kulunut soitossa yhtään.



Cut Copy - Need You Now

Toinen vuoden pettäjistä, joiden olisi suonut pysyvän ruodussaan, eikä tekevän mitään  AOR/softpop/softrock/eniveijotainpaskaa. Silloin kun Cut Copykin on asioiden ytimessä, niin lopputulos on tappavan kovaa.



M83 - Midnight City

M83:a en uskalla laittaa pettymysten joukkoon vielä, koska tuplalevyn potentiaali kuuluu joka kuuntelukerralla, mutta liika pituus ja lässähtävä "eeppisyys" eivät päästä minua upottautumaan täysillä levyn maailmaan. Midnight Cityn toimivuutta ei edelleenkään käy kiistäminen. Vuoden parhaita biisejä ihan missä genressä vaan.



The Lonely Island Feat. Justin Timberlake - Motherlover

Olihan tämä pakko. Huumorimusiikki on tunnetusti silkkaa skeidaa, koska lähes poikkeuksetta tekijät menevät aina sieltä missä aita on matalin, mutta The Lonely Island on poikkeus. Biisit toimisivat ilman huumoriakin ja vitsit ovat poikkeuksetta kaikkea muuta kuin halpaa genreparodiaa. Naurattaa ja miellyttää.