Top 10: Odotetuimmat festarivieraat

Olen jälleen myöhässä postaukseni kanssa. Festarikesä kun on käynnistetty jo hyvän aikaa sitten, mutta onneksi menneillä festivaaleilla ei olisi ollutkaan mitään akteja, jotka tälle listalle olisivat yltäneet.

Se kertoo jotain tämän festarikesän älyttömyydestä. Harvana kesänä kun voi sanoa, että M83, Bat For Lashes, Justice ja Mastodon eivät olisi odotettuja festarivieraita. Sori vaan kaverit, mutta teidänkin vierailunne merkittävyyden ylittävät mm. nämä nimet.

1. Refused

Tämän kesän kovin comeback-yhtye tulee Ruotsista, sanoo kuka muu ihan mitä tahansa. Livepätkiä katsellessa on voinut todeta sen, että yhtye on jatkanut juuri siitä, mihin hajotessaan jäi ja en voi edes sanoin kuvailla, kuinka täpinöissäni olen siitä, että näen yhden suurimmista innoittajistani livenä reilun viikon päästä. Tämän kun piti olla täysin mahdonta. Ei onneksi ollut.

Ruisrockin teltta tulee perjantai-iltana olemaan minun lisäkseni täynnä ihmisiä, joiden ei tarvitse kysyä, saako huutaa. Kyllä saamme!

2. Pulp

Viime kesän kovin comeback-yhtye taas saadaan Suomeen "vuoden myöhässä", tosin nyt ei voi valittaa. Pulpin näkeminen on ihan minä tahansa vuonna Tapaus isolla T:llä, joten bändi on ansaitusti Ruisrockin perjantain pääesiintyjä. Odotettavissa hittejä ja nostalgiaa, mitäpä muutakaan sitä nykyisin osaa kaivata.

3. Bobby Womack

Todella toivon, että tämä uusimmalla levyllään itseään maailman rohkeimmaksi mieheksi kutsuva soul-legenda saapuu Suomeen. Alkuvuodesta suolistosyöpään sairastunut soul-legenda on sittemmin tervehtynyt ja noin kuukausi takaperin julkaisi hyvän comeback-levyn, joka olisi jo yksistään hyvä syy mennä Suvilahteen katsomaan miehen keikkaa. Mutta kun se menneisyys, josta löytyy mm. yksi maailman parhaista biiseistä. Ei tätä vaan voi missata!

4. Black Star

Näin jo maaliskuussa Mos Defin Nosturissa, mikä oli jo yksistään pienoinen unelmien täyttymys, mutta Ilosaari pääsi silti yllättämään ja räjäyttämään tajunnan. Mos Defin ja Talib Kwelin duo kun ei kymmeneen vuoteen ole muutamaa pistokeikkaa enempää tehnyt, eikä tänä vuonna tapahtuva reunionkaan ole vielä ollut järin aktiivinen paria uutta biisiä lukuunottamatta. Keikka Suomessa tämän vuoden Ilosaaressa onkin enemmän kuin koskaan uskalsin toivoakaan. Järjen lähtö, here I come!

5. Two Door Cinema Club

Vuoden 2010 kolmanneksi parhaan levyn mielestäni tehnyt brittiyhtye saapuu tänä vuonna ensimmäistä kertaa Suomeen ja väitän, että bändi tulee saamaan yhdet festarikesän isoimmista bileistä aikaiseksi. Eihän tämän yhtyeen musiikin tahtiin voi tehdä juuri mitään muuta kuin tanssia, pomppia ja huutaa ilosta!

6. Odd Future Wolf Gang Kill Them All

Blogia lukeneille ei varmasti ole jäänyt epäselväksi, että pidän todella paljon Odd Futuren touhuista. Kokoelmalevy OF Tape vol. 2 oli pettymys, mutta se ei haittaa, kun Tyler ja kumppanit päästetään lavalle tekemään parastaan, eli räppäämään ja lietsomaan porukkaa riehumaan. Edelleen ainoa syy, minkä takia Weekend Festivalien perjantain lippu löytyy itseltäni, enkä siitä aio luopua, vaikka kuinka muut artistit ovatkin paskaa.

7. Bon Iver

Bon Iverin kakkonen on mielestäni mahtava levy. Tunnelmaltaan yksi kaikkien aikojen hienoimmista. Jos Justin Vernon ja hänen massiivisen iso yhtyeensä onnistuu tavoittamaan sen jonkin mikä levylläkin on, niin luvassa on takuulla yksi vuoden keikkatapauksista.

8. The Shins

Oih ja voih. Olisin vielä viisi vuotta sitten nostanut The Shinsin tapauksessa kuin tapauksessa odotetuimmaksi festarivieraaksi. Muutokset niin kokoonpanossa kuin musiikillisessa tyylissä vieraannuttivat minut hiukan yhtyeestä, mutta en silti voi olla menemättä ylihuomenna Hietaniemeen. Jos James Mercer ja ne muut tyypit onnistuisivatkin sulattamaan sydämeni. Siihen ei tarvittaisi kuin alla olevan kappaleen ensimmäiset kolme sekuntia.

9. The Black Keys

The Black Keysin nykysuosio on asia, jota en ymmärrä. Toki bändi on loistava, mutta kun yhtyettä hehkuttavat jopa ihmiset, joita ei rock voisi kiinnostaa tipan vertaa. Ei se bändi niin loistava kumminkaan ole. Tämä valitus jääköön tähän, The Black Keys ja Flow on outo, mutta nousuhumalassa aivan varmasti erinomainen kombo, jos pogoaminen ja sekoaminen ei vain ole liian tyylitöntä toimintaa.

10. The XX

Missasin brittitrion Flow'n keikan kuumeen vuoksi, joten otin ilolla vastaan bändin buukkauksen Ilosaareen. Syyskuussa tulevan kakkoslevyn kappaleiden kuuleminen ennakkoon nostaa myös bändin statusta kesän festarinimissä. Silti en tiedä kuinka hyvin bändin rauhalliset tunnelmat uppoavat lauantai-iltana kello kymmenen villiintyneeseen festarikansaan. Ei ihan pieni haaste.



Listan ulkopuolelle jäivät mm. Charlotte Gainsbourg, Snoop Dogg, The Mars Volta, Frank Ocean, Björk, Feist, Modeselektor, The Hives, Antony & The Johnsons, Yeasayer, D'angelo, Suicidal Tendencies ja Basement Jaxxin dj-setti. Listaa voisi jatkaa vielä ties kuinka monella nimellä. Että onko paska festaritarjonta hä?

Vuoden 2011 parhaat albumit: 10 - 1

Jos edelliset sijat olivat kinkkisiä, niin top kympin kanssa ei ollut ongelmia. Levyt menivät paikoilleen lähes itsestään. Kovin suuria yllätyksiä tämä tuskin kenellekään tarjoaa, mutta tuopahan iloa itselleni. Toivottavasti myös jollekulle muullekin.

10. Tyler, The Creator - Goblin

Provosoija, misogynisti, homofoobikko, you name it. Teinipoika räppäsi angsteistaan ja suurinta osaa vitutti. Ne jotka tajusivat, rakastivat. Myönnän, ettei Tyler ole monipuolisin räppäri maailmassa, mutta hänen visionsa on levyllä niin vahva, etten voi kuin arvostaa.

9. Arctic Monkeys - Suck It And See

Hajanaisin ja jossain määrin jopa tylsin Arctic Monkeysien levy tähän mennessä. Siitäkin huolimatta Alex Turnerin biisikynä on niin timanttinen, että jopa "sekundalla" bändi nousee listoillani kärkikahinoihin.

8. Elbow - build a rocket boys!

Kuningaskeikka Ruississa ja vahva levy keväällä. Näillä näytöillä voi puhua tämän vuoden olleen Elbow'lle todella suotuisa. Build a rocket boys! on kokonaisuutena ehkä pikkaisen epätasainen, mutta jälleen kerran yksittäiset vahvat hetket nostavat levyn sellaiseen liitoon, mihin moni muu vain toivoi pääsevänsä. Olenko muuten ainoa, jonka mielestä Guy Garvey on tämän hetken paras keulakuva?

7. Wild Beasts - Smother

Wild Beastseihin aiemmin tutustumatta Smother pääsi yllättämään todella kovaa. Iso levy ei aina tarvitse isoa ääntä taakseen. Pienuudellaan levy on yksi vuoden kauneimpia ja huumaavimpia.

6. Pyhimys - Medium

Kun laitetaan Suomiräppäri käsittelemään ihmisyyttä ja maailmaa runollisesti, niin lopputulos voisi olla vaivaannuttava ja surkuhupaisa. Kun asialla on Pyhimys, niin maailmaan saatettiin mestariteos ja yksi genrensä parhaimmista levyistä.

5. Regina - Soita mulle

Regina kehittyy levy levyltä ja soundipäivityksen jälkeen yhtye kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Unipoppia, joka ei uneta.

4. James Blake

Nuori mies tuli ja latasi tuosta noin vain käsittämättömän varman ja rohkean debyytin, joka loi vanhoista elementeistä jotain aivan uutta. Monille Blaken soundikokeilut ja hitaat temmot olivat liikaa, mutta minä uppouduin kymmenien kuuntelukertojen myötä levyn herkkään äänimaailmaan, joka vangitsee todella vahvasti. Vuoden paras debyytti!

3. Samae Koskinen - Kuuluuko, kuuntelen

Ensimmäistä kertaa koko urallaan Samae Koskinen kuulosti itsevarmalta, ja se kuuluu miehen kolmannella soololevyllä. Rehelliset ja kursailemattomat tekstit ovat tietyssä simppeliydessään komeita ja sävellyksetkin ovat kursailemattomuudessaan vuoden parhaimpia.

2. Rubik - Solar

Rubikin Solar on melkoinen musiikillinen löytöretki niin kuuntelijalle kuin yhtyeellekin. Soittamisen riemu on upeaa kuunneltavaa koko levyn ajan. Tätä minä kutsuisin progressiiviseksi rockiksi.

1. Bon Iver

Olen varmaan niitä harvoja, jotka eivät vieläkään ole innostuneet Bon Iverin debyytistä. Kakkoslevy sen sijaan vei sydämeni. Levy vaati työtä, mutta kun pääsin levyn maailmaan sisälle, niin ulospääsystä ei ole ollut tietoakaan. Enkä kyllä moista edes haluaisi, kun levy on alusta loppuun niin hieno ja kaunis. Tiedän, että olen perso melankolialle, mutta tällä levyllä ei mennä synkkyydessä liiallisuuksiin, vaan biisit ovat pikemminkin haikeita kuin surullisia.

Tiivistetysti: mestariteos, viiden tähden levy ja jo nyt klassikko.

Ihan tälleen loppuhuomiona ja mainoksena sanon sen verran, että tarkoitus olisi tehdä vielä sellainen megamassiivinen vuoden 2011 parhaiden biisien ja levyjen ja kaiken soittolista. Sen piti olla joululahja teille, mutta en tiedä kerkeänkö aatoksi sitä loppuun asti tekemään. Mutta tulossa on. Se on sit oikeesti aika megapläjäys, että varokaa vaan!

Never believe the hype

Tällä viikolla ollaan julkaistu useita biisejä, jotka ovat saaneet blogosfäärin ylitsevuotamaan ylisanoista. Kuinka voisin jättää tilaisuuteni käyttämättä ja olla innostumatta itsekin.

Regina julkaisee kahden viikon päästä uuden levyn. Jos et ole saanut tarpeeksesi Jos et sä soitasta ja Haluan sinusta, niin kuuntelepa Unessa. Heitterit tietenkin mölisivät jostain "tylsästä utupopista", mutta me pop-nössöt tiedetään paremmin. Unessa on jälleen aivan tolkuttoman upea biisi, missä on hieno melodia ja hienostuneen utuinen tunnelma. Jos osumatarkkuus on yhtä kova levyllä kuin sinkuillakin on ollut, niin tämän vuoden parhaan kotimaisen levyn valtikka taidetaan ojentaa parin viikon päästä Reginalle. Nyt muistakaa otsikko. Bändi ei jostain syystä ole hyväksynyt upottamista biisilleen, joten minun täytyy vain ohjata teidät Soundcloudiin.

Sitten Florence + The Machine. Sen kummempia ennakkohehkutuksia ei nainen tarvinut, kun tiistaina What The Water Gave Me laitettiin pyörimään Youtubeen ja sekoittamaan sosiaaliset mediat. No onhan tuo biisi aivan mieletön ensimmäiseksi härnäkkeeksi. Biisi lähtee pahaenteisesti käyntiin, hieman väijyen ja antaen itsestään aivan väärän kuvan. Nimittäin kun biisi räjähtää lopullisesti käyntiin siinä kolmen minuutin kohdalla, niin Florence koneineen paljastavat sellaisen biisihirviön, joka mellastaa kaiuttimissa kuin Godzilla konsanaan. Tälläistä äänivallia ja tunnemyrskyä en uskaltanut odottaa, ja sen takia Florence + The Machinen marraskuussa ilmestyvä kakkoslevy nousi odotuslistalla aivan kärkisijoille. Voi kun koko levy olisi edes lähelle yhtä mieleenpainuva ja upea ilmestys, kuin What The Water Gave Me. Silloin kolkutellaan levylistojen kärkisijoja. Nyt muistakaa otsikko.

James Blake ja Bon Iver sen sijaan saivat hypehyrrän pyörimään hyvissä ajoin. Miehet eivät ilmoittaneet viikko sitten mystisesti kuin päivämäärän ja nimen Fall Creek Boys Choir. Eilen selvisi, että kyllä nämä nykypäivän nerot olivat tehneet yhteistyötä ja se kappale ei hypen perusteella voinut olla kuin "parasta ikinä". Sanat "eeppinen" ja "mielen räjäyttänyt" ovat olleet yhtä paljon käytössä kuin "kettu mitä kakkaa" ja "jälleen kerran hypeä tyhjästä". Oma suhtautumiseni on jotain tuolta väliltä. Huonoa biisiä nämä kaverukset eivät ole sähköpostin välityksellä tehneet, mutta eivät kyllä edes parhaimpaansa, vaikka biisi hienosti yhdisteleekin molempien parhaimpia puolia. Biisi on ehkä kumminkin hitusen tylsä ja itseään toistava. Lokakuussa on luvassa Enough Thunder, joka on joko uusi EP, albumi tai single. Kaikki huutaa albumia, mutta kun mitään ei ole varmistettu, niin ei hirveästi vielä kannattaisi huudella. Muistakaa se otsikko.

Jotta viikon jokaiselta päivältä saataisiin jotain hypetettyä, niin mainitaan tässä vielä r'n'b-sensaatio The Weekndin toinen mixtape Thursday, joka julkaistiin viime viikonloppuna. Yliarvostettu tai ei, niin kyllä Abel Tesfaye edelleen tekee hienoa musiikkia. Draken feattauskin oli mieluinen yllätys. Jos eka mixtape kuulosti vähän liian itseinhoiselta ja sisäänpäinkääntyneeltä, niin Thursday on pieni askel toiseen suuntaan. Hyvä tuotos tämäkin, tosin lopussa lässähtää vähäsen. Suosittelen. Ladatkaa täältä tai kuunnelkaa alta. Nyt sen otsikon voi unohtaa.

The Weeknd - Thursday by The_Weeknd

Bon Iver

Bon Iverin debyyttilevy For Emma, Forever Ago on julistettu jo monessa paikassa moderniksi klassikoksi. Itselleni levy on luokkaa "tykkään kyllä aina kun sen laitan soimaan, mutta eipä se kovin usein soittimeen eksy". Monet odottivatkin Justin Vernonin pääyhtyeen kakkoslevystä indiemaailman messiasteosta, joka nousisi kaiken mahdollisen yli. Uskallankohan itse nyt sanoa, että kauas ei jäänyt.

Bon Iverin eponyymi kakkoslevy on klassikkoainesta. Olin sitä mieltä jo kertakuuntelun jälkeen. Ajattelin kumminkin, että tämä nyt on vain hetken huumaa. Ei se ollut. Olen reilun kuukauden kuuntelun jälkeen edelleen ällistynyt siitä, kuinka komean ja tunteikkaan levyn Justin Vernon on yhtyeineen saanut tehtyä.

Enää ei varmaan kenellekään tarvitse erikseen mainita, että tämä levy on tehty studiossa bändin ja useiden vierailijoiden säestämänä. Sovitusten paisuminen tietenkin voi johtaa vieraantumiseen ja kylmyyteen, mutta tällä levyllä ei ole siitä hätää. Levy tulee todella iholle ja pysäyttää. Jo avauskappale Perth aiheuttaa sellaiset kylmät väreet, etten moisia ole pitkään aikaan musiikin voimasta saanut. Voima ei ole kuuntelukertojen myötä kadonnut mihinkään.



Se mikä tekee Bon Iverin kakkoslevystä mestariteoksen, on sen rohkeus. Herra Vernon ei enää luota vain miehen ja kitaran askeettisuuteen, vaan studiossa ollaan luotu todella jylhiä äänimaisemia, jotka vain korostavat miehen herkkiä melodioita. Sovituksissa ja sävellyksissä on kumminkin todella yllätyksellisiäkin ratkaisuja, jotka erottavat Bon Iverin muista herkistä ulisijoista edukseen, kuten avauskappaleen marssirummut, Towersin yllättävä muuntuminen country-fiilistelyksi ja päätöskappale Beth / Restin kasarisoundit. Vaikka näitä voisi pitää pelkkinä itsetarkoituksellisina kikkoina kasvattaa biisejä, niin sitä ne eivät kumminkaan ole. Jokainen pienikin ääni kuulostaa siltä, että niitä on harkittu ja mietitty todella kauan, jotta mitään ei olisi liikaa, eikä liian vähän. Sen myös kuulee, vain ja ainoastaan hyvässä.



Jos taustat ovat tarkoituksella todella hiotut, niin Justin Vernonin laulussa taas on tarkoituksella säröjä. Miehen falsetti ei tällä kertaa kuulosta korvia vihlovalta ulinalta, vaan rikkinäisen miehen ainoalta tavalta tuoda tunteensa esiin. Sanoilla ei ole mitään väliä, kun laulut alkavat. Äänestä pystyy päättelemään jo kaiken ja kun se ääni tulee aivan iholle, niin tunteiden vahvuuden tuntee myös kehossa. Näin luodaan säväreitä ja näin tehdään levy, jota ei voi ohittaa olankohautuksella. Jos joku pystyy tänä vuonna vielä tekemään jotain yhtä kaunista, niin voin lopettaa uusien levyjen etsimisen siihen hetkeen. Nytkin tekisi mieli vain lukkiutua pois ulkomaailmalta ja käpertyä kauniisiin säveliin.