tiistai 26. tammikuuta 2010

Täysin kritiikitön ennakkohehkutus: Blur & No Distance Left To Run

Blur teki viime kesänä kaikkien yllätykseksi reunionin. Graham Coxonin ja Damon Albarnin repeytyneet välit paikattiin ja ensimmäisenä tekona ilmoitettiin keikka Hyde Parkiin. Keikkojen jälkeen bändi vetäytyi julkisuudesta ja syksyllä selvisi, että bändillä ei ole mitään tarkoitusta jatkaa keikkailua, saatikka tehdä levyä tulevaisuudessa.

Testamentiksi julkaistiin viime viikolla dokumentti nimeltä No Distance Left To Run. Siinä bändi kertoo omin sanoin tarinansa huipentuen viime kesään. Dokumentin on siis voinut nähdä elokuvateattereissa ympäri maailman viime viikosta lähtien, mutta ei tietenkään Suomessa. Kaikissa muissa pohjoismaissa kylläkin. Suomalaisten täytyy tyytyä traileriin ja 15. helmikuuta julkaistavaan dvd:hen.



Dvd:n ekstrana tulee ensimmäinen Hyde Parkin kahdesta keikasta ja nyt pääsen kehumaan. Itse sain lipun kaverini kanssa tuolle keikalle ja olimme siis siellä. Se oli elämäni hienoimpia kokemuksia Barcelonan pelin kanssa. Yhdelläkään Suomessa järjestetyllä keikalla en ole moista omistautumista nähnyt yleisössä. Todisteeksi traileri.

maanantai 25. tammikuuta 2010

K'naan!

Tunteeni rap-musiikkia kohtaan ovat olleet aina hyvin ristiriitaiset. Parhaimmillaan rap on todella hyvää musiikkia, mutta huonoimmillaan vastenmielisintä musiikkia, mitä maailmasta voi löytyä. Pitkään inhosin hiphopia sen mainstream-kuvaston takia, mutta onneksi Chicagosta löytyi lääkkeet Kanye West, Common ja Lupe Fiasco. Kyseisten miesten bongaamisen jälkeen löysin rapin uudelleen ja helmiä on tullut bongailtua enemmänkin. Kuukauden sisällä löytyi uusi.

K'naanin nimi tuli entisessä sivaripaikassani esille vuosi sitten, kun työkaverini kysyi, olenko kuullut miehestä. Nimi ei sanonut mitään ja sainkin kuulla, että K'naan oli kiertänyt Mos Defin kanssa ja olivat jopa vetäneet biisejä yhdessä. Pikatutustuminen Youtubessa ei vielä aiheuttanut kummempia tuntemuksia, mutta nyt vuoden alussa koin herätyksen. Troubadour on ehkä hienoimpia rap-albumeita mitä on tullut pariin viime vuoteen.

K'naan on siis syntynyt Somaliassa ja asuu nykyisin Kanadassa. Somalitausta tulee paljon miehen lyriikoissa esiin, jotka muutenkin ovat aika erilaiset rapin maailmassa. Mies rappaa paljon Afrikasta ja Somaliasta, mutta ei surkuttele tilannetta tai yritä kovistella aiheella. Rapit lähinnä muistuttavat Somalian tilanteesta ja siitä, että kaiken kauheuden alta löytyy silti toivoa. Tuollaista sanomaa on ilo kuunnella ja K'naanilla on mielestäni loistava flow. Tätä kuuntelee mielellään!

Taustoissa Afrikka-vaikutteet kuuluu lähinnä sampleissa, mutta tiettyjä rytmijuttuja ja kuoroja voi paikallistaa afrikkalaiseen musiikkikulttuuriin. Hyvin länsimaista musiikkia mies silti tekee, joten jos afrikkalainen musiikki ei muuten nappaisi, niin tästä musiikista voi silti nauttia.

K'naan on vielä tietääkseni aika pieni nimi ympäri maailmaa, mutta kesällä tilanne voi muuttua, kun miehen kappale Wavin' Flag valittiin Jalkapallon MM-kisojen viralliseksi tunnuskappaleeksi. Toivon, että miehen nimi nousee isommaksi, koska tämä on juuri sitä musiikkia, mihin toivon rapinkin menevän. Eikö ihmisiä jo kyllästytä rahasta, horoista ja materiasta uhoaminen?

Koko Troubadour levy löytyy Spotifysta. Suosittelen kuuntelemaan.

Jotain aivan muuta lopuksi: Sain tänään työkaverilta Tom Waitsin uuden livelevyn Glitter And Doom ilmaiseksi, kun hän oli saanut uuden levyn Anti-Recordsilta levypussien hienoisen repeämisen takia. Tom Waitsiin en ole aiemmin tutustunut, mutta livelevy kuulostaa aivan mahtavalta, joten miehen tuotanto pitää ottaa haltuun.

Ja loppuun erinomaista Afrikka-Brooklyn-kombinaatiota.

perjantai 22. tammikuuta 2010

Gorillazin paluu

Damon Albarnin mainio piirrosbändi Gorillaz julkaisee uuden levyn Plastic Beach maaliskuun 9. päivä. Maistiaiseksi tarjottiin ensimmäisenä kappale nimeltä Stylo, jonka perusteella Albarnin puheet hänen popeimmasta tuotannosta voinee allekirjoittaa. Synabasso tuo pahasti mieleen 80-luvun, mutta kappale pysyy silti kaukana liiallisesta imelyydestä. Bobby Womackin hulvaton soul-kiekuminen sopii kappaleeseen oikein hyvin. Harmittavasti Mos Defin osuus kappaleessa on pieni, mutta Mos Defin puheiden mukaan mies olisi albumilla oikein oma hahmonsa nimeltä "Sun Moon Stars", mutta se jäänee nähtäväksi. Lopullisessa kappalelistassa vierailijoita on nimittäin karsittu useita, kuten The Horrors ja Barry Gibb, jotka oltiin ennakkoon ilmoitettu. Silti vierailijalista on melkoinen. Mukana on mm. Snoop Dogg, Hypnotic Brass Ensemble, Gruff Rhys ja Mark E Smith. Materiaalia tullaan julkaisemaan varmaan jälleen lisää "b-puoli kokoelmana", niin kuin molempien aiempien levyjen (G-Sides ja D-Sides) kanssa ollaan tehty.

Itse odotan levyä innolla, koska molemmat aikaisemmat Gorillazin levyt ovat miellyttäneet minua. Lisää tietoa levystä saa mm. Pitchforkista ja Wikipediasta.

keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Viikon vitonen

Lämmöstä palanneena ajattelin tehdä pikakatsauksen biiseihin ja artisteihin, jotka juuri nyt ovat itselläni kovassa soitossa ja ansaitsevat näin saada muidenkin huomiota. Vitoskokoelman idea on pöllitty Pete2ndBestiltä ja dpst:ltä, joten kunniaa heille mainiosta ideasta.

Husky Rescue - Sound Of Love


Husky Rescuen uusi levy julkaistaan tänään, mutta Stupidosta sitä sai eilen (tuntuupa oudolta puhua "eilisenä" tapahtumasta joka tapahtui n. viisi tuntia sitten). Husky Rescue ei ensilevyllään vielä kauheasti vakuuttanut, mutta toinen levy osui ja upposi. Husky Rescue onnistui sillä levyllä yhdistämään kauniit melodiat herkkään tunnelmaan erinomaisesti. Sama onnistuu kolmannellakin levyllä ja tämä kappale on oiva osoitus siitä. Äänimaailma on hieman koneellistunut edellisestä levystä, mutta parin kuuntelukerran jälkeen se on pikemminkin vain piristänyt bändiä. Suosittelen!

Yona - Pilvet Liikkuu, Minä En


Yonan nimi on tullut erinäisistä lehtiartikkeleista tutuksi kaikesta muusta kuin musiikista. Naisen helluntalaistausta on noussut puheenaiheeksi ennen kuin debyyttilevyä oli edes julkaistu. Tämän kun unohtaa, niin jäljelle jää erinomaista musiikkia. Yonan musiikki on hämmentävä sekoitus iskelmää, jazzia ja folkia. Levy on tullut kuunneltua vasta kerran, mutta kuten Myspace-näytteistä voi päätellä, on musiikki hyvin raikasta. Kannattaa tsekata!

Vampire Weekend - Run


Vampire Weekendin toinen levy on ollut melkoisessa tehosoitossa ja ensimmäisten kuuntelukertojen pienoinen pettymyksen tunne on jäänyt taakse. Erinomainen levyhän sieltä jälleen kerran tuli ja tällä hetkellä eniten miellyttää tämä tarina "oravapyörästä" irtaantumisesta. Torvisyntikat ja U2:n Sunday Bloody Sundaysta muistuttava komppi piristävät tätä muuten hyvin minimalistista biisiä.

Converge - Effigy

Listan ensimmäiset kolme kappaletta ovat olleet aika leppoisaa tavaraa, joten rikotaan se fiilis nyt täysin. Converge on tullut oikeastaan vastikään tutuksi uudella levyllään ja yllättävää kyllä, tämä kohkaus on oikein hyvää. Nyky hardcore-punkin äärimmäinen linja ei ole miellyttänyt minua, koska melodiat ja lyriikat jäävät täysin äärimmäisyyden taustalle, mutta Converge on hämmentävästi onnistunut älyttömään kohkaukseensa saamaan sitä jotain outoa magiaa, mikä vetoaa. Suositellaan varauksella.

Delphic - Doubt

Delphicin nimi jäi kummittelemaan Bloc Partyn lämmittelijän pestistä pidemmäksi aikaa päähän ja nyt debyyttilevy sitten vihdoin tuli ulos. Bändi oli mukana BBC:n Future Sounds äänestyksessä Top 10:ssä ja debyyttikin meni Brittien albumilistalla kahdeksanneksi. Hyvä hype on päällä, mutta kamalasti ei tämä vielä ole muutamia yksittäisiä biisejä lukuun ottamatta vakuuttanut. Doubt on silti oikein mallikas kappale, jonka äänimaailmasta eritoten pidän. Levyyn pitänee silti jossain vaiheessa tutustua.

Vampire Weekendin levystä on tulossa arvostelu tällä viikolla ja jotain muuta myös varmaankin.

torstai 14. tammikuuta 2010

R.I.P. Jay Reatard

Tästä on pakko kirjoittaa. Uutinen tuli sen verran yllätyksenä ja järkytyksenä. Memphisiläinen Jay Lindsey, joka paremmin siis Jay Reatardina tunnetaan kuoli eilen kotonaan 29-vuotiaana. Kuolinsyytä ei vielä tiedetä.

Hiljaiseksihan tämä vetää, kun noin nuori kuolee. Jayn musiikki on vielä ollut todella lähellä sydäntäni pari vuotta, joten tuntui todella pahalta lukea kyseistä uutista. Yleensä muusikoiden tai julkkisten kuolemat tulee kuitattua hyvin nopeasti, mutta tämä on ollut valitettava poikkeus. Kävin Jay Reatardin keikan katsomassa maaliskuussa Nosturissa ja vaikka keikka oli lyhyt ja omasta olosta johtuen hivenen sekava, niin hyvä fiilis jäi miehen asenteesta.

Jotta tämä ei menisi liian sentimentaaliseksi, niin loppuun linkit miehen levyihin. Jay julkaisi musiikkia ties kuinka monen kokoonpanon kanssa ja julkaistuja levytyksiä on järjetön määrä, mutta itse suosittelen miehen molempia soololevyjä, jotka päätyivät myös vuosi- sekä vuosikymmenlistoilleni. Sinkkukokoelmilta löytyy myös muutamia helmiä.

Blood Visions

Watch Me Fall

Singles 06-07

Matador Singles '08

sunnuntai 3. tammikuuta 2010

Vuosikymmenen maininnan arvoiset levyt

Listani huipentuvat nyt niihin levyihin, joita kuuntelin paljon tällä vuosikymmenellä. Muutamat levyistä olisivat ihan hyvin voineet olla kymmenen parhaan joukossakin. Valintakriteerinä on sama vanha tuttu, eli levyllä pitää olla jotain merkitystä elämässäni ja olen kuunnellut sitä paljon. Siksi jotain olennaisuuksia mitä tällaisella listalla pitäisi olla jäi pois, koska en vain ole niitä kuunnellut tarpeeksi.

!!! - Myth Takes (2007)

!!! (Chk Chk Chk) ei listalle pääsisi, ellen olisi vuoden 2007 Flow'ssa heidän keikkaansa nähnyt. Keikka oli silloin parhain näkemäni ja olin lähes uskonnollisessa hurmiossa bändin suhteen monta viikkoa keikan jälkeen. Levy on myös erinomainen.

22-Pistepirkko - Drops & Kicks (2005)

22-Pistepirkko teki mahtavan comebackin viisi vuotta sitten ja julkaisi yhden uransa parhaimmista levyistä. Juurevaa rockia ja sopivan poppia menoa.

Arcade Fire - Neon Bible (2007)

Arcade Firelta olisi voinut tälle listalle laittaa kumman tahansa heidän levyistä, mutta Neon Bible menee hitusen edelle mun listoilla. Kanadan indie-skenen nerokkain bändi, joka parhaimmillaan laittaa itkemään vaikka keskellä metromatkaa. Upeita melodioita ja tunnelmia.

Asa - Laita ihan mikä levy vaan tähän

Asa oli menneen vuosikymmenen kuningas Suomi-rapissa. Miehen levyistä oli vaikea valita, koska joinain päivinä joku muu on toisen edellä ja jonain toisena toinen. Omassa lajissaan kaikki ovat mestariteoksia.

Astrid Swan - Spartan Picnic (2008)

Yllätti täysin pari vuotta sitten. Astrid Swanin debyytti meni täysin ohi, mutta toinen levy oli mestariteos vihaisten naisartistien lajissa. Sopivan rockaava levy.

At The Drive-In - Relationship Of Command (2000)

Olisi kuulunut Top-10-listalle, mutta unohdin täysin tämän. Muutti Refusedin A Shape Of Punk To Comen kanssa hardcore-punkin suunnan täysin ja näyttivät, että genren sisällä voi tehdä ihan mitä vaan. Jos haluaa tutustua 2000-luvun punkkiin, niin tarvii ottaa haltuun vain tämä levy. Vuosikymmenen mestariteos!

Beastie Boys - To The 5 Boroughs (2004)

Beastie Boys palasi pitkän tauon jälkeen ja teki pienoisen paluu "old school hip hoppiin". Mix Master Miken biitit olivat sopivasti tässä päivässä ja 80-luvussa kiinni. Beastie Boysit räppäsivät myös ehkä paremmin kuin koskaan aiemmin. Seuraavaa levyä odotellessa.

Bloc Party - A Weekend In The City (2006)

Bloc Partyn toinen levy on oodi kaupunkielämälle. Sanoituksiin voi samaistua jokainen suurkaupungissa (Helsinki on ehkä semisti sellanen, jooko?) elävä. Koneellisuus alkoi nostaa hieman päätään, mutta lopun koskettavat balladit kruunaavat kokonaisuuden.

Blonde Redhead - 23 (2007)

Shoegazing ei ole lähellä sydäntäni, mutta Blonde Redhead yhdisti melodisuuden ja tunnelmallisuuden maittavalla tavalla yhteen. Sama bändi tappoi kuoliaaksi Tavastialla 2008.

Blur - Think Tank (2003)

Blur-fanien inhokki, mutta silti erittäin hyvä levy. Sanoo jotain bändin tasosta. Muutama aivan kamala biisi rikkoo levyä, mutta muuten taattua Blur-laatua.

Coldplay - Parachutes (2000)

Coldplaysta tuli vuosikymmenen ainoa stadion-menestyjä, mitä on vaikea uskoa debyyttiä kuunnellessa. Levystä kun tulee lähinnä mieleen takkatuli ja tyttöystävän kanssa käpertyminen. Seuraavat levyt olivatkin jo stadion-hehkutuksissaan jotain aivan muuta.

Common - Be (2005)

Common on yksi maailman sympaattisimmasta räppäreistä. Mies räppää rakkaudesta kuin nörteimmät popparit ja tällä levyllä Kanye Westin tuotanto on huipussaan. Vuosikymmenen kovimpia rap-levyjä. Viimeisin levy Universal Mind Control oli vastenmielinen, koska Common leikki pahaa poikaa ja Pharrellin klubibiitit eivät sovi Commonin äänelle yhtään. Toivottavasti miehen linja ei jatku samanlaisena.

Daft Punk - Alive 2007 (2007)

Daft Punk ei albumikokonaisuuksissaan onnistunut Homeworkin jälkeen, mutta livenä bändi murhasi. Siitä on todisteena yksi kaikkien aikojen parhaimmista livelevyistä. Täydellisiä biisejä ja bilefiiliksen nostatusta. Todiste myös "blogihouse" hemmoille, että pelkät surisevat syntikat eivät tee hyvää biisiä.

Damn Seagulls - Soul Politics (2007)

Suomen oma E-Street Band, joka oli huipussaan toisella levyllään. Hyviä rockbiisejä torvilla höystettynä. Hyvää energiaa ja tunnetta. Myös debyytti One Night At Sirdies on tutustumisen arvoinen, mutta edellinen Hunting Season oli armoton pettymys.

The Darkness - Permission To Land (2003)

Hieman hävettää laittaa tämä levy tälle listalle, mutta onhan tämä hieno hard rock-levy. Sopivan härskiä ja hauskaa menoa. The Darkness hävisi lähes yhtä nopeasti kuin nousi huipulle, mikä saattoi olla ihan hyvä juttu.

Depeche Mode - Playing The Angel (2005)

Depeche Moden synkistely ei aiemmin ollut kauheasti napannut, mutta Playing The Angel on todella hyvä levy kokonaisuutena ja erolevynä myös oikein terapeuttinen.

Editors - The Back Room (2005)

Editors aiheutti ensin närää kuulostamalla liikaa Joy Divisionilta, mutta lopulta ihmiset näkivät metsän puilta ja tajusivat bändin loistokkuuden. Hyviä ja todella iskeviä biisejä, jotka pistävät tytöt tanssimaan jopa varmemmin kuin Franz Ferdinand.

Elbow - The Seldom Seen Kid (2008)

Elbow oli tuttu vain nimenä ennen The Seldom Seen Kidiä, mikä harmittaakin nykyisin. Upea levy, joka laittaa lähes väkisin itkemään. Guy Garveyn ääni aiheuttaa kylmiä väreitä aina.

Foals - Antidotes (2008)

Brittien oma Vampire Weekend. Siinä missä Vampire Weekend on täyttä poppia, on Foals hyvinkin kiero. Biisit ovat todella haastavia, mutta silti todella tanssittavia. Livenä bändi oli lievä pettymys, mutta Hyde Park ei ole bändille sopivimpia keikkapaikkoja.

Franz Ferdinand (2004)

Bändi, joka nosti Britannian taas pop-maailman huipulle. Täynnä pop-helmiä, jotka todella pistivät tytöt tanssimaan. Ura vaikuttaa pelottavan laskusuhdanteiselta, mutta jaksan silti toivoa parempaa tulevaisuutta.

Girl Talk - Feed The Animals (2008)

Mashup-kuningas, joka luo muiden biiseistä ihan älyttömiä bangereita. Koko levyn voi pistää huoletta bileissä soimaan putkeen ja kukaan ei ole valittamassa ainakaan musiikin yksipuolisuudesta.

Glasvegas (2008)

Glasvegas tuli ihan puskista ja näennäisellä yksinkertaisuudellaan teki todella kovan albumin. Mahdollisesti saattaa nousta seuraavaksi stadion-nimeksi. Potentiaalia on.

Gorillaz - Demon Days (2005)

Damon Albarnin projektibändi yllätti ja yhdisti popin hiphopiin suvereenisti. Levy on ehkä hieman ylipitkä, mutta parhaimmat hetket laittavat hymyilemään edelleen.

Hard-Fi - Stars Of CCTV (2005)

Bändi jonka kaikki ovat jo unohtaneet, mutta debyytti saa hyvän fiiliksen vieläkin aikaan.

The Hellacopters - By The Grace Of God (2002)

"Scandinavian Action Rock" hävisi vuosikymmenen alussa yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, mutta The Hellacopters teki todella hyvän rock-levyn. Energiaa, asennetta, hyviä riffejä ja hyvää mieltä.

The Hives - Veni Vidi Vicious (2000)

Yhden hitin garage-ihme Ruotsista, joka ratsasti imagollaan suosioon. Toinen levy on silti mielettömän hyvää rockia. Puolen tunnin piikki räyhäkkyyttä suoraan suoneen.

Husky Rescue - Ghost Is Not Real (2007)

Löysin Husky Rescuen vasta toisella levyllä, jolloin bändi oli jo ihan passé, mutta levyn hienoutta se ei laimenna. Aavemainen tunnelma pitää levyn mielenkiintoisena.

Jay Reatard - Blood Visions (2006)

15 biisiä silkkaa kaahausta. Levyn äänimaailma on rupinen kuin akneteinin naama, mutta levyä kuuntelee silti mielellään. Viime vuonna tullut toinen levy oli aika poppia, mutta tämä on ihan silkkaa punkkia. Levyn kansi kuvastaa aika hyvin itse levyäkin.

Justice - Cross (2007)

Bändi joka määritti viimeiset kaksi vuotta klubien soundia. Levyllä on sopivassa määrin silkkaa poppi-electroa, kuin myös pörisevää ja häiriintyneempää soundia.

Kiki Pau - Let's Rock (2008)

Suomessa ei näin tyylipuhdasta indie-poppia oltu tehty koskaan ja sitten kun sitä tehtiin, niin se vaiettiin kuoliaaksi. Loistava pop-levy.

The Killers - Sam's Town (2006)

The Killersin debyytti kuulosti Britannialta, kun taas toinen levy oli silkkaa Amerikkaa. Molemmat levyt ovat hyviä, mutta tämä levy vie voiton niukasti. Mielenkiintoinen bändi sikäli, että jokaisella levyllä bändin tyyli on vaihtunut, tosin viime levyllä ei todellakaan bändin eduksi. Neljättä levyä odotan silti mielenkiinnolla, kun se joskus saapuu.

Kings Of Leon - Aha Shake Heartbreak (2005)

Mormoniveljesten viimeinen levy ennen kaiutettuja kitaroita ja yleisön huudatuksia. Juureva rock-levy, missä nuoruuden haavoittuvuus tulee teksteissä esiin.

LCD Soundsystem - Sound Of Silver (2007)

Parasta discoa ikinä. Levy ottaa mukaansa ensimmäisestä tahdista ja rauhoittaa otettaan vasta viimeisen aivan liian hienon New York-anthemin aikana.

The Libertines - Up The Bracket (2002)

Brittien riehakkain bändi, jonka imagon takaa löytyy taiteellisesta kunnianhimoa vaikka millä mitoin. Tässä levyssä on samaa taikaa, kuin The Strokesin debyytissä.

Lupe Fiasco - Food & Liquor (2006)

Lupe Fiasco on kuin nörtimpi Kanye West. Letkeätä räppiä, joka ottaa kantaa ajoittain upeasti.

M.I.A. - Kala (2007)

Debyytti keräsi jo älyttömän määrän kehuja, mutta itse hyppäsin kelkkaan vasta toisen levyn aikana. Yhdistelee häpeilemättä maailmanmusaa, hip-hoppia, teknoa ja ihan mitä tahansa. Levy joka kuulostaa täysin 2000-luvulta.

Manic Street Preachers - Send Away The Tigers (2007)

Manic Street Preachers vakuutti tarttuvalla rock-levyllä. Melodisuus ja raivokkuus vuorottelivat hyvin.

The Mars Volta - Amputechture (2006)

At The Drive-Inin raunioille syntyneen progehirmun selkein ja paras levy. Tällä levyllä taidehörhöily ei karannut käsistä ja kaahaustakaan ei ollut liikaa. Hyvä kokonaisuus.

Maximo Park - A Certain Trigger (2005)

Franz Ferdinand-kopio, joka kumminkin teki riittävästi hyviä biisejä, jotta nimi jäi muustakin kuin kopioinnista mieleen. Tällä levyllä biisit kantavat koko levyn loppuun asti, kun seuraajilla liiat täytebiisit laahasivat.

MGMT - Oracular Spectacular (2008)

Toinen viime vuoden debyyteistä, joka vakuutti heti. Psykedeliaa ja poppia täydellisessä paketissa, joka kruunaa kesän.

Morrissey - You Are The Quarry (2004)

Morrissey teki vuonna 2004 paluun kovempana kuin koskaan. Viime vuosikymmenellä Morrissey unohti koko 90-luvun ja osoitti, että on relevantti vieläkin. You Are The Quarry oli täynnä loistavia biisejä, joista voi ihailla ihan yhtä lailla tekstejä kuin melodioitakin.

Muse - Black Holes & Revelations (2006)

Absolutionin olisi tähän voinut valita ihan yhtä lailla, mutta bändin löysin vasta oikeastaan tämän levyn ilmestyttyä. Loistava levy, jonka heikkoja kohtia ovat vain levyn keskivaiheilla tulevat balladit. Muuten levy on erinomaisen tarttuva. Viime vuonna tullut The Resistance on taas aivan kammottava tapaus.

My Chemical Romance - The Black Parade (2006)

Toinen hyvin kyseenalainen valinta listalle, mutta todella yllättäen tämä levy miellytti. Teemalevynä ei karannut ihan käsistä ja onneksi se älytön itkeminen, mitä bändi oli aiemmin harrastanut, oli tällä levyllä minimissään. Parasta pop-punkkia viime vuosina.

Oasis - Don't Believe The Truth (2005) & Dig Out Your Soul (2008)

Oasiksen 2000-luvun huipuista oli vaikea valita yhtä, joten mainitsen molemmat. Oasis palasi jossain määrin 90-luvun soundiinsa ja teki parhaimpia biisejä sitten Be Here Now:n. Dig Out Your Soulin hienoinen psykedeelisyys lämmitti ja yllätti. Bändin hajoaminen ei tullut suurena yllätyksenä, mutta harmitti, koska bändi oli todella kovassa iskussa. Noelin tuotoksia odotan enemmän, kuin Liamin, vaikka Liam kirjoittikin hyviä biisejä molemmille levyille.

Opeth - Ghost Reveries (2005)

Tunnelmallinen metalli-levy, joka ei aiheuta vitutusta liiallisella sooloilulla tai mörinällään. Parhaimmillaan kaunista ja uhkaavaa samaan aikaan.

Phoenix - It's Never Been Like That (2006)

Phoenixin debyytti ja viimeisin levy ovat ehkä bändin arvostetuimpia tuotoksia, mutta mielestäni bändin ehdottomasti paras kokonaisuus on yhtyeen kolmas levy. Yksittäisillä hiteillä ei tämä levy ratsasta, mutta kokonaisuutena tämä on pop-herkkua 37 minuutin ajan.

Placebo - Meds (2006)

Placebon koko uran paras levy. Levyn tunnelma on äärimmäisen synkkä koko ajan ja Brian Molkon sanoituksista ei paljoa hattaroita löydä. Siksi levy onkin niin erinomainen. Biisit ovat tarttuvia ja ensimmäistä kertaa Placebon uralla levyltä ei löydy noloja hetkiä.

PMMP - Kovemmat Kädet (2005)

Huumoribändin leiman ensimmäisen levynsä takia saanut PMMP tuli toisella levyllä ja teki sillisalaatin, jossa oli kaikkea kaikille. Vaikka levyn tunnelmat vaihtelevat jatkuvasti, on levy silti kokonaisuutena oikein hyvä. Jori Sjöroos antoi jo vähän osviittaa kasari-synkistelystä, mitä hänen oma bändi Magenta Skycode tuli olemaan.

Portishead - Third (2008)

Portishead antoi odottaa uutta levyä 11 vuotta ja odotuksen jälkeen he julkaisivat parhaan levynsä. Levyn tunnelma on todella painostava ja ahdistava, mutta aina kun levyä alkaa kuuntelemaan, niin ei voi kuin ihailla bändin taitoa kirjoittaa hyviä biisejä. Beth Gibbonsin ääni on levyn kantavia lenkkejä.

Risto - Aurinko Aurinko Plaa Plaa Plaa (2006)

Risto jakaa mielipiteet täysin. Jotkut pitävät ja jotkut vihaavat. Minä pidän ja toisella levyllä hörhöily muuttui tarttuvammaksi ja hauskemmaksi. Varsinkin Pupu Tupuna on oiva esimerkki Riston taidosta tehdä uskomattoman tarttuva biisi ihan käsittämättömistä aineksista.

Ruudolf - Doupeimmat Jumala Seivaa (2004)

Ruudolf on suomalaisen rapin raskaan sarjan maailmanmestari. Ruudolfin flow on kaikkien yläpuolella ja miehen räppäämistä on ilo kuunnella, vaikka lyriikoita ei välttämättä allekirjoittaisikaan. Debyyttilevy vaati aikansa, mutta hymyä on vaikea estää, kun Ruudolfin sanomaa alkaa kuuntelemaan.

The Soundtrack Of Our Lives - Origin Vol. 1 (2004)

The Soundtrack Of Our Lives oli kaikkien huulilla hetken ajan, kunnes bändi unohdettiin täysin. Vuoden 2004 levy on täydellinen osoitus siitä, että 60-luvun rockia voi tehdä kuulostamatta pastissilta. Mielestäni tämä levy on parempi kuin tätä edeltänyt Behind The Music, joka on arvostetumpi kriitikoiden keskuudessa. Kannattaa tutustua bändiin ja rakastua.

The Shins - Chutes Too Narrow (2004)

The Shins teki niin hyvän pop-levyn, että se on lähes laitonta. Hyviä biisejä yhdistettynä kepeään ja rentoon soittoon tekivät tästä levystä juuri niin mahtavan kuin se on. Seuraavalla levyllä The Shins lähti kokeellisemmalle linjalle, mikä myös toimi, mutta ihan silkkaa poppia tehdessään bändi on parhaimmillaan.

The Streets - A Grand Don't Come For Free (2004)

Mike Skinneriltä oli vaikea valita tähän listalle mainittavaa levyä, mutta kakkoslevy sai sen kunnian lopulta. Levyn kattava tarina on huikea ja Skinnerin räppäily mielenkiintoista kuunneltavaa. Brittiräpin helmiä yhdessä Original Pirate Materialin kanssa.

Supergrass - Life On Other Planets (2002)

Supergrass jäi britti-popin kaanonissa vähän taka-alalle, mutta oli 2000-luvulle tultaessa genren lähes ainoa selviytyjä. Bändi julkaisi kolme levyä 2000-luvulla, joista ensimmäinen Life On Other Planets on minun suosikki. Tällä levyllä bändi teki biisejä hieman kuin kunnianosoituksina esikuvilleen, kuulostaen silti täysin itseltään. Bändille ominainen huumori kukki silti yhtä paljon kuin aiemminkin.

Sweatmaster - Tom Tom Bullet (2005)

Turun rock-jäärät olivat "Scandinavian Action Rock"-liikkeen keulakuvina ensimmäisellä levyllään, mutta onnistuivat silti pysymään muutamaa vuotta myöhemmin relevantimpana kuin koko skene. Rockia ilman turhia kursailuja. Yksinkertaisesti tymäkkä levy.

The White Stripes - Elephant (2003)

The White Stripesin paras levykokonaisuus. Jack White on aina kirjoittanut todella hyviä biisejä, mutta levyt ovat aina olleet valitettavan täynnä jämäbiisejä. Elephantilla helmet ylittivät kumminkin huonommat biisit.

Weezer - Green Album (2001)

Vaikka kaikki kriitikot painottavat, että Weezerin kaksi ensimmäistä levyä ovat ne parhaimmat, niin bändin kolmas levy on oikein hyvä sekin. Green Album on sopivan lyhyt, jotta Rivers Cuomon 2000-luvulla ominainen junnailu ei käy vaivaamaan. Ensimmäiset viisi biisiä ovat täydellistä power-poppia. Loput viisi ihan hyviä myös. Tämän levyn jälkeen Weezerin alamäki alkoi ja se tuntuu huipentuvan joka levyn jälkeen. Viimeisimmät kaksi levyä ovat jo vastenmielisiä.

Wilco - Yankee Hotel Foxtrot (2002)

Wilcon mestariteos, joka ei kokeilevaisuudessaan häviä edes Radioheadille. Jeff Tweedyn sanoitukset ovat karhean kauniita ja melodiat koskettavia. Levyn äänimaailma on hyvin mielenkiintoinen, koska biisien taustalla saattaa kuulua vähän mitä sattuu. Se tosin toimii ja tuo levylle hauskaa persoonallisuutta.

Ensi kerralla Monty Pythonia lainatakseni, jotain aivan muuta.

perjantai 1. tammikuuta 2010

Viime vuoden mainitsemisen arvoiset lätyt.

Top kymppi tuli julkaistua jo jonkin aikaa sitten, joten nyt voisi julkaista läjän levyjä, jotka kärkkyivät paikkaa tuolta listalta. Muutama levy jäi tältä listalta pois, koska en ole kerennyt tarpeeksi paneutumaan niihin. Tässä näitä nyt taas olisi. Olkaa huoleti, kohta blogin sisältö muuttuu pelkästä listailusta muuksi.

Animal Collective - Merriweather Post Pavillion

Taidehäröilyä, mutta ajan kanssa kaikki häly kaikkoaa ja kaikki selkenee. Vuoden parasta progea.

Asa & Toverit - Via Karelia

Asan taso on joka julkaisulla aivan käsittämättömän kova. Via Karelia on hieman ehkä välityön makuinen, mutta maukas siitä huolimatta.

Mulatu Astatke & The Heliocentrics - Inspiration Information Vol. 2

Vuoden parasta jazzia afrojazzin kuninkaalta. Mulatun taustalla on brittiläinen funk-yhtye, joka komppaa uskomattomalla tatsilla.


Jarvis Cocker - Further Complications

Jarvis tuli tänä vuonna rokaten ja yllätti. Steve Albinin rupinen tuotanto lämmitti.

The Cribs - Ignore The Ignorant

Jarmanin veljekset saivat The Smiths-legenda Johnny Marrin selkeyttämään poikien räyhäystä ja tuloksena oli bändin paras levy.

Dinosaur Jr. - Farm

Dinosaru Jr. jatkaa uskomatonta comebackiaan. Jälleen kerran upea levy, joka kestää kuuntelua. Vuoden komeimmat kannet löytyy tästä julkaisusta!

Fever Ray

The Knifen Karin Dreijer Andersson teki jumittavan ja uhkaavan konemusalevyn, jota ei mielellään kuuntele, mutta sen kuuntelu pysäyttää joka kerta. Tämän vuoden Portishead.

Franz Ferdinand - Tonight:

Franzit tekivät viihdyttävän levyn vuoden juhlahetkiin. Ensi levyllä on kyllä pakko skarpata. Ei tämä niin hyvä levy kumminkaan ollut.

Charlotte Gainsbourg - IRM 

Sergen tytär otti tuottajakseen Beckin ja tulos on upea. Tunnelmallinen ja kaunis levy.

Girls - Album 

Vuoden hipsterhypetyksen uhrit. Vuoden parasta powerpoppia. Mainio levy.

Hypnotic Brass Ensemble

Chicagolaiset veljekset pamauttivat rytmikkäimmän ja hauskimman levyn tänä vuonna ulos. Tätä hiphopin ja afrobeatin kombinaatiota kuuntelee aina yhtä ilolla.

Joose Keskitalo & Kolmas Maailmanpalo - Tule Minun Luokseni, Kulta

Joose Keskitaloa on kaikki hehkuttaneet jo muutaman vuoden, mutta nyt vasta miehen hienous tuli minulle esiin. Maailmanloppua ja vanhaa iskelmää. Kuulostaa kamalalta, mutta toimii erinomaisesti.

Samae Koskinen - Elossa 

Samae on ollut soolona huomattavasti parempi kuin Sister Flossa. Ensimmäinen soololevy oli jo todella hyvä, mutta toinen levy petraa siitäkin. Parasta suomirokkia mitä löytyy.

Morrissey - Years Of Refusal

Morrissey teki myös rokkilevyn ja palasi itseinhon maailmaan. Tuloksena mainiosti rullaava levy, josta saa tukea, kun ahdistaa. Morrisseylla menee aina huonommin kuin kellään muulla.

Noah And The Whale - The First Days Of Spring

Vuoden hienoin erolevy. Mahtavaa tunnelmointia. Sävellykset ovat mielettömän kauniita ja levyn tekstit kipeydessään hienoja. Suositellaan vastaeronneille.

Iggy Pop - Preliminaires

Iggy Pop ja jazz ei voi sopia yhteen, mutta tämä levy todistaa aivan muuta. Iggyn elämää nähnyt ja kulunut ääni sopii jazziin kuin nakutettu.

The Prodigy - Invaders Must Die

The Prodigy tuli tänä vuonna takaisin ryminällä. Uusin levy ei jää klassikoksi, mutta todisti epäilijöille, että Liam Howlett tekee halutessaan edelleen tymäkkää materiaalia. 

Risto - Sähköhäiriöön

Risto teki vuoden häiriintyneimmän levyn. Suomalaisen musiikin vääräleuka, jonka tuotokset huvittavat ja pistävät miettimään tekijän ja itsensä mielenterveyttä.

Sonic Youth - The Eternal

Sonic Youth vaihtoi isolta levy-yhtiöltä pienelle ja teki uransa helpoimmin lähestyttävimmän levyn. Jos Sonic Youth ei ole ennen toiminut, niin tästä levystä kannattaa yrittää lähestyä Noisen neroja.

Tinted Windows

Yhdistä yksi Hansonin veljeksistä, Smashing Pumpkinsista tuttu James Iha, Cheap Trickin rumpali ja Fountains Of Waynen basisti, niin saat tulokseksi Tinted Windowsin. Vuoden paras superkokoonpano, joka kuulosti tänä vuonna enemmän Weezeriltä kuin Weezer itse.