keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Onko The Shins enää The Shins?


Alkuvuosi on mennyt itsellä melkoisessa uuden musiikin pimennossa. Vuoden vaihteessa kun tunsin oloni rasittuneeksi hypestä ja kaikesta "hetkessä elämisestä". Miksi pitäisi olla askeleen edellä, kun nykyisissäkin askelissa on melkein liikaa käsitettäväksi? Siksi kuuntelemani uusi musiikki on tullutkin tutuilta ja turvallisilta yhtyeiltä. Tällä kertaa vanha tuttu ei ollutkaan enää turvallinen.

The Shinsin edellisestä levystä Wincing The Night Away on jo viisi vuotta ja yhtye on mennyt laulaja James Merceriä lukuun ottamatta täysin uusiksi. Uudistuksia saattoi siis odottaa.

The Shins on vain yhtye, jolta odottaa tiettyjä juttuja: naiiviutta, heleitä melodioita, nukkavieruisuutta ja sangolla annosteltavaa sympaattisuutta. Tuoreelta Port Of Morrow'lta puuttuu vähän näitä kaikkia. Toki ajoittain yhtye kuulostaa vanhalta tutulta itseltään, kuten Septemberillä, mutta liian usein se kuulostaa joltain, mitä The Shins ei olisi voinut koskaan aiemmin olla. Mm. No Way Downin jättimäisyyteen vanha The Shins ei olisi koskaan pystynyt. Olisiko edes halunnutkaan?

Tästä huolimatta Port Of Morrow ei ole missään nimessä huono levy, se on oikeastaan todella hyväkin pop-albumi, mutta onko sillä soiva yhtye enää The Shins, vai onko se vain yhtye, joka James Mercerin äänellä haluaisi olla The Shins? Olenko vain muutosvastarintainen idiootti?

Kuunnelkaa ja päättäkää itse. Minulla menee aikaa vielä totutellessa. Tämä on liian uutta minulle juuri tällä hetkellä.





keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Plan B is down with the kids


Ben Drew a.k.a. Plan B lienee suurimmalle osalle ainakin nimenä tuttu. Kerrataan miehen uraa sen verran, että hän aloitti räppärinä, sai kohtuullista suosiota, seuraavaksi teki soul-levyn, josta tuli vuoden 2010 myydyin levy Iso-Britanniassa ja nyt mies on julkaisemassa samaan aikaan elokuvaa ja levyä nimeltä Ill Manors, jota kukaan ei ennen hänen menestystä halunnut rahoittaa. Nyt on rahaa hoitaa kaikki itse.

Joku voisi sanoa miestä opportunistiseksi, mutta seuraava todistanee, että tarkoitus pyhittää Plan B:n kohdalla keinot. Mies kävi puhumassa Lontoon TedX:ssä syrjäytyneistä nuorista. Puheessa Drew käy läpi hänen matkansa hiphop-artistiksi, miksi hiphop vetoaa nuoriin ja miten hän voi musiikillaan ja projekteillaan nostaa syrjäytyneitä, mutta lahjakkaita nuoria tuomaan kykynsä esiin. Kuulostaa banaalilta, mutta Drew'lla on viisaita pointteja ja hienoja havaintoja.


TedX-puheen jälkeen miehen Ill Manors-kappalekin jättää muuta ajateltavaa, kuin kysymyksen: miksi kukaan enää käyttää kappaleessaan huutoa "oi" 2010-luvulla?

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Alkuvuoden parasta rytmimusiikkia - Robert Glasper Experiment


Otsikko lupaa paljon, mutta tällä hetkellä uskallan väittää, että lupaukseni pitää täysin paikkansa. Robert Glasper Experimentin Black Radio kun on komein jazz-, hiphop- tai soul-levy, minkä olen aikoihin kuullut.

Olin tutustunut Glasperiin viime kesänä, kun halusin tietää millaisen hepun kanssa puolijumalani Mos Def esiintyisi Pori Jazzeilla. Kuuntelemani levy Double-Booked oli jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen oli trion kanssa soitettu, ja toinen kulki Experiment nimen alla. Black Radio on sitä, mitä kyseisen levyn toinen puolisko oli.

Robert Glasper Experiment on jazzin, hiphopin ja soulin fuusiota. Jos lähintä vertailukohtaa haluaisi etsiä, niin The Rootsin undun pääsee lähelle sitä, mitä Black Radio on musiikillisesti. Pääosassa on Glasperin vapaasti ja vielä todella upeasti soiva piano, jota tukevat iskevät rummut ja todella alhaalta muriseva basso. Sivuosissa on tusinan verran vierailijoita, joista nimekkäimmät ovat Erykah Badu, Yasiin Bey a.k.a. Mos Def ja Lupe Fiasco. Vierailijat eivät kumminkaan määritä kappaleita, vaan tuovat niihin pieniä omia mausteitaan.

Ja kuinka upeasti Black Radio soikaan. 2010-luvulla on kuultu jo monta hienoa soul-levyä, mutta tämä vie tunnelmallisuudessaan voiton niistä kaikista. Soitto on todella sulavaa ja komeaa. Vaikka Glasperin pianotaituruus tuntuukin olevan kappaleissa täysin etualalla, niin on pakko arvostaa myös rumpali Chris Davea, joka komppaa kappaleita todella timmisti, mutta sopivasti myös irrotellen. Arvostan myös sitä, että Glasperin yhtye yrittää tuoda kahteen tällä hetkellä todella tiukasti menneeseen tuijottavaan genreen, eli hiphopiin ja souliin, jotain uutta fuusioimalla niitä yhteen ja antamalla soiton virrata vapaasti suuntaan jos toiseen. Lopputulos on upea. Ja niillä on pokkaa lopettaa Smells Like Teen Spirit-coveriin.



Black Radiolta on vaikea valita lempikappaleita. Tällä hetkellä pidän suunnattomasti Lalah Hathawayn laulamasta Cherish The Daysta ja hämmentävän paljon Daleylta kuulostavan Stokley Williamsin laulamasta Why Do We Trysta. Suosikit tuntuvat kumminkin vaihtuvan joka kuuntelukerralla, mikä lupaa levylle pitkää ikää. Lämpimät ja varauksettomat suositteluni ihan jokaiselle.





lauantai 17. maaliskuuta 2012

Bloc Partyn "harvinaisuudet"

Bloc Party on itselleni outo yhtye. Se ei ole kirjaimellisesti outo, vaan en oikein osaa sanoa suhtautumisestani kyseiseen yhtyeeseen. Se on last.fm-tilastoissani top kympissä ja reippaasti onkin, olen ostanut lähes kaikki bändin sinkut ja onpa minulla yhteiskuva yhtyeen rumpali Matt Tonginkin kanssa. Kaikki nämä viittaisivat siihen, että minulla olisi jotenkin intohimoinen suhde yhtyeeseen, mutta kun ei edes ole. Jos joku alkaa kritisoimaan yhtyettä, niin saatan jopa olla samaa mieltä.

Otan silti vähän fanimaisen lähestymistavan postaukseen, jolla haluan juhlistaa bändin lisäystä Ruisrockin jo ennestään komeaan esiintyjälistaan. Bloc Party kun on yhtye, joka on ahkerasti julkaissut pelkkiä singlekappaleita, jotka eivät ole missään vaiheessa tulleet millekään levylle. Monelle nämä kappaleet taitavat olla täysin tuntematomia, joten antakaa minun sivistää teitä.

Aloitetaan bändin debyytti-ep:n parhaimmista raidoista, eli Staying Fatista. Olin aikoinaan todella pettynyt, kun biisi ei päätynyt Silent Alarmille. Tässä kappaleessa kun yhdistyy parhaiten bändin riehakkuus, rytmikkyys ja kulmikkaat riffit. Ei kalpene yhtään Banquetille tai Helicopterille, kun aletaan vertailemaan bändin parhaimpia "nopeita" biisejä.



Nyt päästään ensimmäiseen vain singlenä julkaistuun kappaleeseen. Little Thoughts on myös hyvin tuttua Bloc Party-soundia ja olisi helposti uponnut Silent Alarmin biisien joukkoon. Vaikka noin muuten haluankin blocpartyni kulmikkaana ja post-punkaavana, niin tällä kappaleella melodisuus toimii upeasti.



Sitten päästäänkin yhteen lempikappaleistani. Olin aikoinaan lievästi pettynyt Silent Alarmiin. En näin vuosia myöhemmin oikeastaan osaa edes selittää miksi, koska nykyisin pidän levystä jo melko paljon, mutta arvostukseni Bloc Partya kohtaan alkoi oikeastaan vasta Two More Yearsilla. Debyyttilevyllään yhtye oli ehkä vähän liian kylmä ja kliininen, ja tällä kappaleella molemmat viat olivat poistuneet likipitäen kokonaan. Monen vuoden tauon jälkeen kuunneltunakin kappale jaksaa edelleen sykähdyttää, vaikka sen kulutin aikoinaan umpipuhki.



Two More Yearsin sinkun b-puolena oli The Streetsin faneille hauska kuriositeetti. Mike Skinner otti Banquetin sämplättäväkseen ja räppäsi päälle hauskan tarinan Jo Whileylta pöllitystä mikrofonista. Taattua The Streets-laatua!



Seuraava oma levyjen ulkopuolelle jäänyt sinkku oli Flux, jota oli aikoinaan todella vaikea uskoa Bloc Partyn kappaleeksi. Yhtye antoi kyllä viitteitä konemusiikkifetissistään A Weekend In The Cityllä, mutta ihan Fluxin tapaista kappaletta harva osasi odottaa. Olipahan varoituslaukaus siitä, mitä Intimacylta voitiin odottaa. Flux oli myös varoituslaukaus siitä, että bändi innostui kerrostalon kokoisista junttakertseistä, jotka ovat tylsyydessään aivan omaa luokkaansa.



Bändin viimeisin julkaistu kappale on One More Chance, joka jatkoi bändin konemaailmassa seikkailua Intimacyn jälkeen. Housepiano on kova veto säkeistöihin, mutta kertosäkeessä ollaan taas siellä jossain ankeassa runttaamisen maailmassa, mihin bändi eksyi kolmoslevyllään todella useaan otteeseen. Saattaa olla ehkä inhokkikappaleeni bändin tuotannosta, joten tämän kohdalla olen ihan tyytyväinen siitä, että jäi julkaisematta levykappaleena.



Koska en halua lopettaa paskaan biisiin, niin kehun lopuksi vähän MTV:tä. Silloin kun minä olin nuori, niin MTV näytti vielä musiikkivideoita ja sattumalta tämä kyseinen video sattui soimaan kanavalla keskellä yötä. Rakastuin kappaleeseen, mutta meni yli puoli vuotta ennen kuin sain bändin nimen selville. Tästä syystä satuin ostamaan vahingossa The Libertinesinkin levyn, mutta se on toinen tarina se. Kiitos MTV Scandinavia, kun tutustutit minut niin moneen hienoon bändiin, joista yksi on tämä Ruisrockin helmi.

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Turku valtaa Helsingin

Solina Records, tuo Jori Sjöroosin oma levy-yhtiö saapuu huomenna valtaamaan Tavastian. Paikalle saapuu kolme turkulaista aktia, joista jokainen on erinomainen ja todella kiinnostava.

Ensimmäisenä lavalla saapuu melkoista kuhinaa aikaan saanut Burning Hearts. Bändin n. kuukausi sitten julkaistusta Extinctionsista on pitänyt kirjoittaa jo jonkin aikaa, mutta eiköhän levyn ansaitsemat kehut ole selville tullut, jos on vähänkään seurannut ihan mitä tahansa kotimaisia musiikkimedioita. Biisivalintani on kumminkin kyseisen levyn ulkopuolelta. Lämpenin nimittäin alkuun todella hitaasti, mutta kuultuani Night Animalin aloin minäkin tuntea poltetta sydämessäni.



Tomi Tuomisen Nightsatan on tullut missattua muutamaankin kertaan, mutta tänään näen vihdoin tämän Suomen Goblinin. Kumpaa katsoisi ennen keikkaa, Argentoa vai Carpenteria?



Pääesiintyjänä on mikäpä muukaan kuin Magenta Skycode, joka tänä iltana soittaa debyyttilevynsä IIIII:n kokonaisuudessaan. En ole vielä kertaakaan nähnyt Sjöroosin yhtyettä kunnolla livenä. Viime Flow'ssa näin ehkä noin puolet setistä, mikä tosin olikin aivan käsittämättömän komean kuuloinen puolikas. En odota muuta kuin vastaavaa komeutta kokonaisen setin verran.



Solisevan illan täydennyksenä toimii vielä Hulkkosen Jori, joka pyörittelee levyjä pitkin iltaa. Toivottavasti eivät tuo Turun tautia mukanaan.

torstai 8. maaliskuuta 2012

Hyvää R. Kellyn päivän aattoa!


Naistenpäivällä ja R. Kellyn päivän aatolla on selkeä yhteys. R. Kelly, kuten ei kukaan muukaan ole yhtään mitään ilman naisia. Koko R. Kellyn tuotanto perustuu naisiin.

Koska ilman naisia R. Kelly ei voisi tietää, että kun nainen rakastaa, niin "she loves fo' real".



Ilman naisia R. Kelly ei voisi olla näkemättä mitään väärää pienissä töyssyissä ja keinuttamisissa.



Ilman naisia R. Kelly ei myöskään voisi fiilata just sun bootya.



Ilman naisia R. Kelly ei voisi myöskään laittaa avainta kenenkään virtalukkoon.



Lähes ainoita hektiä, kun R. Kelly väittää selviävänsä ilman naisia on se, kun hän ilmoittaa olevansa maailman paras. Yksi asia paljastaa kumminkin R. Kellynkin vajavaisuuden maailman parhaana, ja se johtuu juuri naisista. Mies ei voisi hallita rakkautta ilman naisia ja edellämainittuja syitä. Muutenhan kaikki se, mitä mies laulussaan sanoo on universaalia totuutta.



Hyvää naistenpäivää ja muistakaa huomenna juhlistaa R. Kellyä asianmukaisin menoin!

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

The Coral ja sunnuntai

Inspiraatio ja motivaatio tuntuivat katoavan saman tien, kun kevät on alkanut näyttää ensimmäisiä merkkejään. Toki voisin höpöttää M83:n ja Pharoahe Monchin loistavista keikoista, Mos Defin tajuntaa laajentavasta räppiä ja jazzia sekoittavasta keikasta ja Paperfangsin lupaavasta toisesta keikasta ja visuaalisesti aivan mielettömän upeasta kasetista.

Sen sijaan postaan The Coralia ja totean, että tämän parempaa sunnuntaimusiikkia ei juuri tähän sunnuntaihin ole. Kertoo myös jotain ajankohtaisuudestani, että tämäkin biisi on kymmenen vuotta vanha. Ehkä löydän itseni vielä joku päivä vuodesta 2012.