Tori ja kyynärpää

Kun heräsin eilen, niin en ajatellut muuta kuin finaalia. Päivä tuntui sietämättömän pitkältä, kun odotti vain myöhäisillan ottelua. Ja väistämätöntä tappiota. En kertaakaan koko päivän aikana ajatellut, että "mitä jos?". Se ei vain ollut vaihtoehto. 1-0 tilanteessa koin kumminkin oudon tunteen. Ajattelin, että jos tästä tasoihin noustaan, niin kyllä tämä peli kääntyy. Ruotsi ei pelottanut. Victor Fasth vaikutti tavalliselta kuolevaiselta. Ja sitä hän olikin. Kun peli päättyi 6-1, niin en saanut sanaa sanotuksi. Katsoin vain hämmästyksestä televisioruutua ja samalla ympärilläni oli juhlat. Havahduin vasta, kun joku sanoi sanat: "lähdetäänkö torille?". Me lähdimme.

Eilen koko Helsinki oli täynnä ihmisiä, jotka halusivat vain riemuita sydämensä kyllyydestä ja voi pojat, että se oli kaunista. Halailin vastaantulijoita, heitin ainakin sata yläfemmaa, lauloin ääneni käheäksi ja päädyin kotiin myöhään, todella myöhään. Kotimatkallani, kun autojen tyyttäys ja jatkuvat "oi, Suomi on niin ihana"-huudot eivät enää jaksaneet nostaa tunteita stratosfääreihin, turvauduin kappaleeseen. Tämä kappale sai minut jälleen tuntemaan itseni yhdeksi osaksi tätä kollektiivista riemua. Enpä olisi uskonut, että tästä kappaleesta voisi puhua jopa kohtalona.



Elbow saapuu siis Turun Ruissaloon tekemään debyyttiesiintymisensä Suomessa. En voi edes kuvailla kuin onnellinen olen tällä hetkellä. Nauran vain onnesta ja pompin. Jos torilla on tänään dj:llä yhtään tyylitajua, niin hän laittaa One Day Like Thisin soimaan. Ruissalossa sitten viimeistään pääsen itkemään onnesta. It's looking like a beautiful day indeed! Tavataanko torilla?

I wanna scream so loud for you

Ymmärrettävästi en itse vietä äitienpäivää ihan perinteiseen tapaan. Itseasiassa yritän vältellä kaikkea asiaan liittyvää, jotta päivästä tulisi edes jollain tasolla siedettävä. Aikoinaan tämä Kanyen esitys oli vain tunteellisuudessaan huikeata katsottavaa. Nyt siihen pystyy valitettavasti samaistumaan.

Hyvää äitienpäivää!

Odd Future Wolf Gang Kills Us All & muita jutskia

Tyler, The Creator ja koko OFWGKTA-porukka on pistämässä koko rap-skeneä nyt uusiksi ja toden teolla. Hype ei ole jäämässä vain "bloggin' faggot hipstereiden" jutuksi, vaan kuhina ja pöhinä on leviämässä toden teolla. Hyvä niin, koska räpissä ei tuoreita ideoita ole ollut pitkään, pitkään aikaan. Niin ja jos live-setit on näillä jätkillä aina tätä luokkaa, niin Flow, oliskos hyvä tärppi hä?

2011 mtvU Woodie Awards

MTVu:n Woodie Awardseissa oli myös muita blogikiinnostavia esityksiä. Suosikkini Two Door Cinema Club kävi vetämässä "ihan kivan" version What You Know'sta. Eipä tästä paljoa muuta sanottavaa ole.

2011 mtvU Woodie Awards

Sleigh Bells olikin sitten jotain aivan muuta. Jos Odd Future ei olisi ollut niin älytön, niin tätä voisi hehkuttaa enemmänkin. Nyt kalpenee väistämättä vertailussa jonkun verran, mutta silti, onhan tuokin ihan tolkutonta touhua. Marssibändi kehiin ja jengi sekaisin, tykkään! Ja kai se on myönnettävä, että Alexis on aika hottis.

2011 mtvU Woodie Awards

The National & Sharon Van Etten @ Kultsa 3.3.11.

Varoitus: Teksti sisältää täysin kritiikitöntä hehkutusta.

Jos aiemmin arvostin The Nationalia, niin nyt palvon heitä. Kulttuuritalon keikka oli yksi upeimmista mitä olen koskaan todistanut. Sanat tuntuvat muodostuvan vain hattaraisina purskauksina, mutta yritän saada jotain edes etäisesti järkevää aikaiseksi.

Sanotaan nyt se, että mielikuvani yhtyeestä livenä oli täysin väärä. Kuvittelin, että yhtye soittaisi puvut päällä ammattimaisesti biisinsä ja suuremmilta tunnekuohuilta vältyttäisiin. Väärin. Bändihän pauhasi välillä kuin parikymppisten kollien kiimainen rock-yhtye ja laulaja Matt Berninger rääkyi mikrofoniin, hyppäsi yleisön sekaan ja lopussa lauloi ilman mikrofonia Vanderlyle Crybaby Geekin lähes koko yleisön laulaessa mukana. Miksi tällaisesta hurmoksellisuudesta en ole kuullut yhtyeen kohdalla aikaisemmin?

Musiikillisesti keikka oli erinomainen. Yhtye oli sovittanut useimmat biisit uudelleen live-esityksiä varten ja biisit olivatkin saaneet paljon lihaa luidensa ympärille. Jos levyillä biiseissä on ollut ilmaa jousille, niin nyt tyhjät kohdat täytettiin kitaroilla ja torvilla. Tämä toimi hienosti.

Keikan parasta antia oli yhtyeen täydellinen yleisön naulitseminen. Ihmiset olivat iloisia koko keikan ja olivat täysin yhtyeen vietävissä. Ja miksi eivät olisi, kun The National soitti taivaallisen upeasti. Matt Berningerin täydellisyyttä keulakuvana ei myöskään voi kiistää. Silmät olivat nauliintuneet mieheen koko keikan ajan ja onnellisuuden määrää ei voi edes kuvailla, kun hän saapui yleisön sekaan ja seisahtui laulamaan suoraan eteeni. Minun ja Berningerin välillä oli vähemmän kuin puoli metriä tilaa ja välissä ei ollut ketään. Aika seisahtui ja pystyin vain toteamaan, että The National tulee olemaan elämässäni vielä pitkään.

Sharon Van Etten oli oikein hyvä lämmittelijä. Americana-vaikutteinen indie soi hyvin ja biisit olivat oikein mainioita. Van Ettenin esiintyminen oli sympaattista ja nyt vähän kaduttaa, etten ostanut levyä nimmarin kera. Ehkä joskus saan vielä mahdollisuuden siihenkin.

Jos et eilen ollut paikalla, niin menetit ehkä yhden hienoimmista musiikillisista hetkistä missään ja koskaan. Olin yhtä hymyä koko keikan ja hymy kesti Kulttuuritalolta Kamppiin. Se olkoon mittari onnistuneesta illasta.

Wounded Rhymes

Huomaan kärsiväni debyyttisyndroomasta. Saanen kertoa mikä se on. Viimeisen parin vuoden aikana olen huomannut nauttivani suunnattomasti monen debyyttilevyjensä kohdalla hypetetyn bändin kakkoslevyistä, kun taas debyytit eivät kiinnosta yhtään. Esimerkkeinä toimikoon vaikka viimevuotiset Klaxons ja Crystal Castles. Lykke Li, kuulut nyt samaan porukkaan. Wounded Rhymes on levy, josta en ikimaailmassa olisi voinut kuvitella pitäväni debyytin perusteella. No, minä tykkään.

Lykke Li:n debyyttilevy Youth Novels oli mielestäni todella mitäänsanomatonta ja tylsää runotyttöilyä. Lykke määki ärsyttävästi ja taustat olivat ärsyttävän pliisuja. Ja se pikku myy-nuttura... Wounded Rhymes muuttaa kaiken, myös sen nutturan. Tämä levy kuulostaa itsevarman ja rohkean naisen tekeleeltä, jota ei voisi menneisyys kiinnostaa pätkääkään.

Ensikuuntelulla eniten korvaani miellyttivät Unrequited Love ja Rich Kids Blues. Ensiksimainittu on äärimmäisen kaunis ja hienovarainen kappale, jolla ei kuulla muuta kuin hienosti kaikuvaa kitaraa ja Lykke Lin upeaa ääntä. Jälkimmäinen on taas mahtipontinen kappale, jonka aloittaa komean aavemaisesti soivat urut. Soundit edellä mennään, mutta minä en välitä, kun soundit miellyttää näin paljon.



Wounded Rhymes kaipaisi vielä lisäkuuntelua, jotta siitä voisi julistaa lopullisia tuomioita, mutta uskallan jo nyt sanoa tämän olevan vuoden kovimpia yllättäjiä. Nämä kuuntelut oikeuttavat kyllä hehkuttamiseen! Kokeilevuus ja kuulijaystävällisyys kulkevat hienosti käsi kädessä ja parhaimmillaan levyllä on hämmästyttävän hienoja tunnelmia. Ja voi kuinka nuo rummut kumisevatkaan. Lykke Li, mennääks naimisiin? Spotikka-linkki on tässä.

James Blake

James Blake on ollut yksi puhutuimmista artisteista loppuvuodesta asti. CMYK ja Klavierwerke ep:t miellyttivät monia dubstepin ja minimaalisemman elektron kuuntelijoita jo viime vuoden puolella. Suurimman huomion mies sai kumminkin julkaistuaan äärimmäisen tyylikkään coverin Feistin Limit To Your Lovesta. Sen jälkeen on mennyt kovaa. Mies päätyi toiselle sijalle BBC:n Sound of 2011-äänestyksessä ja levy on noussut odotuslistoilla aivan kärkeen. Hype on tietty jakanut ihmiset kahtia. Joko miestä on rakastettu tai vihattu. Vihaajat tosin ovat olleet tällä kertaa mielikuvitusta täynnä, kun jokainen on yrittänyt keksiä onko Blake dubstepin Dido, Phil Collins vai joku muu ei-niin-skene-uskottava-nimi. Haters keep on hating and so on.

Suurin ero debyyttilevyllä aiempiin ep-julkaisuihin verrattuna on se, että nyt Blake laulaa, paljon. Tämä on mielestäni erinomainen veto, koska aiemmat kappaleet ovat jääneet jotenkin etäisen kylmiksi tunnelmoinneiksi, kun nyt biiseistä huokuu lämpöä ja intiimiyttä, mitä dubstepissä en ole koskaan aiemmin kuullut. Blake hyödyntää lauluissaan paljon efektejä, jotka eivät todellakaan korjaile virheitä, vaan pikemminkin tekevät lauluista entistä hauraampia ja haavoittuvaisempia. Kuten avauskappaleessa Unluck.

Levyn ehdoton vahvuus on juuri sen intiimiys ja lämpö. Minimalistinen sointi tuo levyn niin iholle, että tämän kuunteleminen vaatii rauhaa ja aikaa. Taustamusiikkina levy menee ihan hukkaan. Blaken itsevarmuus muusikkona on juuri niin huikea, että hän ei ole lähtenyt hukuttamaan kappaleitaan suurieleisyyden alle. Minimalismi vaatii paljon enemmän rohkeutta, varsinkin kun osa kappaleista pohjaa vain Blaken ääneen, mikä ei todellakaan ole minkään r'n'b-kukon.

Ei tämä levy kumminkaan täydellinen ole. Levyn loppupuoli tuntuu jotenkin turhalta, kun koko levy tuntuu rakentuvan vain ja ainoastaan kahdeksantena biisinä kuultavaan To Care (Like You)'hun, joka on koko levyn kohokohta. Sen jälkeen loput biisit kuulostavat vähän kuin Linnanmäen Space Shotin ylösampumisen jälkeiset pomputukset. Ihan kivaa, mutta eipä tunnu enää oikein missään. Siihen asti levy on yksi vahvimmista debyyteistä, mitä lyhyen elämäni aikana olen kuullut.

Unohtakaa kaikki hype ja kuunnelkaa James Blaken levy avoimin mielin hyvän äänentoiston kera. Ymmärrän kyllä, jos tämä ei kaikille uppoa, mutta minulle tämä on yksi tärkeimmistä elektronisista levyistä sitten Massive Attackin Mezzaninen. Niin hyvä tämä on!

Levy siis tänään ulkona niissä kaikissa formaateissa, mistä helpoin linkattava on Antin lanseeraaman termin mukainen perus-spotifai. Ja onhan tuohon loppuun ihan pakko laittaa levyltä napsitut sinkut ja niiden supér-tyylikkäät videot.

Rakkaus: Death From Above 1979

Edellisestä rakkaus-tekstistä on jo liian kauan. Kun kirjoitin aiemmin The Shinsistä, niin ajattelin, että tästä kehkeytyisi oikea juttusarja. No eipä siitä kehkeytynyt, mutta nyt jos koskaan on täysin oikea aika kirjoittaa taas bändirakkaudesta. Nyt kirjoitetaan Kanadan kaikkien aikojen kiimaisimmasta bändistä, joka tekee kaikkien odotusten vastaisesti tänä vuonna reunionin. Kyseessä on Death From Above 1979.

DFA1979 koostui kahdesta hepusta. Nykyisin MSTRKRFT:n toisena osana toimiva Jesse F. Keeler soitti bassoa ja Sebastien Grainger soitti rumpuja. Bändin omalaatuisuus syntyi juuri siitä, että tämä duo ei koostunut kuin rummuista ja bassosta. Ja silti yhtye kuulosti täydeltä rock-bändiltä. Nuorelle wannabe-basistille yhtyeen kuuleminen oli jotain tajunnan räjäyttävää. Miten siitä bassosta revitään tuollaista soundia? Ja mistä tuo live-energia oikein kumpuaa?



DFA1979 tuli elämääni vaiheessa, missä musiikkimakuani muovasivat niin post-punkin kanssa flirttailevat indiestit kuin post-hardcorea rymistelevät takkutukat. Death From Above 1979:n soundi ja tyyli tuntui jollain perverssillä tavalla osuvan juuri näiden välimaastoon. Miten jostain onnistuikin tulemaan yhtye, joka onnistui yhdistämään kaikki musiikilliset elementit mitä rakastin. Bändistä kiersi myös niin hienoja tarinoita, että arvostus oli lähes pakollista. Mitäs sanotte siitä, että jätkien väitettiin asuvan kellarissa ja nukkuvan ruumisarkuissa?

DFA1979:n kuolema tuli melkein heti, kun olin kerennyt yhtyeeseen tutustumaan. Silloin olin suorastaan vihainen, koska yhtye oli kuulemma Roskildessa pistänyt haisemaan livenä oikein urakalla ja tarinat keikasta levisivät kulovalkean tavoin. Toki yhtyeen debyytti You're A Woman, I'm A Machine on lähes täydellinen levy, mutta kun ura jäi siihen ja keikkaakaan en päässyt näkemään, niin pettymyksen määrää ei voi edes sanoin kuvata.

Nyt asiat ovat toisin. Huhtikuussa Coachellassa duo palaa lavoille ja toivottavasti pysyvästi. Suomen festarit ja keikkajärkkääjät voisivat nyt olla hereillä ja korjata aiemman virheensä. Jos jonkun yhtyeen näkemisestä maksaisin vaikka omaisuuteni, niin se on Death From Above 1979! Todisteet ovat Spotifyssa ja alla.

The Wilhelm Scream

Hyvät naiset ja herrat, todistatte nyt elektronisen musiikin tulevaisuutta. James Blakea hehkutin noin kuukausi takaperin Feist-coveristaan. Nyt sitten hehkutetaan miehen omalla tuotannolla.

BBC:n Maida Valen studiossa esitetty The Wilhelm Scream on hyvää esimakua siitä millaista herkkua miehen levy on täynnä. Moraalisyistä kirjoitan levystä vasta lähempänä julkaisupäivää. Se on 7.2. Sitä ennen fiilistelkää täydellisyyttä.

15 plättyy, 15 minsaa

Monissa musablogeissa kiertänyt haaste otetaan täälläkin vastaan, jotta pääsen rauhassa viikonlopun viettoon. 15 levyä on ihan liian vähän tällaiseen, mutta ehkä ne 15 ensimmäisenä mieleen tulevaa ovat ne tärkeimmät levyt omassa elämässä. Aloitetaan.

The Clash - London Calling
Liekki - Korppi
Disco Ensemble - First Aid Kit
Franz Ferdinand - S/T
Arctic Monkeys - Whatever People Say I Am That's What I'm Not
Common - Be
Asa - Terveisiä Kaaoksesta
Blur - Parklife
The Strokes - This Is It
Vampire Weekend - S/T
The Hives - Veni Vidi Vicious
Radiohead - In Rainbows
Rage Against The Machine - The Battle Of Los Angeles
Death From Above 1979 - You're A Woman, I'm A Machine
Arcade Fire - Funeral

Painottuipa tämä vahvasti 2000-luvun alkupuolelle. Eniten omaan musiikkimakuun vaikuttaneet levyt tuntuvat vieläkin olevan ne rakkaimmat, vaikka ne olisi kuinka kuunneltu puhki. Haastankin muut laittamaan vaikka tuonne kommentteihin 15 rakkainta levyään, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen.

Rakkaus: The Shins

Nyt olen jo tehnyt pari postausta, jotka eivät edenneet ideointia pidemmälle. Toinen kaatui teknisistä syistä ja toinen taas oman saamattomuuteen ja pienoiseen writers blockiin. Saaplari. Jotta siitä päästäisiin yli, niin kirjoitetaan siitä mistä on helpointa kirjoittaa ylistyssanoja. Rakkaudesta.

The Shins on yhtye joka ei liiemmin esittelyjä kaipaa. Se on se Jenkkien paras indie-bändi, joka pistää pojat itkemään ja tytöt riehumaan. 1000 Sparksin Teenage Kicksiin liittynyt kirjoitus herätti muistot siitä, kuinka nykyinen musiikkimakuni oikein lähti kehittymään. The Undertonesin Teenage Kicksillä on siinä suuri osa, mutta voin rajata lähtölaukauksen kahteen bändiin. Franz Ferdinandiin ja The Shinsiin.

Tasan kuusi vuotta sitten sain syntymäpäivälahjaksi Franz Ferdinandin debyyttilevyn. Sitä ennen minulla oli pitkä tukka, farkkutakki ja Iron Maiden-paitoja. Metallican keikka Stadionilla oli lähestymässä. Franz Ferdinand oli siis aivan jotain muuta kuin mitä elin. Silti se kolahti kovempaa kuin mikään muu. Siinä oli rytmillisesti jotain aivan ennenkuulematonta omiin korviini. Reilua kuukautta myöhemmin serkkuni ja hänen poikaystävänsä palasivat Roskildesta ja poikaystävä kehui maasta taivaisiin uutta tuttavuutta nimeltään The Shins. Garden Statea lainatakseni "se mullisti elämäni". Tosin elämäni mullistaja ei ollut New Slang, vaan "taptatatataptatatapWOU".



Chutes Too Narrow on täydellinen pop-levy. Sitä parempaa ei ole tehty, eikä tuskin koskaan edes tulla tekemään. Se on täydellisen melodinen, siinä on itkettävän hienoja kohtia juuri sopivasti ja se on juuri sopivan kesäinen, jotta hymy on aina huulilla sitä kuunnellessa. Seuraaja Wincing The Night Away on myös todella hyvä. Soundin aikoinaan antamat kuusi tähteä ovat edelleen mielestäni täysin ansaittuja. Chutes tosin ansaitsisi seitsemän. Debyyttilevy Oh, Inverted World on edelleen vähän etäinen minulle, mutta siltä löytyy muutama todella mahtava kappale, kuten Caring Is Creepy ja New Slang





Nykyisin The Shinsistä on potkittu rumpali ja basisti huishelevettihin, joka ei lupaa jatkosta hyvää. Wincing The Night Awaylla kun oli jo vähän kuultavissa Broken Bellsin sisältämää kokeellisempaa äänimaailmaa, joka itseäni hivenen häiritsi. Tulevaisuudessa uskoisin tämän vain lisääntyvän ja täydellisten pop-melodioiden jäävän taakse. Vaikka olen tulevaisuuden suhteen hyvin pessimistinen, niin silti muistoihini jää yksi maailman paras levy, yksi täydellinen levy ja yksi joka pitäisi ottaa haltuun. Chutes Too Narrow myös muistuttaa kesästä, jolloin myös Stars Are Blind oli maailman paras biisi ja elämässäni oli parhautta muutenkin kerrakseen.



WINCING THE NIGHT AWAY @ SPOTIFY: MUUTA EI LÖYDY :(