DJ Premierin Top 5

Maailman kovin hiphop-tuottaja niinku-silleen-ikinä saapuu lauantaina nostamaan jengin lapasta kattoon The Circusissa dj-keikalla. Nyt onkin hyvä aika arvostaa DJ Premierin taitoja ja nostaa esiin viisi miehen kovinta tuotosta.

Vaikka DJ Premierin biitit tietyssä mielessä toistavat itseään, ei niitä silti voi haukkua. Miehen biittimuotti on ajaton ja aina toimiva, ja miehen taito löytää timanttisia sampleja on ylittämätön. Maailman parhaan tuottajan nimitys ei ole tullut vain paskan jauhamisen myötä, vaan kyllä miehellä on näyttöjä. Tässä niistä parhaat esimerkit. Enkä edes valinnut Gang Starrin ja Nasin klassikkoja.

Common - The 6th Sense

Ennen oli kaikki paremmin: DJ Premier teki biittejä kuten aina, mutta Commonissa sentään rullasi runomiehen verta. Nykyisin miehen riimikynä tuntuu tylsyneen täysin, mutta Like Water For Chocolatella miehen ulosanti oli tiukkaa ja luovaa. Ja Premo teki sitä mitä parhaiten osaa, eli potkivan biitin.

Mos Def - Mathematics

Mos Defin Black On Both Sides on maailman paras räppilevy ja Mathematics on sen kovimpia raitoja. Nuff said. Ja Premo teki sitä mitä parhaiten osaa.

Nas, Kanye West, KRS-One & Rakim - Classic

Converse on parin viime vuoden aikana harrastanut markkinointia palkkaamalla huippumuusikoita tekemään biisejä heidän nimiin. Nike harrasti samaa jo pari vuotta aiemmin juhlistaakseen klassikkolenkkareitaan, Air Force Oneja. Ja jos luulitte, että Converse on saanut kovia heeboja biiseilleen, niin Classicilla räppäävät vaatimattomasti kaikkien aikojen parhaat räppärit ja pistävät yhdet kovimmista verseistään. Varsinkin KRS-One pudottaa niin kovan versen, ettei siitä ole toivuttu vieläkään. Tätä biisiä ei ylitä yksikään all-star tuotos ikinä.

Ja Premo teki sitä mitä parhaiten osaa.

Notorious B.I.G. - Unbelievable

Biggie ja Premo. Paskaakos sitä enempää jauhamaan.

Bun B - Let Em Know

Etelä-räppi on tämän hetken suosituin räpin alalaji ihan miltä kantilta tahansa katsottuna, jos ei klubiteknokamaa lasketa mukaan. Suomi-Memphis pääsi jo albumilistan ykköseksi ja Nykkitrilli pistää ASAP Rockyn tahdilla trendikansaa sekaisin. Siksi onkin aika saatanan kovaa, että Bun B aka Trill O.G. tekee kaikkea muuta kuin laahavaa soundia. Let Em Know on taattua Premoa ja Bun B:n tyyli toimii vaan aina. Minä en tarvi mitään muuta.

DJ Premier lauantaina 1.9. The Circusissa. Olkaa paikalla, koska lämppäreinä on Suomen kovin tuottajakollektiivi. Lavalla on ainakin biittibattle ja huhupuheiden mukaan eräät raskaan sarjan pyöräilijät. 

Koutsi hoiti

Kesäperjantai, mikä onkin paras tekosyy kirjoittaa räppäreistä, joiden skeneuskottavuus on miinuksella yksien häiden takia. Eipä tuo nettisivuihin viittaava levyn nimikään asioita kamalasti paranna.

Musiikki sen sijaan parantaa. Jare ja VilleGalle, jotka nykyisin tunnetaan lyhemmin JVG:nä, ovat unohtaneet sporttiriimit ja räppäävät nykyisin "yleismaailmallisemmista aiheista". Talouskriisiin ja syrjäytymiseen otetaan kantaa stifloilla, tötteröillä, turismilla ja Karjalalla.

Ensimmäisen levyn halpuus ja löysyys on vaihtunut laadukkaisiin taustoihin, välillä todella nerokkaisiin riimeihin ja täsmäiskumaisiin vieraisiin. Levyä kuuntelee todella mielellään, kun ns. aivot narikkaan räppiä tehdään tarttuvasti, tosin ilman junttidokausmeininkiä ja tasabiittitaustoja. Kukaan ei voi väittää, etteikö Töttöröö, Stiflat ja Kran Turismo olisi hölmöjä kappaleita, mutta verrattuna Rähinän viimeaikaisiin hittituotoksiin nämä ovat silkkaa neroutta.

Toki levyllä on täytekappaleita ihan riittämiin, mutta se ei juuri haittaa, kun suurin osa kappaleista on mustan kullan sijasta puhdasta sellaista. JVG on ottanut paikkansa Monspin laadukkaassa rosterissa. Vielä kun riimit pysyisivät jiirissä vähän paremmin, niin jätkät ovat lunastaneet paikkansa suomiräpin kaanonissa muunakin kuin Cheekin rinnalla patsastelevina supersaatanoina.







Loppukevennys: räppi on näköjään sukuvika. MäkGälis kun on Suomen kovin gangsta jo tällä biisillä.

Enkkusuomiräppi rules ok!

Suomiräppi on tällä hetkellä kovimmassa nosteessa ja iskussa kuin koskaan. Valtavirrassa kuulee nykyisin muutakin kuin Rähinää ja uusia järkyttävän kovia nimiä puskee esiin joka kulmasta. Ja milloin viimeksi on kahden kuukauden sisällä on tullut kaksi todella kovaa englanniksi räpättyä suomalaista levyä?

Graciaksen ja tuottaja JTT:n yhteislevy Globea odotettiin hiessä, eikä siihen todellakaan tarvinut pettyä. Ensimmäisenä korvaan pistävät toinen toistaan laadukkaammat ja iskevämmät biitit. Välillä mennään todella utuisissa sfääreissä, kuten aivan saatanan kovassa Night Shifitssä, ja välillä taas pistetään menemään oikein kunnolla, kuten The Breaks, The Breaksissa. Graden flow'kin sulautuu bittiin kuin biittiin, mikä nyt ei EP:n perusteella ollut mikään yllätys.



Jos levyltä virheitä haluaa etsiä, niin huippujen ja pohjien välinen ero on turhan suuri. Globella mennään tunnelmasta ja rytmistä toiseen, mutta sulavuus näiden välillä jää puuttumaan. Kovimmat biisit ovat aivan järjettömän kovia, ja niitä on paljon, mutta heikommat kappaleet eivät jätä mitään muistikuvia, jos eivät nyt aiheuta skip-napille ryntäystäkään. Tai no Two Step ei kyllä edelleenkään nappaa yhtään, eikä vähiten todella kasarin biittinsä takia. Sinänsä tätä voi pitää kehityksenä, koska viime kesänä julkaistu EP oli taas ehkä liian tasapaksu.

Täydellistä levyä tuskin kukaan odottikaan, eikä Globe missään mielessä petäkään. Graciaksen ympärillä pyörinyt hype on ehkä lähtenyt vain niin käsistä, että levyltä odotti suunnilleen parasta suomalaista räppiä ikinä. Sitä se ei ole, ei välttämättä edes paras englanninkielinen Suomiräp-levy, mikä on vain makukysymys, mutta hyvä ja lupaukset lunastava levy kaikin puolin.

Sitten on hypessä ja näkyvyydessä täysin Graciaksen varjoon jäänyt The Megaphone State. Jos piditte Graciasta hyvänä ja lupaavana, niin pitäkää järkenne rippeistä kiinni VLA Kingsin tahdissa. Siis hyvä jumala kuinka hyvää soundia levy on täynnä.

Ekow on helposti Suomen paras räppäri ja SimonSounds Suomen parhaimpia tuottajia. Ekow sylkee riiminsä niin vakuuttavalla vaivattomuudella, ettei vastaavaa flow'ta ole edes kaikilla ison maailman ukoilla, ja ne biitit; letkeätä, sielukasta ja tunnnelmallista, eli pelkkää priimaa. Kuunnelkaa nyt vaikka Dreamingia ja antakaa biisin keinuttaa teitä. Toimii niin kovaa!



Vaikka VLA Kings on vakuuttanut todella kovaa, niin siltä puuttuu ehkä huiput ja koukut, jotka palauttaisivat kerta toisensa jälkeen levyn pariin. Kun nyt vertailemaan lähdetään, niin Gracias on kuin laatuolut: virkistää, toimii ja sen loputtua haluaa äkkiä toisen (tässä ei kannusteta humalahakuiseen juomiseen). The Megaphone State taas on kuin laatuviski, jota haluaa nauttia rauhassa fiilistellen ja jonka pariin palaa harvemmin, koska ei halua pilata sen makua liiallisella nauttimisella.

Tiivistettynä sekä Gracias että The Megaphone State ovat aivan vitun hyviä ja teidän pitää kuunnella molempia nyt heti.

Death Grips is the shit

Jälleen voin innostua jostain uudesta. Death Grips meinaan potkii todella kovaa ja vielä suoraan päähän.

Sacramentolainen hip hop-trio pamahti ihmisten tietoisuuteen viime vuoden puolella mixtapellaan Exmilitary, jonka raaka ja kokeellinen soundi herätti kiinnostuksen. Huomenna virallisesti julkaistava The Money Store lyö kunnarin.

Death Gripsin soundin raakuus syntyy tuotannon hälyisyydestä ja tahtilajien muutoksesta. The Money Storen biitit imevät inspiraationsa jostain industrialin ja noisen välimaastosta lisäten soppaan syvää bassoa ja teknosyntikkaa. Tähän hälyyn lisätään vielä MC Ride, jonka riimittely on pikemminkin rytmistä huutamista kuin räppäämistä. Tämä on kaikkea muuta kuin sitä, mitä hip hop nykyisin on.

Kuten jo totesin, on The Money Store todella kova levy. Siinä missä Exmilitaryn taustat menivät liian hälyisiksi, niin nyt biiseissä on tarttumapintaa todella paljon. Levy nappaa välittömästi mukaansa, eikä irrota otteestaan missään vaiheessa. Jos räppiä pitää johonkin uuteen suuntaan viedä, niin Death Gripsin kokeellinen aggressio olkoon se suunta.

The Money Store julkaistaan tosiaan virallisesti vasta huomenna, tosin bändi laittoi levyn Soundcloudiin kokonaisuudessaan muutama päivä sitten. Tykittäkää siitä. Jos koko levyn kuuntelu pelottaa, niin alkuun voi kokeilla makunsa rajoja Lost Boysilla, Hustle Bonesilla, System Blowerilla ja lopetusbiisi Hackerilla.



The Money Storen ja vielä tänä vuonna tulevan toisen levyn No Loven muuten julkaisee Sonyn alalafka Epic. 'Nuff said.

Amerikankotkat liitävät

Sunnuntai, tylsyys ja väsymys ajavat epätoivoisiin tekoihin. Kuten olemaan aika tajuttoman innostunut Karri Koiran tulevan soololevyn ensimmäisestä sinkusta. Muunmuassa MC Aurinkona tunnetun Koiran soololevystä ollaan puhuttu enemmän ja vähemmän tosissaan ties kuinka kauan, mutta nyt se sieltä sitten tulee aikuisten oikeesti. Suomalainen r'n'b ei tule olemaan entisensä, kun Karri ja Rudy laittavat haisemaan. Amerikankotkassa on meinaan jo meininki todella kohdillaan. Video tulee muuten heti, kunhan Basso on saanut sivujensa uudistuksen valmiiksi.



Nämä heput eivät liity Suomen kermaisimpiin räppäreihin mitenkään. A$AP Rockysta puhuu tällä hetkellä kaikki, ja vähitellen alan myöntämään, että ihan syystä. Pitkin viikkoa olen hokenut, ettei räppäristä välittäisi kukaan, jos taustalla ei olisi Clams Casinon kaltaisia neroja, mutta väsytystaistelulla alan lämpenemään hepun blossen hajuisille räpeille. Varsinkin Peso on soinut hävyttömän paljon tässä taloudessa.



Schoolboy Q on samaa possea kuin A$AP ja tämän debyyttilevy saikin todella hyvät pojot Pitchforkista. Itse olen törmännyt vasta yhteen biisiin, jolta ylläripylläri löytyy feattaamasta tuttu kaveri. Odd Futuren pojat ja tyttö saavat huomenna tehdä uudella sinkullaan hartiavoimin töitä, jotta hypettäjät pysyisivät kelkassa mukana.



A$AP Rockyn voi nähdä Flow'ssa ensi kesänä. Siistiä, että edes joku räppäri saadaan Suomeen uran kovimmassa nosteessa, eikä vasta ehtoopuolella.

Pika-arvio: Drake - Take Care

Siinä mihin Drake tarvitsee 18 biisiä ja lähes 80 minuuttia, tarvii Flight of The Conchords vain vajaat 3 minuuttia. Lopputuloskin on paljon parempi.

Videohehkutus: Ruger Hauer - Jokaiselle jotakin

Pyhimys vieraili viime viikolla Bassoradiossa tuoreimman levynsä Paranoidin tiimoilta, jossa puheeksi tuli silloin tuore Tervetuloo Helsinkiin-video, missä myös Pyhimys itse heiluu. Jaan hänen kanssaan saman valitusvirren: jos tehdään Helsinki-video ja -biisi, niin minkä takia siinä sitten heiluu porvoolaiset ja lahtelaiset samassa porukassa. Voisin toki valittaa myös tuon biisin kertsistä ja monesta muusta asiasta, mutta en sitä tee. Kehutaan sen sijaan edes sen verran, että onhan tuo yllättävän siedettävä biisi ollakseen Rähinän tuotantoa



Tästä päästään itse aiheeseen. Samassa haastattelussa Pyhi mainitsi Rugerin eilen tulleen videon vievän unity-meiningin entistä pidemmälle omalla tavallaan. Ajattelin, että mies vain kusettaa ja sieltä saadaan pienen piirin vitsivideo, mutta tottahan mies puhui. Ei tule äkkiseltään mieleen yhtään Suomirap-skenen edustajaa, joka ei videolla esiintyisi. Menin hiljaiseksi niin kunnioituksesta videon toteutustapaa kohtaan kuin itse biisistäkin. Minkä ihmeen takia en ole kuunnellut enempää Ruger Haueria, kun joka kerta biisejä kuunnellessa herkistyn niiden hienoudesta.

Black Star shines eternally

One Two Three

Mos Def and Talib Kweli

Came to rock it on to the tip top

Best alliance in hip hop!

Eilen valahti kirjaimellisesti kakit housuun, kun Facebook-feediin osui uutinen, jonka kuulemista olen jo tovin odotellutkin. Mos Def, joka nykyisin tunnetaan nimellä Yasiin Bey ja Talib Kweli julkaisivat 13 vuotta sitten yhdessä levyn Black Star-nimen alla, joka on helposti kaikkien aikojen hip hop-albumien top kympissä. Ensi vuonna saadaan vihdoin seuraaja tuolle levylle.

Black Starin comebackista on turha puhua, koska Black Star ei koskaan lopettanut. Sekä Mos että Talib ovat esiintyneet toistensa keikoilla yhdessä vetäen Black Starin biisejä ja uusia biisejä on tuolla nimellä aina silloin tällöin tippunut, mutta kokonaisesta levystä tai edes yhteiskiertueesta ei ole sitten vuoden 1999 puhuttu, joten ei varmaan tarvitse enempää korostaa uutisen olevan melkoisen odotettu.

Uutta materiaalia ei tarvitse odotella edes ensi vuoteen, koska jo kuukausi sitten miehet kävivät esittämässä täysin uuden biisin Fix Up Colbert Reportissa, jonka tuottajana on Madlib. Biisi on helposti parasta räppiä mitä olen tämän vuoden aikana kuullut ja soundillisesti se jatkaa täysin siitä, mihin kaksikko debyytillään jäi. 

The Colbert Report
Get More: Colbert Report Full Episodes,Political Humor & Satire Blog,Video Archive

Nyt sitten pitäisi olla vain kärsivällinen ja jäädä odottamaan levyä. Sillä aikaa voikin muistella vanhaa taikaa ja rukoilla, että duo saapuisi näyttämään taikaansa edes johonkin Suomen lähelle. Tämän näkeminen livenä kun olisi kokemus, jonka jälkeen voisi kuolla onnellisena.

The Colbert Report
Get More: Colbert Report Full Episodes,Political Humor & Satire Blog,Video Archive

Nyt loppuu sanat. Turvaudun siis giffiin.

Draken kakkonen - olisko kova?

Vaikka vuotta 2011 on jäljellä vielä pari kuukautta, niin silti otan parin lauseen verran katsetta jo kohti ensi vuotta. Minä kun sanon, että r'n'b tulee olemaan ensi vuoden todellinen crossover-genre. Ensiaskeleita ollaan jo otettu ja kunhan hommat lähtevät kunnon nousuun, niin juustolta, hattaralta ja ällötykseltä ei välty kukaan.

Yritäpä tästä rakentaa aasinsilta Drakeen. Draken vuosi sitten julkaistu debyytti osoitti miehen osaavan räpätä että laulaa sielukkaasti. Levy ei kumminkaan ollut mielestäni kovinkaan kummoinen, vaikka muutaman oikein mojovan hitin sisälsikin. Kakkoslevyn ensimmäiset biisinäytteet antavat kumminkin odottaa melkoista kehitystä.

Ensimmäinen maistiainen Marvins Room on niin ajanmukaista The Weeknd-soundia, että hipsterien viikset heilukoon, mutta herkkä ja rauhallinen tunnelma kelvannee myös NRJ:tä kuunteleville perushemmoille. Itsehän diggaan biisistä todella paljon. Näin sitä herkkää ero-ärränpeetä tehdään! Videoversio on muuten kaksi ja puoli minuuttia lyhyempi kuin albumiversio, joten tsekatkaa jälkimmäinen Spotifysta.

Herkän erobiisin jälkeen tuli Headlines, joka on ihan räp. Video on kliseepommi ja biisi sitä itseään. Biitti on kyl kova ja Draken flow'ssa on sellaista Lil Wayne-vibaa, mikä saa fiiliksen helposti nousemaan.

Kolmas maistiainen on myös ihan räp ja sillä ollaan saatu jo vierailijakin mukaan. Cash Moneyn naisvahvistus Nicki Minaj käy vetämässä bad bitch-versen, jollaisia naiselta kaipaan aina, kun nimi jossain vilkkuu. Nyt ollaan kaukana Super Bassista.

 Drake - Make Me Proud Feat. Nicki Minaj by octobersveryown 

Nyt sitten väläyttelen ennustajan skillejäni jälleen ja ennustan Draken levyn pistävän listat sekaisin Jenkkilässä ja räppifanit varovaisesti uskaltavat jo innostua miehestä. Itse löydän sopivan määrän hyviä biisejä, jotta voin sanoa pitäväni levystä, mutta ei siitä miksikään vuoden parhaiden listoille rynnijäksi ole. Kun r'n'b-villitys lähtee kunnolla käyntiin, niin Drakekin siirtää riiminsä syrjään ja miehestä tulee The Weekndin mainstream-versio. Nyt mies on joku edellämainitun ja Lil Waynen hybridi.

Kakkoslevy Take Care julkaistaan 15. päivä kuluvaa kuuta.

Paranoid Pyhimyksen sanoin

Mitä jos sun ovesta astuis joku vitun hullu
ja se löis sua naamaan
ja sun vaimoo naamaan
ja sun koiraa naamaan

Haluatteko leppoista sunnuntaimusaa? Kannattaa siinä tapauksessa vaihtaa blogia, koska Pyhimyksen Paranoid on kaikkea muuta kuin leppoista riimittelyä. Paranoid on täynnä vihaa, itseinhoa, väkivaltaa ja synkkyyttä.

Pyhimyksen neljäs ja viimeinen soololevy on kokonaisuus, josta ei vieläkään oikein osaa sanoa mitään fiksua. Levyn synkkyys on niin päällekäyvää, että se pääsee vielä kymmenennellä kuuntelukerrallakin yllättämään. Synkän ja väkivaltaisen sanaston vastapainona ei juuri ole mitään keventävää, mutta Pyhimyksen riimit ja sanaleikit ovat niin päräyttäviä, että levyn pariin palaa, vaikka juuri sillä hetkellä kaipaisi jotain muutakin kuin itseinhoisen ihmisen väkivaltafantasioita.

Paranoidia kuunnellessa joutuu koko levyn hämmästelemään Pyhin hurjia riimejä. Edellisten levyjen runomaiset ja kryptiset lyriikat ovat astuneet sivuun, kun nyt räpätään suoraan ja sellaisella vimmalla, että kuulijalla on tekemistä pysyä perässä. Suoruus ei kumminkaan ole laimentanut Pyhiä, vaan edelleen viittauksia viljellään hurjaa tahtia ja riimit ovat tavallista angstausta kekseliäämpiä. Biitteihinkin ollaan saatu hienosti vangittua levyn kiero ja ankara tunnelma.

Ihmettelen yhä edelleen, miten ihmeessä Pyhimys on onnistunut vuoden sisään tekemään kaksi levyä, jotka ovat omassa tyylissään lähes täydellisiä. Mediumin runollinen maailmanpohtiminen toimi erinomaisesti ja niin toimii Paranoidin angstinen ja nihilistinen tykittäminenkin. Onneksi Pyhiä kuulee vielä Ruger Hauerin ja Teflon Brothersin mukana, koska muuten tulisi todella ikävä.

Ottakaahan levy haltuun, mutta sitä ennen katsokaa levyn videot. Propsit Ruger Hauerista ja Paska Sohvasta tutulle Paperi T:lle jälkimmäisestä. Hienoa jälkeä!

Tää on sitä räppii!

Indievinkujat, hevipetterit, himmailijahillat ja konejonet, nyt on paras lähteä muualle.

Tein viime keväänä yllättävää suosiota keränneen sata lempibiisiäni yhteen niputtaneen Spotify-listan, joka saa nyt epävirallista jatkoa. Tämän päivän turkulaiset ovat fiilistelleet omaa gangsta-iltamaansa, joten siitä inspiroituneena olin aika räppipäissäni. Nyt tämä päisyys purkautui sadan parhaan räppibiisin listaksi. Sataan biisiin mahtuu todella paljon biisejä, joten tässä on varmasti kaikille räppipäille jotain. On old skoolia, on gangstaa, on boombapia, on Suomi-räppiä, on crunkia, on guilty pleasureita ja kaikkea muuta päräyttävää räpäytystä.

Jos ja kun haluat listan kuunneltavaksi, niin sen saat tästä linkistä. Koska Spotify on ankea paska, niin loppuun ne pari olennaisuutta, jotka tuonne kuuluisivat ehdottomasti, jos vain kokoelmista löytyisivät.

Noah Kin

"Hei, ooksä kuullu Noah Kinistä?"

"Noah kenestä?"

"Noah Kin. Kovint räbää vähään aikaan."

"Kuulostaa aika kovalta. Kuka tää on?"

"17-vuotias suomalaisjäbä"

"Et oo tosissas?"

"No kato ite!"

Voin kuvitella, että muutama tähän tapaan on muutama keskustelu käyty, ja tähän tapaan kävin itsekin yhden keskustelun tänään. Mitäpä tuohon lisäilemään. Ihan älytön kaveri ikäänsä nähden ja näköjään englanniksi räppäävät suomalaiset eivät tule kuolemaan sukupuuttoon ainakaan ihan vähään aikaan.

Ja onhan tämä Armen Jamzin kanssa tehty biisikin aika hullu, kuten myös Armen Jamzkin. Eiköhän näistä kavereista kuulla jatkossa aika paljon lisää.

 Armen Jamz - U Can't Hide, U Can't Run Ft. Noah Kin by Noah Kin 

Tha Carter IV

Kirjoittelin jo aiemmin kesällä, että odotin innolla Lil Waynen tuoreinta levyä Tha Carter IV:ta. Nyt se on julkaistu ja onkin hyvä aika vähän ruotia, mitä mies lopulta julkaisi.

Tha Carter III on mielestäni edelleen erinomainen hip hop-levy. Lil Waynen aivan käsittämättömät riimit yhdistyvät hyviin ja sopivasti miehen arvaamattomaan tyyliin sopiviin biitteihin. Joku tuttu sanoikin, että on aivan käsittämätöntä, miten noin mielisairaalla tyylillä vetävä tyyppi voi olla mainstream-suosiossa. Se hämmästyttää edelleen, kun tuoreimman Tha Carterin ja edellisen välillä mies on julkaissut aivan saatanan paskan rock-levyn, tehnyt paskoja featteja ja istunut linnassa. Edelleen se ukko silti porskuttaa.

Mikäs on porskuttaessa, kun neljäs Tha Carter on tasalaatuinen levy. Pikku Väinö räppää timmillä flowlla ja biitit on hiottu niin tarkasti, ettei ärsyttäviä kulmia ole missään. Se onkin levyn heikkous. Ennen täysin arvaamaton Lil Wayne on kesyyntynyt. Onhan miehen riimeissä edelleen hienoja heittoja ja täysin puskista tulevia riimejä, mutta ei nelosta kuunnellessa tule samanlaista "oh no he didn't"-fiilistä, mitä kolmosta kuunnellessa tuli jatkuvasti ja mikä tekikin siitä erinomaisen levyn.

Tämä ei ole kyllä nyt kauhean mairittelevaa herra Waynea kohtaan, mutta levyn kohokohdat ovat Interlude ja Outro, joissa äänessä ovat pelkät vierailijat. Ensiksi mainitussa käyvät sylkemässä Tech N9ne ja hienoa paluuta tekevä Andre 3000. Jälkimmäisessä räkii taas sellaiset pikkunimet kuin Nas, Busta Rhymes ja Bun B. Kaikki vetävät timanttiset verset, joiden tasolle Lil Wayne ei pääse koko levyllään.





Tha Carter IV ei ole huono levy, se on jotain pahempaa. Se on täysin keskinkertainen levy. Aivan kuten Watch The Thronella ja The R.E.D. Albumilla, on tämäkin hiottu niin kiiltäväksi ja puunatuksi paketiksi, ettei periaatteessa mikään ole vialla, mutta tällä levyllä ei ole enää tallella mitään siitä arvaamattomuudesta, mikä on itselläni ollut Lil Waynen arvostamisessa se ykkösjuttu. Jos Weezy oli aiemmin oman tunkionsa ykköskukko, niin nyt mies on lähtenyt tunkiolle, jossa isot pojat lähinnä naureskelee tälle friikkisirkukselle, joka yrittää muuttaa itsensä tavikseksi. Ehkä se vitososa sitten petraa.





------------------

Pari juttua tähän pitää lisätä. Ensimmäinen liittyy aiheeseen edes osittain. Andre 3000 on nimittäin aika kurko jätkä myös vuonna 2011. Ukosta ei ole kuulunut moneen vuoteen yhtään mitään ja sitten mies tekee kaksi aivan järjetöntä vierailua. Beyoncen Party kun on myös aika timangia niin biisinä, kuin Andren vetona. Ensi vuonna pitäisi Outkastin comebackin tapahtua ja sitä ennen pitäisi Andren soololätyn tulla. Odotanko? Tarviiko tuohon edes vastata.



------------------

Sitten blogiuutisia. Olette varmaan huomanneet, että tässä viime viikkoina postaustahti ei ole ollut kovinkaan tiheä. No täs on ollu kaikenlaista ja kaikenlaista tulee jatkossakin olemaan. Postaustahti siis pysyy suht harvana varmaan nyt pidemmän aikaa jatkossakin. Tietty nyt kun tästä sanon, niin postauksia paukkuukin joka päivä. Joka tapauksessa, teitä on nyt varoitettu. Niin ja postaan jatkossa muutakin kuin räppiä. Ei hätää.

Toinen uutinen: leffajutut loppuvat täällä. Olen pitkin kesää ja alkusyksyä pohtinut, että riittääkö mulla aika, kiinnostus ja konsepti tämän blogin tiimoilta enää leffoille ja totesin, että ei. R&A-rapsa tulee vielä täällä, mutta sitten pysyttelen pelkässä musiikissa tämän blogin sisällä.

Hyvät uutiset silti loppuun, aloitan oman leffablogin. Avaamispäivä on vielä avoin, kuten konseptikin, mutta tuskinpa se eroaa paljoa tämänkään blogin leffajuttujen linjasta. Tarkoitus olisi kumminkin, että siitä tulisi myös vähän enemmän päiväkirjamainen, joten sen myötä käsiteltävät elokuvat myös muuttuvat vanhemmiksi, kultimmiksi, ehkä kuluneemmiksikin ja myös ennakkohypen määrä luultavasti lisääntyy. Myös "skenen tila"-postauksia saattaa tulla. Homma on tosiaan vielä vähän auki kaiken muun kuin aloittamisen osalta. Ilmoitan kyllä teille, milloin sivu aukeaa, koska tiedän osan lukevan täältäkin vain elokuvajutut. Joka tapauksessa, teitä on nyt varoitettu.

Game - The R.E.D. Album

Eipä olisi pitänyt aliarvioida The Gamea. Länsirannikko kun tuli näyttämään jälleen, mikä on paras rannikko.

The Gamen ura on ollut melkoista aallokkoa alusta lähtien. Debyyttilevy myi ihan törkeästi ja mies oli kovassa nousussa 50 Centin siivellä. Homma menikin reisille aika äkkiä, kun kaverukset suuttuivat toisilleen ja alkoikin lähes Biggien ja Tupacin vihoitteluille vertoja vetänyt egojen taisto. The Game potkittiin Aftermathilta helvettiin ja tästä suivaantuneena mies tekikin yhden kovimmista gangstarap-levyistä ikinä, Doctor's Advocaten. Kolmoslevy L.A.X:llä The Gamella ei ollut yhtään mitään todisteltavaa kenellekään: 50 Centin ura lähti syöksylaskuun ja mies oli jo todistanut, ettei tarvitse Dr. Dretäkään enää avukseen. Tuloksena tuli tylsä ja laiska levy, jonka takia The Gamenkin ura meinasi kokea 50 Centin kohtalon.

Tästä syystä en juuri jaksanut odottaa The R.E.D. Albumilta mitään. Ensimmäinen sinkku Pot Of Goldkin kun oli aivan kamalaa R'n'B-huttua, eikä Lil Waynen älyttömän feattauksen sisältänyt Red Nationkaan jaksanut innostaa. Silti otin levyn kuunteluun ja voi pojat, kuinka se potkiikin. Jo avausraita The Cityllä mies purkaa kaiken turhautumisensa levy-yhtiösotkuista L.A.X.n nihkeästä vastaanotosta yhteen raitaan ja vanhan energian voi jälleen kuulla. Tämä energia pitää onneksi pintansa koko levyn. Game on täällä taas ja rytinällä!





Jos The Game oli aiemmilla levyillä gangsta-uhoileva kovanaama, niin nyt mies tuntuu rauhoittuneen. Uho ei toki ole laantunut, mutta nyt se kanavoituu enemmän omakehuna, kuin pakollisena tarpeena osoittaa paremmuutensa dissaamalla muita. Nyt mies tajuaa paikkansa (top 5 räppäri all time...) ja tietää, mistä on tullut. Enää ei tarvitse todistella mitään muuta kuin intohimonsa räpille ja The R.E.D Album onkin täynnä intohimoa ja rakkautta länsirannikolle. Kuunnelkaapa vaikka Drug Test. Siis huhhuh, tarviiko Detoxia enää edes venata?



Vaikka intohimo ja hurja energia välittyykin lähes joka kappaleelta, niin kyllähän levyn 20 raitaan huteja mahtuu. Levyn loppupuolelle tungettu ärränpee-vartti on aivan turha, eikä kaikkien biisien tuotanto ole läheskään yhtä timanttista kuin levyn alussa, mutta ne parhaimmat hetket ovatkin sitten vuoden kovimpia. Born In The Trap (DJ Premierin biitti!), Good Girls Go Bad, Ricky, Speakers On Blast (ihan älyttömät verset Big Boilta ja E-40:lta!) ja Mama Knows, jolla The Neptunes tekee paluun timanttisiin biitteihin.

Vaikka The R.E.D. Album ei olekaan ihan Doctor's Advocaten kaltainen täydellinen kokonaisuus, niin kyllä levy sai minut ainakin jälleen innostumaan täysiä länsirannikosta. On aidosti todella hienoa kuulla räppäriä, joka ei pidä itseään arvostelun yläpuolella, vaan vastaa huonoon vastaanottoon tulemalla takaisin kovempaa kuin koskaan. Toivottavasti Game pitää saman tahdin päällä jatkossakin, niin Snoopin ja kumppanien kannattaa ihan tosissaan alkaa miettimään eläkepäiviä. Länsirannikko kun sai uuden hallitsijan.

Watch The Throne

Olen tainnut joskus mainita, että superyhtyeet ovat harvoin enemmän tai edes yhtä paljon kuin osiensa summa. Pettymykset ovat yleensä väistämättömiä, kun isot nimet ja egot lähtevät tekemään yhdessä uutta taidetta. Fiilisten ristiriitaisuutta ei voi sanoin kuvata, kun Jay-Z ja Kanye West ilmoittivat tekevänsä yhteislevyn. Osa minusta kiljui riemusta ja osa sanoi, "ei vittu".

On sitä levyä odoteltukin. Sen piti tulla alkuvuodesta ja tekoprosessin piti herra Westin mukaan olla vain "viikonloppu Pariisissa". Ensisinkku tuli tammikuussa ja pojat sanoivat tulevansa "kovaa kuin äidinnussija". Sitten olikin hiljaista ja pitkään. Huhut nousivatkin sopivasti Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivän aikoihin. Levy ei tullut silloin, mutta sentään varmistettiin levyn lopulta olevan tulossa. Kuukautta myöhemmin levy on kaupoissa, eli iTunes Storessa. Fyysisesti levy tulee parin viikon aikana vähän miten sattuu ja minne sattuu. Jotta levyn syntyhistoria menisi vielä hauskemmaksi, niin huhujen mukaan levy tehtiin kolme kertaa uusiksi. Taisikin mennä useampi viikonloppu Pariisissa. H.A.M., se ensisinkku, putosi kaiken lisäksi levyltä pois. Nyt se on deluxe-version bonusraita.



Levyn ruotimista on vaikea aloittaa. Tässä on nimittäin paljon kerrottavaa. Aloitetaan vaikka tuotannosta. Se on ensiluokkaista. Biitit paukkuu juuri niin kuin pitääkin, samplet ovat kiinnostavia ja sopivasti sekä ajan hermolla että retrosti menneessä. Ainoastaan pari käsittämättömän laiskaa synapelleilyä on päässyt mukaan ilmeisesti miellyttämään Onnela-kansaa. Lift Off olkoon hyvä esimerkki. Eipä se kummoinen biisi kyllä muutenkaan ole, vaikka kuinka lennetään Marsiin ja Beyonce rääkyy sydämensä kyllyydestä.

Muuten levy on kyllä laatutyötä. Sekä Jay-Z:n että Kanyen kohdalla voi puhua tämän levyn kohdalla tietynlaisesta paluusta perusasiohin. Kanye ei yritä tehdä elämää suurempaa hip hop-albumia, eikä Jay-Z yritä miellyttää jokaista mahdollista yksilöä maailmassa. Turha tässä on kumminkaan puhua kummankaan uudesta College Dropoutista tai Reasonable Doubtista. 2010-lukumaista eeppisyyttä on kumminkin koko levy täynnä. Isoa luvattiin ja isoa saatiin.

Se ehkä onkin koko levyn ongelma. Molempien räppärien egot ja maine ovat taivaassa ja kun nämä kaverit laitetaan tekemään levyä, niin onko räpeissä aidosti mitään tarttumapintaa? Kanyen levyt ja räpit ovat aina olleet inhimillisiä, vaikka Louis Vuittonit ja kumppanit vilisevät riimeissä jatkuvasti, mutta Jay-Z on ollut omassa miljonäärimaailmassaan jo niin kauan, ettei siihen voi samaistua kukaan muu kuin toinen vaate-, urheilu ja musiikki-imperiumin omistaja. Siksi miehen viimeisimmät levyt eivät ole jaksaneet innostaa yhtään. Sama ongelma vaivaa jälleen. Mielelläänhän Jay-Z:n helvetin tiukkaa riimittelyä kuuntelee, mutta ei miehen massileveily voisi tarkemmassa kuuntelussa vähempää kiinnostaa. Onneksi on Yeezy.

Räppien miljonääristatus ei tosiaan onneksi haittaa, kun biisit ovat muuten pääasiassa timanttisia. Avausraita No Church In The West, Niggas In Paris, huikean Nina Simone-samplen sävyttämä New Day, That's My Bitch, Who Gon Stop Me ja lopetusraita Why I Love You ovat aivan törkeän kovia biisejä. Skipattavia raitoja ei ole kuin pari, mitä voi pitää aika hyvänä saldona kahden egomaanikon rap-levyllä. Varsinkin kun Jay-Z:n viimeisimmillä levyillä kuunneltavia biisejä on ollut sama määrä.

Loppukaneettina sanottakoon siis se, että Watch The Throne ei ole yllätyksellinen, eikä syvällinen rap-levy, mutta on silti odotuksiin nähden oikein kelpo. Tämä olisi voinut olla yksi kaikkien aikojen flopeistakin. Omaan makuun levy on ehkä turhankin massiivinen ja pinnallinen, mutta mitä näiltä kahdelta nyt oikeasti voi odottaa, ratkaisua finanssikriisiin ja ghettojen ongelmiin? Fuck that shit, annetaan ukkojen räpätä.





Levyä voi streamata onethirtybpm:n sivuilla tämän viikon ajan, jos ne vaan joskus pysyisivät pystyssäkin. iTunesista levyn voi tosiaan ladata jo ja fyysisesti levyä saa levykaupoista viikon parin sisään.

PS: Nuo pari Youtube-klippiä on sitten jälleen pitchattu ihan päin honkia "tekijänoikeussyistä", joten niistä nyt ei kamalasti kannata välittää. Lähtevät muutenkin varmaan tunnin sisään pois. Käykää siis ennemmin streamaamassa levy, niin saatte kunnon kuvan levystä, ettekä mitään käppäklippien köpöilyä.

White girl can't rap?

Hip hop on genre, jossa ei valkoisella naamalla hirveän pitkälle pötkitä. Vielä vähemmän on mahdollisuuksia, jos olet nainen. Onkin virkistävää törmätä valkoiseen naiseen, joka tulee pötkimään räpillä vielä pitkälle. Saanen esitellä Kreayshawnin.

Jyri bloggasi jo aiemmin naisesta ja silloin Kreayshawn tuli kuitattua lähinnä hölmönä hipsterivitsinä. Naisen tyyli yhdistettynä Gucci Guccin hokemiseen ei hirveästi herättänyt intohimoja, vaikka biisi olikin aikas kova ja Odd Futuren tyyppejä heilui videolla lisäämässä niin paljon swagia, että se puskee munasarjoista ulos.



Pieni lisäselvittely teki Kreayshawin tapauksessa ihan poikaa. Nimen takaa kun löytyy Natassia Zolot, parikymppinen taideopiskelija-dropout Oaklandista, joka on aiemmin ohjannut musavideoita mm. "The Based God" Lil B:lle. Arvatkaas muuten kuka ohjaa Red Hot Chili Peppersin tulevan singlen musavideon. Ei pöllömmin nuorelta likalta, mutta mites se räppiura?

Eipä sekään huonosti mene. Pari viikkoa sitten tullut Rich Whores potkii kovaa ja levysopimuskin on jo Sonyn alaiselle Columbialle. Uusi mixtape on tulossa vielä tämän vuoden puolella ja levy luultavasti ensi vuonna. Eiköhän tätä valkonaamaista naista päästä siis kuulemaan jatkossakin ja toivottavasti pystytään kuittaamaan muunakin kuin hipsterivitsinä. Räppäävät naiset kun ovat aivan turhan harvassa ja tämä tyttö osaa räpätä!

Kreayshawn - Rich Whores by Hypetrak

Gracias - Mon€y

Hehkutus, mikä ihana tekosyy.

Gracias pääsi näyttämään kyntensä jo viime talvena HKI-biisillä ja ennen kaikkea sen hienolla videolla. Lauantaina mieheltä tulee debyytti-EP, jolta julkaistiin eilen videokin nimeltä Mon€y, jossa feattaa The Megaphone Staten Ekow. Mitäs tähän nyt taas sanoisi, video on ihan törkeen siisti ja biisi on jälleen aivan saatanan kova. Kuinkahan kova se EP on, kun jo julkaistut biisit potkivat takamuksia mustelmille.



Helsingissä olijat, huomio! Graciaksen EP-julkkareita on tiedossa jopa kahdet. Ensimmäinen on lauantaina viideltä Kampissa avatussa Cali Helsingissä ja myöhemmin illalla on "viralliset" julkkarit Club YK:ssa. Bassline Festivalin keikka alkukesästä oli niin törkeän kova, että tämän missaus harmittaa todella paljon. Menkää ihmeessä tsekkaamaan, koska mukana on livebändi, joka groovaa laittoman kovaa.

Tyler, The Creator - She (Feat. Frank Ocean)

Pitkästä aikaa videopostaus. Kaikkien vihaama ja harvan rakastama Tyler, The Creator julkaisi viime yönä videon levynsä parhaimmalle biisille She. Mielestäni tämä "homofoobinen ja naisia vihaava provosoija" on onnistunut erinomaisesti muuttamaan biisin tunnelman videolle. Video on myös hieno.



Nyt kun levy on ollut vajaan kuukauden ulkona ja keskustelu on käynyt kuumana, niin otan nopeasti kantaa pariin väitteeseen. A) Levy on vain halpaa provosointia, jossa ei ole muuta sisältöä kuin raiskaus- ja tappokuvastolla mässäily: Kyllä, levy provosoi, mutta niin pitääkin. Levy on päänsisäinen painajainen. Jos sitä ei ensimmäisen biisin aikana jo tajua, niin joko pää on umpisyvällä perseessä tai silmissä vilkkuu vain Tylerin julkisuuskuva, joka todella haluaa pelkästään vain provosoida. Kertovatko nämä painajaiset sitten yhtään mistään? No eivät oikeastaan, mutta kertovatko Wiz Khalifan pajauttelufantasiat mistään? Eivät, mutta ei miestä siitä ole kritisoitu. On myös lievästi huvittavaa, että jengi on alkanut kivien alta metsästämään räppäreitä, jotka ovat "oikeasti provosoivia". Niin, sehän on se tärkein pointti kaikessa.

B) Tyler on homofoobikko: Tuskinpa. Se, että levyllä ja Odd Futuren sekoiluvideoilla hoetaan "faggotia" ei tee vielä kenestäkään homofoobikkoa. Samaa Jackass-touhua tuokin on kuin porukan kaikki skeittisekoilu. Ja jos miehen sanoma on, "ole juuri sitä mitä haluat, äläkä anna kenenkään sanoa sinulle vastaan", niin joo, kyllä se vihaa homoja. Siinä Tyler, The Creator meni liian pitkälle, kun vastasi Tegan & Saran kritiikkiin sanomalla, että "tytöt voisivat vähän imeä mun munaa". Joskus voisi miettiä, että onko se julkisuuskuva kaikki kaikessa.

Nyt kun levyä on kuunnellut jo pidempään, niin voi jo sanoa levyn olevan kaukana täydellisestä. Paukut loppuvat pidemmän päälle todella äkkiä kesken ja levyä olisi voinut tiivistää reilusti. Levyn laatu ei kumminkaan poista sitä tosiasiaa, että piristysruiskeena pystyyn kuolleelle rap-skenelle OFWGKTA on parasta pitkään aikaan. Se, että lähes täysin puskista tulee porukka, joka tekee juuri sitä mitä huvittaa ja täysin välittämättä trendeistä, on mielestäni todella hienoa. Ei porukan kaikki materiaali mitään timanttia missään nimessä ole, mutta kerrankin genressä tulee ulos muutakin kuin bisnestä ajattelevia artisteja, jotka myös pääsevät undergroundia pidemmälle. Se, että porukan ovat löytäneet myös indienuoret ei tee heistä yhtään vähemmän aitoja. Se, että Jay-Z ottaa levylleen Empire of The Sunin tyypin feattaamaan on paljon laskelmoivampaa crossover-suosion kalastelua kuin Odd Futuren touhut, jos aitouskeskustelua halutaan jatkaa.

Ei mulla muuta.

Hip Hype

Kyllä, Lil Wayne. Hypetetään.

Lil Wayne on taatusti tämän hetken mainstream-räppäreistä se vihatuin ja samalla rakastetuin. Meneepä Youtubeen katsomaan minkä tahansa old skool rapvideon, niin kommenteissa haukutaan Lil Wayne alimpaan helvettiin. Itse en ole mieheen kohdistunutta vihaa koskaan ymmärtänyt. Onhan tuo narina ihan saatanan raivostuttavaa kuunneltavaa, mutta parhaimmillaan Weezy on kekseliäs räppäri. Miehen täysin freestylena aina vedetty riimittely on todella arvaamatonta ja välillä täysin toisista maailmoista. Olihan se autotune-vaihe aivan kamalaa kuunneltavaa, mutta onneksi se ollaan unohdettu.

Pariin otteeseen lykkääntynyt Tha Carter IV (toi kansi on taas aivan tajuttoman siisti!) alkaa vihdoin kerätä hyvää hypeä taakseen ja pakkohan se on itsekin lähdettävä mukaan. Nimittäin jo viime talvena julkaistu 6 Foot 7 Foot on huikea biisi. Bangladeshin biitti paukkuu kiitettävän munakkaasti ja sekä Weezy, että vierailija Cory Gunz sylkevät kovaa. Videokin on taattua Lil Wayne-käsittämättömyyttä.



Kakkossinkku John ei ole lähellekään yhtä hyvä biisinä, mutta video on taas - toistan itseäni - käsittämätön. Ei räppikliseet mihinkään muutu, vaikka kuinka yritetään jotain kauhuteemaa niihin ympätä. Rick Rossin pyörätuoli tosin herättää hilpeyttä spinner-pyörineen. Jos jotain hyvää tästä biisistä pitää sanoa, niin ainakaan autotunea ei tarvitse enää kestää.



Eilen nettiin vuotanut kolmas sinkku How To Love on taas jotain aivan muuta. Tällä kertaa Lil Wayne koittaa taitojaan sokerisen R'n'B:n parissa ja tiedän, että tämä kuulostaa uskomattomalta, mutta lopputulos on hyvä. Tätä biisiä kuunnellessa huomaa kuinka paljon Drake ja Weezy kuulostavat toisiltaan. Samalla lafkalla ovat muuten molemmat. Millaisenkohan räppihirviön saisi aikaan, kun nämä yhdistäisi?



Tha Carter IV on viimeisimpien tietojen mukaan kaupoissa kesäkuun 21. päivä. Lil Waynen historian tuntien levy lykkääntyy joulumarkkinoille.

------------------------

Koska otsikko ei rajannut aihetta pelkästään Weezyyn, niin voin innostua toisestakin artistista. Tässä tapauksessa pitää tosin puhua duosta. Detroitin kovimmat kaverit Eminem ja Royce Da 5'9 julkaisevat kesäkuun 14. yhteisep:n nimellä Bad Meets Evil. Jo jonkun aikaa Youtubessa aikaa viettänyt biisi Fast Lane tuli kuuleviin korviini vasta eilen ja onneksi tuli. Nyt voidaan mahdollisesti puhua vuoden parhaasta rap-biisistä. Eminem kuulostaa suoraan sanottuna vitun kovalta, eikä siltä vammaisvitseihin ja itkuräppeihin juuttuneelta keski-ikäiseltä nillittäjältä, mitä mies on ollut viimeiset seitsemän vuotta. Vielä kun Royce Da 5'9:kin laittaa parastaan ja Sly Jordanin laulama kertsi kuulostaa ihan Dr. Dren kulta-aikojen biisien Nate Dogg-lurituksilta, niin minä olen sulaa vahaa ja palvon näitä miehiä.



Surkeasti alkanut hip hop-vuosi alkaa yhtäkkiä näyttämään todella kovalta.

Hot Sauce Committee part 2 - mitä jäi käteen?

Kun minä jotain täällä blogissani hypetän, niin hypemyllyn tuloksetkin olisi hyvä käsitellä, ettei sitä nyt ihan turhan päiten täällä länkytä, että nyt on kovaa kakkaa tulossa. Sitten harmittaa, kun kädet osuivatkin ripuliin. Ai että mä tykkään kakkavertauskuvista.

Hot Sauce Committeenhan piti alunperin tulla jo kaksi vuotta sitten. Levyn julkaisua kumminkin siirrettiin, kun MCA a.k.a. Adam Yauch sairastui imusolmukesyöpään. Viimeiset kaksi vuotta sitä on tiedostanut, että kyllä siellä valmis levy odottaa vain julkaisua ja kun poikien tuotosten laadun tietää, niin eihän sieltä huonoa levyä voi tulla. Kaksi vuotta on kumminkin pitkä aika. Sekä hip hop, että musiikkimaailma yleisesti ovat muuttuneet.

 

Edellinen "oikea levy" To The 5 Boroughs ei tehnyt oikeastaan mitään uutta genren sisällä, pikemminkin päinvastoin. Kyseinen levy oli rakkaudenosoitus vanhalle koulukunnalle. Samplet raikasivat, eikä menty muodin mukaisesti minimalistisella The Neptunes/Timbaland-linjalla. Beastie Boysit olivat pelissä mukana ja raikkaasti olivatkin. Tämä oli kumminkin piristysruiske myös koko yhtyeelle. Edelliset kolme levyä pomppivat villisti genreistä toiseen ja olivat osin myös "oikeilla soittimilla" soitettuja. To The 5 Boroughsilla oltiin räpin perustusten äärellä. Räpitkin muuttuivat pop-kulttuuriviittauksia täynnä olevasta paskan jauhamisesta poliittisemmiksi.

Hot Sauce Committee Part 2 kuulostaa siltä, kuin olisin kuullut tämän kaiken jo aiemmin. Tämä levy ei yllätä eikä myöskään innosta kuten To The 5 Boroughs. Sointi on palannut Check Your Headin ja Ill Communicationin aikaiseksi fuusiosekamelskaksi. Räpitkin ovat jälleen läpänderiä ilman sen kummempaa sanomaa. Vanhat fanit toki jo pistävät pelihousunsa ilmaan pyörimään, mutta en voi olla muuta kuin vähän pettynyt. Miksi taantua nostalgiaan, kun voi mennä eteenpäinkin?

Näiden tuntojen kanssa levyn kuunteleminen on tuntunut kumman vaikealta. Aluksi olin todella innoissani ja myyty, mutta kun hype laantui ja ajatukset tulivat pois hattaroista, niin "todellisuus" alkoi paljastumaan.

Ja jälleen kerran, levy ei suinkaan ole huono kaikesta pettyneestä mussutuksesta huolimatta. Se on jopa hyvä, eikä edes keskinkertainen. Biisit ovat hyviä, niillä muuttuu oma yksiö parhaimmissa kohdissa yhden miehen tanssihalliksi sekunnissa, mutta silti, ei tähän voi täysin tyytyväinenkään olla. Mukana on kädenlämpöistä höttöäkin. Eivätkä ne biisit ole levyn suurin kompastuskivi, vaan juuri se, että levy kuulostaa jo pariinkin otteeseen kuullulta. Toisaalta lätty on vasta reilun viikon vanha, joten lopullisia johtopäätöksiä ei tule vielä vetää. Kunhan levyn kanssa on päässyt sinuiksi, niin mielipidekin varmasti muuttuu, jos on muuttuakseen.

Mitä siis jäi käteen? Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tuli uusi Hello Nasty: sisältää pari jäätävää hittiä, mutta muuten vaipuu unholaan.