Näytetään tekstit, joissa on tunniste The Shins. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste The Shins. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Top 10: Odotetuimmat festarivieraat

Olen jälleen myöhässä postaukseni kanssa. Festarikesä kun on käynnistetty jo hyvän aikaa sitten, mutta onneksi menneillä festivaaleilla ei olisi ollutkaan mitään akteja, jotka tälle listalle olisivat yltäneet.

Se kertoo jotain tämän festarikesän älyttömyydestä. Harvana kesänä kun voi sanoa, että M83, Bat For Lashes, Justice ja Mastodon eivät olisi odotettuja festarivieraita. Sori vaan kaverit, mutta teidänkin vierailunne merkittävyyden ylittävät mm. nämä nimet.

1. Refused

Tämän kesän kovin comeback-yhtye tulee Ruotsista, sanoo kuka muu ihan mitä tahansa. Livepätkiä katsellessa on voinut todeta sen, että yhtye on jatkanut juuri siitä, mihin hajotessaan jäi ja en voi edes sanoin kuvailla, kuinka täpinöissäni olen siitä, että näen yhden suurimmista innoittajistani livenä reilun viikon päästä. Tämän kun piti olla täysin mahdonta. Ei onneksi ollut.

Ruisrockin teltta tulee perjantai-iltana olemaan minun lisäkseni täynnä ihmisiä, joiden ei tarvitse kysyä, saako huutaa. Kyllä saamme!



2. Pulp

Viime kesän kovin comeback-yhtye taas saadaan Suomeen "vuoden myöhässä", tosin nyt ei voi valittaa. Pulpin näkeminen on ihan minä tahansa vuonna Tapaus isolla T:llä, joten bändi on ansaitusti Ruisrockin perjantain pääesiintyjä. Odotettavissa hittejä ja nostalgiaa, mitäpä muutakaan sitä nykyisin osaa kaivata.



3. Bobby Womack

Todella toivon, että tämä uusimmalla levyllään itseään maailman rohkeimmaksi mieheksi kutsuva soul-legenda saapuu Suomeen. Alkuvuodesta suolistosyöpään sairastunut soul-legenda on sittemmin tervehtynyt ja noin kuukausi takaperin julkaisi hyvän comeback-levyn, joka olisi jo yksistään hyvä syy mennä Suvilahteen katsomaan miehen keikkaa. Mutta kun se menneisyys, josta löytyy mm. yksi maailman parhaista biiseistä. Ei tätä vaan voi missata!



4. Black Star

Näin jo maaliskuussa Mos Defin Nosturissa, mikä oli jo yksistään pienoinen unelmien täyttymys, mutta Ilosaari pääsi silti yllättämään ja räjäyttämään tajunnan. Mos Defin ja Talib Kwelin duo kun ei kymmeneen vuoteen ole muutamaa pistokeikkaa enempää tehnyt, eikä tänä vuonna tapahtuva reunionkaan ole vielä ollut järin aktiivinen paria uutta biisiä lukuunottamatta. Keikka Suomessa tämän vuoden Ilosaaressa onkin enemmän kuin koskaan uskalsin toivoakaan. Järjen lähtö, here I come!



5. Two Door Cinema Club

Vuoden 2010 kolmanneksi parhaan levyn mielestäni tehnyt brittiyhtye saapuu tänä vuonna ensimmäistä kertaa Suomeen ja väitän, että bändi tulee saamaan yhdet festarikesän isoimmista bileistä aikaiseksi. Eihän tämän yhtyeen musiikin tahtiin voi tehdä juuri mitään muuta kuin tanssia, pomppia ja huutaa ilosta!



6. Odd Future Wolf Gang Kill Them All

Blogia lukeneille ei varmasti ole jäänyt epäselväksi, että pidän todella paljon Odd Futuren touhuista. Kokoelmalevy OF Tape vol. 2 oli pettymys, mutta se ei haittaa, kun Tyler ja kumppanit päästetään lavalle tekemään parastaan, eli räppäämään ja lietsomaan porukkaa riehumaan. Edelleen ainoa syy, minkä takia Weekend Festivalien perjantain lippu löytyy itseltäni, enkä siitä aio luopua, vaikka kuinka muut artistit ovatkin paskaa.



7. Bon Iver

Bon Iverin kakkonen on mielestäni mahtava levy. Tunnelmaltaan yksi kaikkien aikojen hienoimmista. Jos Justin Vernon ja hänen massiivisen iso yhtyeensä onnistuu tavoittamaan sen jonkin mikä levylläkin on, niin luvassa on takuulla yksi vuoden keikkatapauksista.



8. The Shins

Oih ja voih. Olisin vielä viisi vuotta sitten nostanut The Shinsin tapauksessa kuin tapauksessa odotetuimmaksi festarivieraaksi. Muutokset niin kokoonpanossa kuin musiikillisessa tyylissä vieraannuttivat minut hiukan yhtyeestä, mutta en silti voi olla menemättä ylihuomenna Hietaniemeen. Jos James Mercer ja ne muut tyypit onnistuisivatkin sulattamaan sydämeni. Siihen ei tarvittaisi kuin alla olevan kappaleen ensimmäiset kolme sekuntia.



9. The Black Keys

The Black Keysin nykysuosio on asia, jota en ymmärrä. Toki bändi on loistava, mutta kun yhtyettä hehkuttavat jopa ihmiset, joita ei rock voisi kiinnostaa tipan vertaa. Ei se bändi niin loistava kumminkaan ole. Tämä valitus jääköön tähän, The Black Keys ja Flow on outo, mutta nousuhumalassa aivan varmasti erinomainen kombo, jos pogoaminen ja sekoaminen ei vain ole liian tyylitöntä toimintaa.



10. The XX

Missasin brittitrion Flow'n keikan kuumeen vuoksi, joten otin ilolla vastaan bändin buukkauksen Ilosaareen. Syyskuussa tulevan kakkoslevyn kappaleiden kuuleminen ennakkoon nostaa myös bändin statusta kesän festarinimissä. Silti en tiedä kuinka hyvin bändin rauhalliset tunnelmat uppoavat lauantai-iltana kello kymmenen villiintyneeseen festarikansaan. Ei ihan pieni haaste.



Listan ulkopuolelle jäivät mm. Charlotte Gainsbourg, Snoop Dogg, The Mars Volta, Frank Ocean, Björk, Feist, Modeselektor, The Hives, Antony & The Johnsons, Yeasayer, D'angelo, Suicidal Tendencies ja Basement Jaxxin dj-setti. Listaa voisi jatkaa vielä ties kuinka monella nimellä. Että onko paska festaritarjonta hä?

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Onko The Shins enää The Shins?


Alkuvuosi on mennyt itsellä melkoisessa uuden musiikin pimennossa. Vuoden vaihteessa kun tunsin oloni rasittuneeksi hypestä ja kaikesta "hetkessä elämisestä". Miksi pitäisi olla askeleen edellä, kun nykyisissäkin askelissa on melkein liikaa käsitettäväksi? Siksi kuuntelemani uusi musiikki on tullutkin tutuilta ja turvallisilta yhtyeiltä. Tällä kertaa vanha tuttu ei ollutkaan enää turvallinen.

The Shinsin edellisestä levystä Wincing The Night Away on jo viisi vuotta ja yhtye on mennyt laulaja James Merceriä lukuun ottamatta täysin uusiksi. Uudistuksia saattoi siis odottaa.

The Shins on vain yhtye, jolta odottaa tiettyjä juttuja: naiiviutta, heleitä melodioita, nukkavieruisuutta ja sangolla annosteltavaa sympaattisuutta. Tuoreelta Port Of Morrow'lta puuttuu vähän näitä kaikkia. Toki ajoittain yhtye kuulostaa vanhalta tutulta itseltään, kuten Septemberillä, mutta liian usein se kuulostaa joltain, mitä The Shins ei olisi voinut koskaan aiemmin olla. Mm. No Way Downin jättimäisyyteen vanha The Shins ei olisi koskaan pystynyt. Olisiko edes halunnutkaan?

Tästä huolimatta Port Of Morrow ei ole missään nimessä huono levy, se on oikeastaan todella hyväkin pop-albumi, mutta onko sillä soiva yhtye enää The Shins, vai onko se vain yhtye, joka James Mercerin äänellä haluaisi olla The Shins? Olenko vain muutosvastarintainen idiootti?

Kuunnelkaa ja päättäkää itse. Minulla menee aikaa vielä totutellessa. Tämä on liian uutta minulle juuri tällä hetkellä.





maanantai 24. toukokuuta 2010

Rakkaus: The Shins

Nyt olen jo tehnyt pari postausta, jotka eivät edenneet ideointia pidemmälle. Toinen kaatui teknisistä syistä ja toinen taas oman saamattomuuteen ja pienoiseen writers blockiin. Saaplari. Jotta siitä päästäisiin yli, niin kirjoitetaan siitä mistä on helpointa kirjoittaa ylistyssanoja. Rakkaudesta.


The Shins on yhtye joka ei liiemmin esittelyjä kaipaa. Se on se Jenkkien paras indie-bändi, joka pistää pojat itkemään ja tytöt riehumaan. 1000 Sparksin Teenage Kicksiin liittynyt kirjoitus herätti muistot siitä, kuinka nykyinen musiikkimakuni oikein lähti kehittymään. The Undertonesin Teenage Kicksillä on siinä suuri osa, mutta voin rajata lähtölaukauksen kahteen bändiin. Franz Ferdinandiin ja The Shinsiin.

Tasan kuusi vuotta sitten sain syntymäpäivälahjaksi Franz Ferdinandin debyyttilevyn. Sitä ennen minulla oli pitkä tukka, farkkutakki ja Iron Maiden-paitoja. Metallican keikka Stadionilla oli lähestymässä. Franz Ferdinand oli siis aivan jotain muuta kuin mitä elin. Silti se kolahti kovempaa kuin mikään muu. Siinä oli rytmillisesti jotain aivan ennenkuulematonta omiin korviini. Reilua kuukautta myöhemmin serkkuni ja hänen poikaystävänsä palasivat Roskildesta ja poikaystävä kehui maasta taivaisiin uutta tuttavuutta nimeltään The Shins. Garden Statea lainatakseni "se mullisti elämäni". Tosin elämäni mullistaja ei ollut New Slang, vaan "taptatatataptatatapWOU".



Chutes Too Narrow on täydellinen pop-levy. Sitä parempaa ei ole tehty, eikä tuskin koskaan edes tulla tekemään. Se on täydellisen melodinen, siinä on itkettävän hienoja kohtia juuri sopivasti ja se on juuri sopivan kesäinen, jotta hymy on aina huulilla sitä kuunnellessa. Seuraaja Wincing The Night Away on myös todella hyvä. Soundin aikoinaan antamat kuusi tähteä ovat edelleen mielestäni täysin ansaittuja. Chutes tosin ansaitsisi seitsemän. Debyyttilevy Oh, Inverted World on edelleen vähän etäinen minulle, mutta siltä löytyy muutama todella mahtava kappale, kuten Caring Is Creepy ja New Slang





Nykyisin The Shinsistä on potkittu rumpali ja basisti huishelevettihin, joka ei lupaa jatkosta hyvää. Wincing The Night Awaylla kun oli jo vähän kuultavissa Broken Bellsin sisältämää kokeellisempaa äänimaailmaa, joka itseäni hivenen häiritsi. Tulevaisuudessa uskoisin tämän vain lisääntyvän ja täydellisten pop-melodioiden jäävän taakse. Vaikka olen tulevaisuuden suhteen hyvin pessimistinen, niin silti muistoihini jää yksi maailman paras levy, yksi täydellinen levy ja yksi joka pitäisi ottaa haltuun. Chutes Too Narrow myös muistuttaa kesästä, jolloin myös Stars Are Blind oli maailman paras biisi ja elämässäni oli parhautta muutenkin kerrakseen.



WINCING THE NIGHT AWAY @ SPOTIFY: MUUTA EI LÖYDY :(