Top 10: Odotetuimmat festarivieraat

Olen jälleen myöhässä postaukseni kanssa. Festarikesä kun on käynnistetty jo hyvän aikaa sitten, mutta onneksi menneillä festivaaleilla ei olisi ollutkaan mitään akteja, jotka tälle listalle olisivat yltäneet.

Se kertoo jotain tämän festarikesän älyttömyydestä. Harvana kesänä kun voi sanoa, että M83, Bat For Lashes, Justice ja Mastodon eivät olisi odotettuja festarivieraita. Sori vaan kaverit, mutta teidänkin vierailunne merkittävyyden ylittävät mm. nämä nimet.

1. Refused

Tämän kesän kovin comeback-yhtye tulee Ruotsista, sanoo kuka muu ihan mitä tahansa. Livepätkiä katsellessa on voinut todeta sen, että yhtye on jatkanut juuri siitä, mihin hajotessaan jäi ja en voi edes sanoin kuvailla, kuinka täpinöissäni olen siitä, että näen yhden suurimmista innoittajistani livenä reilun viikon päästä. Tämän kun piti olla täysin mahdonta. Ei onneksi ollut.

Ruisrockin teltta tulee perjantai-iltana olemaan minun lisäkseni täynnä ihmisiä, joiden ei tarvitse kysyä, saako huutaa. Kyllä saamme!

2. Pulp

Viime kesän kovin comeback-yhtye taas saadaan Suomeen "vuoden myöhässä", tosin nyt ei voi valittaa. Pulpin näkeminen on ihan minä tahansa vuonna Tapaus isolla T:llä, joten bändi on ansaitusti Ruisrockin perjantain pääesiintyjä. Odotettavissa hittejä ja nostalgiaa, mitäpä muutakaan sitä nykyisin osaa kaivata.

3. Bobby Womack

Todella toivon, että tämä uusimmalla levyllään itseään maailman rohkeimmaksi mieheksi kutsuva soul-legenda saapuu Suomeen. Alkuvuodesta suolistosyöpään sairastunut soul-legenda on sittemmin tervehtynyt ja noin kuukausi takaperin julkaisi hyvän comeback-levyn, joka olisi jo yksistään hyvä syy mennä Suvilahteen katsomaan miehen keikkaa. Mutta kun se menneisyys, josta löytyy mm. yksi maailman parhaista biiseistä. Ei tätä vaan voi missata!

4. Black Star

Näin jo maaliskuussa Mos Defin Nosturissa, mikä oli jo yksistään pienoinen unelmien täyttymys, mutta Ilosaari pääsi silti yllättämään ja räjäyttämään tajunnan. Mos Defin ja Talib Kwelin duo kun ei kymmeneen vuoteen ole muutamaa pistokeikkaa enempää tehnyt, eikä tänä vuonna tapahtuva reunionkaan ole vielä ollut järin aktiivinen paria uutta biisiä lukuunottamatta. Keikka Suomessa tämän vuoden Ilosaaressa onkin enemmän kuin koskaan uskalsin toivoakaan. Järjen lähtö, here I come!

5. Two Door Cinema Club

Vuoden 2010 kolmanneksi parhaan levyn mielestäni tehnyt brittiyhtye saapuu tänä vuonna ensimmäistä kertaa Suomeen ja väitän, että bändi tulee saamaan yhdet festarikesän isoimmista bileistä aikaiseksi. Eihän tämän yhtyeen musiikin tahtiin voi tehdä juuri mitään muuta kuin tanssia, pomppia ja huutaa ilosta!

6. Odd Future Wolf Gang Kill Them All

Blogia lukeneille ei varmasti ole jäänyt epäselväksi, että pidän todella paljon Odd Futuren touhuista. Kokoelmalevy OF Tape vol. 2 oli pettymys, mutta se ei haittaa, kun Tyler ja kumppanit päästetään lavalle tekemään parastaan, eli räppäämään ja lietsomaan porukkaa riehumaan. Edelleen ainoa syy, minkä takia Weekend Festivalien perjantain lippu löytyy itseltäni, enkä siitä aio luopua, vaikka kuinka muut artistit ovatkin paskaa.

7. Bon Iver

Bon Iverin kakkonen on mielestäni mahtava levy. Tunnelmaltaan yksi kaikkien aikojen hienoimmista. Jos Justin Vernon ja hänen massiivisen iso yhtyeensä onnistuu tavoittamaan sen jonkin mikä levylläkin on, niin luvassa on takuulla yksi vuoden keikkatapauksista.

8. The Shins

Oih ja voih. Olisin vielä viisi vuotta sitten nostanut The Shinsin tapauksessa kuin tapauksessa odotetuimmaksi festarivieraaksi. Muutokset niin kokoonpanossa kuin musiikillisessa tyylissä vieraannuttivat minut hiukan yhtyeestä, mutta en silti voi olla menemättä ylihuomenna Hietaniemeen. Jos James Mercer ja ne muut tyypit onnistuisivatkin sulattamaan sydämeni. Siihen ei tarvittaisi kuin alla olevan kappaleen ensimmäiset kolme sekuntia.

9. The Black Keys

The Black Keysin nykysuosio on asia, jota en ymmärrä. Toki bändi on loistava, mutta kun yhtyettä hehkuttavat jopa ihmiset, joita ei rock voisi kiinnostaa tipan vertaa. Ei se bändi niin loistava kumminkaan ole. Tämä valitus jääköön tähän, The Black Keys ja Flow on outo, mutta nousuhumalassa aivan varmasti erinomainen kombo, jos pogoaminen ja sekoaminen ei vain ole liian tyylitöntä toimintaa.

10. The XX

Missasin brittitrion Flow'n keikan kuumeen vuoksi, joten otin ilolla vastaan bändin buukkauksen Ilosaareen. Syyskuussa tulevan kakkoslevyn kappaleiden kuuleminen ennakkoon nostaa myös bändin statusta kesän festarinimissä. Silti en tiedä kuinka hyvin bändin rauhalliset tunnelmat uppoavat lauantai-iltana kello kymmenen villiintyneeseen festarikansaan. Ei ihan pieni haaste.



Listan ulkopuolelle jäivät mm. Charlotte Gainsbourg, Snoop Dogg, The Mars Volta, Frank Ocean, Björk, Feist, Modeselektor, The Hives, Antony & The Johnsons, Yeasayer, D'angelo, Suicidal Tendencies ja Basement Jaxxin dj-setti. Listaa voisi jatkaa vielä ties kuinka monella nimellä. Että onko paska festaritarjonta hä?

Ruisrock 2012 - uhka vai mahdollisuus?

Ruisrock teki sen taas. Kun Provinssi on tänäkin vuonna varmojen ja jokseenkin tylsien bändien festivaali, niin Ruisrock täräyttää parit kivat täkyt, joilla voi jo vähän pyyhkiä likaa olkapäiltä.

En varmasti ole ainoa, kenelle festareiden isoin saalis on paluun tänä kesänä tekevä Refused. Tämän bändin merkityksestä tuli jo aiemmin kirjoitettua, joten enpä toista enempää itseäni. Tämän nähtyään voi kuolla taas vähän onnellisempana.



Ne jotka haluavat indiensä riehakkaana ja tanssittavana voivat olla äärimmäisen onnellisia Two Door Cinema Clubista. Tiedän, että itse aion pomppia Turun helteisessä illassa aivan täysiä, kun bändin sulosoinnut kaikuvat Ruissalossa. Tuskinpa tulee jättämään paikalle päätyviä kylmäksi.



Ewert And The Two Dragonsista innostuin kanssa, vaikka bändin olen nähnyt jo kaksi kertaa ja kolmas kerta tulee jo perjantaina Loosessa. Mainio ja sympaattinen virolaisbändi tulee takuulla sulattamaan sydämiä roppakaupalla, kun pääsevät esiintymään toivottavasti avomieliselle festivaaliyleisölle. Niin ja ihan vinkkinä, bändi esiintyy myös Tampereen Valoa-festivaaleilla ensi lauantaina. Suosittelen!



Sitten päästään ns. ihan mielenkiintoisiin nimiin. Niitä on aika monta. The Cardigans ilmoitettiin jo ennen joulua ja olisin ollut iloinen, jos olisivat tulleet soittamaan muutakin kuin Gran Turismon. Ei kuulu lempilevyihini kyseiseltä bändiltä. Eiköhän se My Favourite Game tule kummiskin tsekattua.



Azealia Banksista en ole oikein vielä mitään mieltä. Kovastihan tuosta suurisuisesta brooklynilais-mimmistä kohkaillaan, mutta jääkö hommat kohkailun tasolle? Sitä voi vain spekuloida. Toivotaan, että Banks saa hyvät bileet aikaiseksi.



Metronomysta en kanssa ole oikein mitään mieltä. Kovasti kehutaan, mutta omat kuuntelut ovat jääneet pariin biisiin. Kasari-revival kun ei ole minun kuppini teetä. Kai tämäkin tulee silti tsekkailtua, jotta voin olla mieluusti väärässä.



Reggae ei myöskään ole mikään lempigenreni, mutta kun Ruissaloon tuodaan musatyylin pioneeri, niin johan alkaa kiinnostaa. The Harder They Come on mainio elokuva ja Jimmy Cliffin biisit toimivat. Löydyn siis takuulla lavan edustalta tämänkin keikan aikana.



Explosions In The Sky, kai sekin tulee tsekattua, koska se on mainittu joissakin piireissä pirun kovana nimenä. Taiderock harvoin toimii festivaaliolosuhteissa, mutta parhaimmillaan bändi voi tarjota eskapismia festivaalien väsyttämälle mielelle.



Suomalaiset mainitsen enää vain nimeltä. Tuttua ja turvallista on toki mukana, mutta iloisia yllätyksiä ovat Regina ja French Films, joista saattaa tämän kesän jälkeen tulla festarien vakionimiä. En valittaisi, jos tulisikin. GG Caravan on kanssa varmasti oikein hyvä. Onhan lavalla Redrama, Paleface, Tommy Lindgren, Zarkus Poussa, Marzi Nyman ja joku parikymmentä muutakin tyyppiä.







Eiköhän nähdä Ruissalossa heinäkuussa. Jos kaikki menee kuten viime kesänä, niin hienot festivaalit on taas tiedossa. Vastaus otsikkoon on siis ehdottomasti mahdollisuus!

Odd Future Wolf Gang Kills Us All & muita jutskia

Tyler, The Creator ja koko OFWGKTA-porukka on pistämässä koko rap-skeneä nyt uusiksi ja toden teolla. Hype ei ole jäämässä vain "bloggin' faggot hipstereiden" jutuksi, vaan kuhina ja pöhinä on leviämässä toden teolla. Hyvä niin, koska räpissä ei tuoreita ideoita ole ollut pitkään, pitkään aikaan. Niin ja jos live-setit on näillä jätkillä aina tätä luokkaa, niin Flow, oliskos hyvä tärppi hä?

2011 mtvU Woodie Awards

MTVu:n Woodie Awardseissa oli myös muita blogikiinnostavia esityksiä. Suosikkini Two Door Cinema Club kävi vetämässä "ihan kivan" version What You Know'sta. Eipä tästä paljoa muuta sanottavaa ole.

2011 mtvU Woodie Awards

Sleigh Bells olikin sitten jotain aivan muuta. Jos Odd Future ei olisi ollut niin älytön, niin tätä voisi hehkuttaa enemmänkin. Nyt kalpenee väistämättä vertailussa jonkun verran, mutta silti, onhan tuokin ihan tolkutonta touhua. Marssibändi kehiin ja jengi sekaisin, tykkään! Ja kai se on myönnettävä, että Alexis on aika hottis.

2011 mtvU Woodie Awards

Vuoden 2010 parhaat levyt: Top 10, baby!

Top kybä on täällä! Pahoittelut siitä, että kesti. Tämäkin teksti on ollut valmis jo ties kuin kauan, mutta eräälle levylle oikeiden sanojen löytäminen vei aikaa kauemmin kuin uskoinkaan.

10. Bombay Bicycle Club - Flaws

Truefolkkarit varmaan hirttävät mut nyt. Bombay Bicycle Club vaihtoi sähköiset instrumenttinsa akustisiin ja tekivät mukavan rauhallisen levyn, jota on vain niin helppo kuunnella ärsyyntymättä lainkaan. Jollekin tämä seikka voi olla miinus, mutta joskus on mukavaa kuunnella musiikkia, minkä voi vain antaa soljua taustalla, kun ajatukset pyörii auringossa, puistoissa ja kivoissa tytöissä. Noin niinku esim. On tässä sitä melankoliaakin, jos ei muuten nappais.



9. Kanye West - My Beautiful Dark Twisted Fantasy

Kanyen paras levy? Ei suinkaan, mutta Kanyen taso onkin ihan omissa sfääreissä. Jos Kanye vain malttaisi joskus jättää kaikista älyttömimmät ideat vain omaan päähänsä, niin kaikkien aikojen rap-levy olisi kyseisen miehen käsialaa ajasta ikuisuuteen.



8. Big Boi - Sir Lucious Left Foot: The Son Of Chico Dusty

Big Boi räppää menemään paremmin kuin kukaan muu ja kun taustat ovat myös priimatavaraa, niin helppoahan tämän nosto vuoden parhaiden joukkoon on. Ilahduttavaa on myös se, ettei Big Boi ole lähtenyt tasabiitti ja autotune-pelleilyyn mukaan, vaan pitää soundinsa kiitettävän vanhan koulukunnan mukaisena.



7. Kemmuru - Meiltä Puuttuu Kaikki

Ilahduttavinta tänä vuonna oli se, että rapin puolella voin ulkomaisten nimien edelle nostaa hyvällä omalla tunnolla kotimaista osaamista. Kemmurun poikien räppäys on rentoa kuin mikä ja Aksimin biitit potkivat ja nytkyttävät vastustamattomasti. Vaikka aiheet ovat vakavia ja "diippejä", niin Kemmuru käsittelee aiheita hyvällä huumorintajulla.



6. Foals - Total Life Forever

Foalsin debyytti on mielestäni edelleen erinomainen, mutta toinen levy on mestariteos. Vaikka bändi on muuttanut musiikkiaan maalailevampaan ja tunnelmallisempaan muotoon, niin vanha rytmikkyys ja kulmikkuus on pitänyt pintansa. Kun toinen levy oli jo tällainen harppaus uuteen ja parempaan suuntaan, niin mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan tältä yhtyeeltä.



5. Arcade Fire - The Suburbs

Arcade Firen kolmas levy kasvoi ajan myötä upeaksi kokonaisuudeksi. Levyn ilmestyessä en vakuuttunut aivan täysin aiempaa rauhallisemmasta ja vähäeleisemmästä äänimaailmasta, kun olin jo todella tottunut yhtyeen massiivisuuteen. Aika teki tehtävänsä ja levy kasvoi niihin mittasuhteisiin, mihin sen pitikin. Tämä kanadalaisporukka tuntuu vuosi vuodelta vain kasvavan joka ikiseen suuntaan ja toivon kasvun jatkuvan vielä monen monta vuotta. Tämän yhtyeen parissa on hienoa kasvaa!



4. Minä ja Ville Ahonen

Mitähän tästä levystä voisi enää sanoa, mitä ei ole sanottu jo? Ville Ahosen ja Jussi Moilan tekstit ovat neroutta. Biisit ovat sävellyksinä arvaamattomia ja mielenkiintoisia. Kaikki tässä levyssä kolahti tavalla, jota en edes uskaltanut odottaa. Tuntuu siltä, kuin tälle levylle olisi kiteytyneet kaikki ne mielenkiintoisimmat ja villeimmät ideat, mitä suomalaisessa musiikissa on viime vuosina tapahtunut. Toistan taas itseäni, huikea levy! Levyn lopussa tuleva teknovirityskin on vain osoitus siitä, että ei varmaan kannata seuraavaltakaan levyltä odottaa mitään tavanomaista.



3. Two Door Cinema Club - Tourist History

Tosibloggaajat varmaan olivat tästä innoissaan vuosi sitten jo, mutta itse löysin yhtyeen vasta tämän levyn myötä ja olin ällikällä lyöty. Briteistä tulee kolme jannua rumpukoneen kanssa ja lyövät kehiin levyn, jolla on kymmenen sinkkubiisiä, joista jokainen pistäisi indiediskon villiintymään ja tuhoamaan paikat. Yksikään biisi ei ole turhaan levyllä, eikä kokonaisuuskaan kuulosta hajanaiselta, vaikka jokainen levyn kappaleista on potentiaalinen hitti. Tekisi melkein mieli sanoa, että tämä on täydellinen pop-levy, mutta hillitsen itseni tällä kertaa.



2. Magenta Skycode - Relief

Jori Sjöroos on jumala! Magenta Skycoden kakkoslevy on niin lähellä täydellistä musiikkia, että tekisi mieli mennä vain polvilleen ja palvoa Joria lopun elämääni. Kaikissa levyn biiseissä on kauneimmat melodiat, mitä korviini on kantautunut pienen elämäni aikana ja kaikesta melankolisuudesta huolimatta levyn toiveikkuus on se juttu, millä tämänkin pimeän ja kylmän talven jaksaa tarpoa eteenpäin. Tämä levy julkaistiin juuri oikeaan aikaan, jotta sen täydellisyys vain korostuisi. Tämän syksyn ehdoton soundtrack ja jos ykkösenä oleva levy olisi tullut väärään aikaan, niin tämä olisi vuoden levy.



1. The National - High Violet

The Nationalin High Violetia en pysty edes käsittelemään järkiperustein. High Violet tuntui ilmestyvän juuri oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Juuri kun kaiken surun ja pahan olon keskellä luulin menettäneeni kyvyn innostua ja löytää hyviä asioita yhtään mistään, niin tuli The National ja sai minut jälleen tuntemaan, että maailmasta löytyy vielä asioita, mistä voi ja pitää innostua. Se ei ole ihan mikään pikku juttu. Siksi The National on tämän vuoden paras.

Kesähitti 2010

Kesähitin metsästys on nyt päättynyt ja voittaja yllätti ainakin itseni. Crystal Castles vei yhdellätoista äänellä koko potin. Kakkoseksi päätyi The Roots ja kolmas sija Two Door Cinema Clubille. Voicen "virallinen" "kesähitti" Minä sai vain kolme ääntä, joka yllätti itseni. Itse odotin juuri Kymppilinjan dominoivan tätä äänestystä, mutta näin ei käynyt. Myös Swoonin jaettu neljäs sija The Drumsin kanssa yllätti itseni. Odotin Swooniltakin vähän enemmän. Hienoa, että ihmisten kesähittejä ei voi ennustaa tarkkaan. Pahoittelen muuten sitä, että Cariboun biisi meni väärin tuohon äänestykseen. Odessahan se on, eikä mikään Swim.

Aloitin äänestyksen ehkä hieman liian aikaisin, koska muutama todella potentiaalinen hitti tuli bongattua juuri äänestyksen alkaessa. Best Coast, Wavves, Ruudolf, Super Janne ja Bombay Bicycle Club olisivat olleet kovaa kauraa tuossakin. Mitä mieltä itse olette näistä?

Kesähitittömyys

Kesähitit ovat jokavuotinen riesa maakunnissa, mutta selkeä merkki kesästä itselle. Kaameat renkutukset voi aina huoletta vaientaa omilla stereoilla tai korvanapeilla. Tänä kesänä ei vielä ole tullut ensimmäistäkään sellaista biisiä, joka olisi jotenkin merkittävästi noussut kesäfiilistelyssä edukseen. Lähinnä olen kuunnellut vanhoja kesähittejä ja muistellut aiempien kesien hienoimpia hetkiä. Kesää on tosin vielä jäljellä (ja paljon!), joten ei vaivuta masennukseen, vaan listataan potentiaalisia kesän hittibiisejä.

1. Caribou - Odessa

Cariboun Odessa on upea upea kappale. Tanssittava biitti ja aika kiero, mutta hyvin hyräilyttävä melodia. Tykkään kovasti tästä kappaleesta ja se saa hymyn huulille. Jatkoon.



2. The Chemical Brothers - Swoon

Kemikaaliveljesten uusin levy Further sai minut uskomaan teknoon. Se on vanhan kunnon elektron juhlaa alusta loppuun ja se kuuluu kuunnella alusta loppuun, jotta sen hienosti toteutetut nousut ja laskut voisi kokea täysillä. Swoon tosin erottuu nousukohtana komeasti edukseen. Aika poppia, mutta kesä on.



3. Kymppilinja (Feat. Mariska) - Minä

Tämä on todella Rähinä Recordsia, mutta jostain syystä todella sympaattinen kappale. Räppärit kuulostavat aivan vara-Cheekeiltä, josta sain bändille uuden nimenkin kehitettyä. Se olisi Cheeky Bastards. Hohoh. Biisi on oikeasti todella hyvä, vaikka sanat tarttuvatkin kuin se hauki ongenkoukkuun ja aiheuttavat lähinnä hämmennystä.



4. Teenage Fanclub - Sometimes I Don't Need To Believe In Anything

Teenage Fanclubin uusimman levyn avauskappale on täydellistä kesäistä brittipoppia. Aurinko paistaa, tytöt hymyilee, minä hymyilen ja elämä näyttää hyvältä.

 

5. Broken Bells - The Ghost Inside

Broken Bellsin levyn eniten Danger Mousen taustoista muistuttava biisi, joka on aika hämmentävä. Täydellistä poppia, mutta toimisi myös tanssilattioilla täydellisesti.



6. Vampire Weekend - Holiday

Contran avausosion pirtein veto, joka toimii kesähelteillä parin minuutin pituudessaan täydellisesti. Talvella jotkut kehtasivat väittää tätä biisiä täyteraidaksi. Pyh ja pah!



7. Crystal Castles - Baptism

Listan aggressiivisin, mutta varmasti tanssilattiaystävällisin raita. Kesä vaatii trance-syntikoita ja niitä löytyy tästä. Crystal Castlesin kakkonen on muuten Last.Fm:ssä kolmen kuukauden ajalla kuunnelluin artisti itselläni. Pari vuotta sitten vannoin vielä pyhää vihaa yhtyettä kohtaan. Hupsis.



8. The Roots - How I Got Over

Tuli ulos jo viime syksynä, mutta kun tallailee kesäisillä Helsingin kaduilla, niin sitä melkein voi tuntea olevansa Philadelphiassa tämän biisin soidessa. Tässä on sielua.



9. The Drums - Forever And Ever Amen

The Drumsin levy jätti lopulta vähän laimean jälkimaun, mutta Forever And Ever Amen on hitti! Ylisanoja ei tunnu löytyvän tarpeeksi tälle herkulle.



10. Two Door Cinema Club - Undercover Martyn

Two Door Cinema Club on vuoden paras hipsteribändi. Tämä muistuttaa siitä viime vuosikymmenen puolivälin indievillityksestä, jolloin oli ihan ok käyttää diskobiittiä ja nykiä. Nyt pitää olla lo-fi. Pyh.



Mikä tekee tästä listasta kivan, niin te saatte itse päättää olenko minä idiootti vai nero. Sivuni oikeasta laidasta löytyy äänestys, mistä saa itse klikkailla omaa lempparia. Se loppuu joskus ja se saattaa kestää sitä joskusta pidempäänkin, mutta pääasia on, että klikkailette, jotta minulle tulisi hyvä ja kesäinen mieli. Nyt limpparia.

Hehkutuksia Part 2.

Suunnilleen tasan kuukausi sitten tein kirjoituksen, missä hehkuttelin uutuuslevyjä. Jatkoa seuraa. Nyt kun viimeisen parin viikon aikana uutuuslevyjä ollaan puskettu ulos enemmän kuin levyhyllyt kestäisivät, niin niihin voisi osaan jopa vähän paneutuakin. Sopivasti tälle viikolle iski influenssakin, joten muuta ei ole ollutkaan kuin aikaa.

Isoin julkaisu on tietenkin piirrosbändi Gorillazin Plastic Beach, mistä tässä blogissa ollaan jauhettu jo useaan otteeseen, mutta nyt viimeiset sanani. Levy on mielestäni oikein hyvä. Gorillazin molemmat aiemmat levyt ovat myös olleet oikein hyviä, mutta aina niistä on se joku tietty juttu jäänyt puuttumaan, mikä olisi tehnyt niistä erinomaisia. Sama ongelma vaivaa tätäkin tuotosta. Erinomaisia biisejä on useita ja levy kantaa kokonaisuutena pitkään, mutta jos muutaman biisin olisi karsinut tästä 16 biisin mammutista pois, niin tämä olisi varmasti entistä parempi. Toisaalta levyltä oltiin jo tätä ennen karsittu ties kuin monta kappaletta ja ideaa pois, joten kai tämä nyt on se kokonaisuus, jonka Damon Albarn halusi ulos julkaista. Korostaisin tämän levyn kohdalla sanaa kokonaisuus, koska verrattuna edellisiin levyihin, tämä ei poukkoile tyylistä ja tunnelmasta toiseen. Se on kiitettävä uudistus vanhaan verrattuna. Silti en voi välttyä siltä ajatukselta, että mitä Damon Albarn saisi aikaan, jos hän keskittyisikin vain yhteen projektiin, eikä noin viiteen jatkuvasti. Sitä sopii vain miettiä.

Seuraava odotettu uutuus on Broken Bellsin debyyttilevy. Broken Bells on The Shinsistä tutun James Mercerin ja tuottaja Danger Mousen projekti. Bändi kuulostaa oikeastaan juuri siltä, miltä ennakkoon osasikin olettaa. Pop-melodioita, joihin on ujutettu koneellisia elementtejä mukaan. Levy on todella melankolinen verrattuna The Shinsin tuotoksiin ja muutenkin jää vähän jalkoihin vertailussa, mutta huono levy tämä ei missään nimessä ole. Pienoinen pettymys silti.

Viikon kotimainen uutuus on Lapkon A New Bohemia. Lapko jakaa mielipiteet melko rajusti kahtia ja on jokseenkin leimautunut "ernutyttöjen" bändiksi. Imagohan ei bändiä pahenna ja itse olen pitänyt bändin kahdesta aiemmasta levystä aika paljon. Uusinta levyä odotin silti hieman pelonsekaisin tuntein, koska ensimmäisenä julkaistu kappale I Shot The Sheriff oli stadionrockia pahimmillaan. Syykin paljastui, koska levy on äänitetty Jenkeissä tuottaja D. James Goodwinin kanssa. Soundit ovatkin viritetty juuri niin kirkkaiksi ja hyviksi kuin ne suinkin saa ja samalla bändi on muuttunut raskaammaksi kuin koskaan. Levyn avaava I Don't Even Kill on jo lähes mättöheviä. Vielä on vaikea sanoa lopullista mielipidettä levystä, mutta kiitettävän hyvin bändi on jälleen uudistanut itseään. Palataan tähän myöhemmin.

Pari viikkoa sitten julkaistiin I Walk The Linen uusi levy Language Of The Lost. I Walk The Line on ollut nimenä tuttu jo useamman vuoden, mutta levyihin en ole jaksanut tutustua ennen tätä tuotosta vielä kertaakaan. Nyt sattumoisin laitoin tämän levyn soimaan Rumban erinomaisesta blogista ja olin puulla päähän lyöty. Aivan mahtava levy! I Walk The Line koostuu Suomen punk-piireissä pyörineistä naamoista, jotka tämän bändin puitteissa pääsevät tekemään muutakin kuin punkkia. Silti punk-vaikutteet kuuluvat musiikissa, mutta hyvänä mausteena, joka lisää bändin sointiin ärhäkkyyttä. Miten tätä sitten kuvailisi? Rockia, poppia, punkkia ja hitunen indietä. Hieman kuin Disco Ensemble, joka on innostunut Social Distortionista, eikä Refusedista tai At The Drive-Inistä. Vuoden toistaiseksi kovin yllättäjä.

Viime viikolla julkaistiin kotimaisen mahtavuuden Kiki Paun toinen levy White Mountain. Ennakkoon olin hieman skeptinen levyn suhteen, koska levyllä sanottiin olevan kaksi biisiä, joiden kesto lähentelee (ja toisen jopa ylittää) kymmentä minuuttia. Debyytillään bändi oli parhaimmillaan juuri kolmen ja puolen minuutin pop-kappaleissa, joten hieman pelotti. Onneksi pelko oli osaksi aiheetonta. Mammuttibiisit ovat mielenkiintoisia koko kestonsa ajan, eikä muutkaan kappaleet ole yhtään huonompia. Oikeastaan Kiki Pau on vain parantanut debyytiltään. Rautalankavivahteet ovat tällä levyllä nousseet hieman isompaan osaan, mutta mitään kovin suurta ja radikaalia muutosta ei ole tapahtunut. Suomen parhaan pop-bändin valtikka pysyy Kiki Paulla jatkossakin.

Viimeisenä uutuuksista käsittelyssä on Two Door Cinema Clubin Tourist History. NME on hehkuttanut bändiä jo pidemmän aikaa, mutta itse tutustuin bändiin vasta n. kuukausi sitten, kun sattumalta kuulin bändin sinkun I Can Talk, joka kolahti samantien. Nyt bändi julkaisi debyyttinsä, joka on oikein mainio. Two Door Cinema Club on tanssittavaa indiepoppia soittava yhtye, joka ei oikeastaan tee mitään uutta tai mullistavaa, mutta tekee vanhan kierrättämisensä erinomaisesti. Oikein mainio levy, jonka uskon olevan kovassa soitossa, kun tarvitaan tunnelman kohottajaa.



Viimeisenä käsittelyssä ei niinkään ole albumi, vaan yksi kappale. Tämä biisi on aiheuttanut hämmennystä, ihmetystä ja jopa kauhistusta ympäri internettiä eilisen julkaisunsa jälkeen. Kyseessä on siis MGMT:n tulevan albumin Congratulations ensimmäinen julkistettu kappale Flash Delirium. Kyseessä ei ole single, koska bändi on itse todennut albumin olevan kokonaisuus, jolta ei sinkkuja irrotella. Oli miten oli, tässä on kyseinen kappale, joka itseäni kyllä miellyttää. Eihän tätä missään indiediskossa pysty soittamaan, mutta jos haluaa kevyttä psykedeliaa, niin tässä on oiva ehdokas siihen. Levyä ja 12-minuutin surffaus-anthemia odotellessa.