Jamie Woon ja R'n'B:n vallankumous

Pitkästä aikaa pistetään levyvinkkiä kehiin. Levyjen kuuntelu on jäänyt kevään aikana todella vähiin, varsinkin uusien, koska nyt mieli halajaa tuttua ja turvallista. Siksi kuuntelematta parhautta olevat Elbow ja TV On The Radio ovat jääneet odottelemaan vuoroaan. Yhtä uutuutta sen sijaan on tullut kuunneltua ja se on Jamie Woonin Mirrorwriting.

Jamie Woonista tuli hohkattua jo alkuvuoden hypeviikolla. Eikä suotta. Olihan miehen ensimmäiset biisijulkaisut jo lupaavan kuuloisia. Levyä tuli silti odotettua hieman pelonsekaisesti. Lady Luck kun alkuun kuulosti vain hitusen päivitetyltä Craig Davidilta, mikä tässä tapauksessa nosti hälytyskellot soimaan ja kovaa. Mirrorwriting pääsi silti yllättämään ja vakuuttamaan.



Jamie Woonia ollaan kovasti yritetty niputtaa dubstepin alle, mutta eipä Woonin musiikissa dubstepia ole ehkä kuin etäisinä kaikuina. Bassot ovat suhteellisen maltillisia, eikä wobble-soundeja kuulla lainkaan. Dubstepia kavahtaneiden ei siis tarvitse pelätä levyä. Tämä on helppoa kuunneltavaa.



Helppo kuunneltavuus onkin levyn kompastuskiviä. Kappaleet soljuvat eteenpäin ilman särmittömästi. Vertailu James Blakeen tulee väistämättömästi nyt kehiin. Blakea syyteltiin hissimusiikkimaisuudesta, mutta Woon tasapainoilee ihan aidosti siinä rajoilla, että onko tämä vain kivaa taustamusiikkia, vai keskittymistä vaativaa himmailua. Välillä raja ylitetään, mutta onneksi vain ajoittain. Suurimman osan levystä biisit ovat laatutyötä.

Tällä hetkellä eniten vakuuttavat Shoulda, TMRW, Echoes ja levyn päättävä Waterfront. Näistä neljästä kappaleesta käy myös ilmi levyn tyyli. On vähän nopeampaa kappaletta ja on sitä hitaampaa tunnelmointiakin. Kaikille kaikkea, jos haluan kliseinen olla ja minähän haluan. Anteeksi en anna Spiritsin albumiversion raiskattua sovitusta. Toihan on ihan paska!



Britannian dubsteppikilpailu on nyt kovaa ja Jamie Woon jää kyllä auttamattomasti nimikaima XX:n ja Blaken jälkeen. Toisaalta Woonin levy on niin helppoa kuunneltavaa, että tämä luultavasti pyörii stereoistani useampaankin otteeseen. Otas siitä paremmuudesta sitten selvää, mutta suuremmat tunnekuohut jäivät Woonia kuunnellessa vähemmälle. Siten ratkaistiin tämä kiista. Anywho, ottakaa testiin ja ihastukaa. Tai olkaa heittereitä. Siitä Didosta on hyvä lähteä dissailemaan.



Heittauksesta ja otsikosta puheenollen, The Weeknd! Kanadalainen herrasmies tuli ja rysäytti ärränpeen kertaheitolla joka hipsterin lempigenreksi. Tarkoitus oli paneutua The Weekndiin ihan oman postauksenkin verran "mitäs helvettiä?"-asenteella, mutta tyydyn vain olemaan lievästi innoissani tästä kaverista. Onhan The Weeknd:kin ihan sitä itseään, mutta huomattavasti vähemmän imelää ja juustoista kuin genreveljensä. Tätä voi myös diggailla ilman ironianhäivää. Alla oleva biisi vakuutti samantien ja on edelleenkin silkkaa vuoden paras biisi-matskua! Mixtapen saa täältä.



Toivottavasti ärränpee-diggailusta tulee yleisesti hyväksyttyä, koska R. Kellyä tulisi kaikkien arvostaa ilman, että sitä pitäisi peitellä ironialla. "Let me stick my key in your ignition beibeeee, no, niin no, hehheh, no se on vaan läppä"-sanonta jääköön historiaan!

Hypeviikko: Jamie Woon

Tervetuloa ensimmäiselle teemaviikolle blogissani. Olen jo jonkun aikaa miettinyt, että olisi hauskaa pitää postauksissa teemaviikko. Nyt kun tammikuu vaikuttaa olevan levyjulkaisujen suhteen huopatossutehdasmaisen hiljainen, niin teemaviikon voi toteuttaa huoletta.

Tämän viikon pyhitän kokonaan vuoden 2011 soundeille. Normaalisti tekisin tämän niin, että laittaisin viisi videota eri artisteilta ja nopeat kommentit alle. Nyt pyhitän kokonaisen postauksen aina yhdelle artistille tai bändille, joiden odotan nousevan tänä vuonna nousevan suurempaan sukseeseen. Olen aiemminkin jo avautunut siitä, etten todellakaan osaa hypettää tai löytää hypen arvoisia tuoreita bändejä. Arvostan albumiformaattia niin paljon, että uusien artistien etsiminen tapahtuu yleensä albumien kautta. Paremman tekemisen puutteessa tein poikkeuksen ja tyyppasin NME:n ja BBC:n mainitsemia tuoreita bändejä ja yllätyksekseni innostuin aika monesta. Tästä alkaa löytöretkeni tulosten ruotiminen.

Ensimmäisenä on vuorossa brittiartisti Jamie Woon, joka oli BBC:n Sound Of 2011-äänestyksen nelonen. Jamie Woon tekee minimalistista soul/r'n'b/post-dubstep-hybridiä, jonka pääosassa on hänen aivan käsittämättömän upea ääni. Mies on jo 2007 julkaissut debyytti-ep:nsä Wayfaring Stranger, jonka nimibiisistä dubstep-epäjumala Burial on tehnyt remixin, joka on piireissä kaiketi isokin hitti.



Wayfaring Strangerista voi päätellä jo jotain Jamie Woonin musiikista. Taustat eivät vyöry päälle, eikä basso jyrise. Jamie laulaa kuin enkeli ja sekös miellyttää korvia. Olen täysin myyty Jamien kappaleiden edessä, koska harvemmin olen kuullut kappaleita, joiden pääjuttu on lähes täysin laulajan ääni. Nyky-dubstep onkin muuttumassa vähitellen pois kappaleita hallitsevasta wobble-bassosta, mutta silti näin vähäeleistä ja vahvasti vokaaleihin pohjaavaa dubstepia en ole ennen kuullut. Itseäni ainakin tämä miellyttää huomattavasti enemmän, kuin se jo stereotyyppinen bassokuritus.

Biisi, joka sai minut rakastumaan Jamie Woonin musiikkiin on Spirits. Tässä on ehkä elämäni hypnoottisimmat ja maagisimmat kuusi minuuttia, mitä olen kokenut musiikin parissa. Nyt olen ihan tosissani. Olen täysin myyty ja ylisanoja ei voi käyttää liikaa. Kuunnelkaa itse. Vaikka biisi on kolmen vuoden takaa, niin ei se sen huikeutta vähennä ollenkaan.



Jamie Woonin debyyttialbumi tulee huhtikuussa Polydorilta. Arvatkaa vaan odotanko jo nyt enemmän kuin mitään muuta. Loppuun vielä Night Air, joka on myös silkkaa huikeutta. Ja varmaankin ainoa tämän postauksen kappaleista, joka tulee päätymään debyyttilevylle.



Pakko on vielä mainita, että Jamien nettisivuilta voi käydä sähköpostiosoitetta vastaan lataamassa kappaleen Blue Truth. Suosittelen käymään muutenkin sivuilla. Ovat äärimmäisen tyylikkäästi toteutettu.

Kuva täältä.