Top 10: Odotetuimmat festarivieraat

Olen jälleen myöhässä postaukseni kanssa. Festarikesä kun on käynnistetty jo hyvän aikaa sitten, mutta onneksi menneillä festivaaleilla ei olisi ollutkaan mitään akteja, jotka tälle listalle olisivat yltäneet.

Se kertoo jotain tämän festarikesän älyttömyydestä. Harvana kesänä kun voi sanoa, että M83, Bat For Lashes, Justice ja Mastodon eivät olisi odotettuja festarivieraita. Sori vaan kaverit, mutta teidänkin vierailunne merkittävyyden ylittävät mm. nämä nimet.

1. Refused

Tämän kesän kovin comeback-yhtye tulee Ruotsista, sanoo kuka muu ihan mitä tahansa. Livepätkiä katsellessa on voinut todeta sen, että yhtye on jatkanut juuri siitä, mihin hajotessaan jäi ja en voi edes sanoin kuvailla, kuinka täpinöissäni olen siitä, että näen yhden suurimmista innoittajistani livenä reilun viikon päästä. Tämän kun piti olla täysin mahdonta. Ei onneksi ollut.

Ruisrockin teltta tulee perjantai-iltana olemaan minun lisäkseni täynnä ihmisiä, joiden ei tarvitse kysyä, saako huutaa. Kyllä saamme!

2. Pulp

Viime kesän kovin comeback-yhtye taas saadaan Suomeen "vuoden myöhässä", tosin nyt ei voi valittaa. Pulpin näkeminen on ihan minä tahansa vuonna Tapaus isolla T:llä, joten bändi on ansaitusti Ruisrockin perjantain pääesiintyjä. Odotettavissa hittejä ja nostalgiaa, mitäpä muutakaan sitä nykyisin osaa kaivata.

3. Bobby Womack

Todella toivon, että tämä uusimmalla levyllään itseään maailman rohkeimmaksi mieheksi kutsuva soul-legenda saapuu Suomeen. Alkuvuodesta suolistosyöpään sairastunut soul-legenda on sittemmin tervehtynyt ja noin kuukausi takaperin julkaisi hyvän comeback-levyn, joka olisi jo yksistään hyvä syy mennä Suvilahteen katsomaan miehen keikkaa. Mutta kun se menneisyys, josta löytyy mm. yksi maailman parhaista biiseistä. Ei tätä vaan voi missata!

4. Black Star

Näin jo maaliskuussa Mos Defin Nosturissa, mikä oli jo yksistään pienoinen unelmien täyttymys, mutta Ilosaari pääsi silti yllättämään ja räjäyttämään tajunnan. Mos Defin ja Talib Kwelin duo kun ei kymmeneen vuoteen ole muutamaa pistokeikkaa enempää tehnyt, eikä tänä vuonna tapahtuva reunionkaan ole vielä ollut järin aktiivinen paria uutta biisiä lukuunottamatta. Keikka Suomessa tämän vuoden Ilosaaressa onkin enemmän kuin koskaan uskalsin toivoakaan. Järjen lähtö, here I come!

5. Two Door Cinema Club

Vuoden 2010 kolmanneksi parhaan levyn mielestäni tehnyt brittiyhtye saapuu tänä vuonna ensimmäistä kertaa Suomeen ja väitän, että bändi tulee saamaan yhdet festarikesän isoimmista bileistä aikaiseksi. Eihän tämän yhtyeen musiikin tahtiin voi tehdä juuri mitään muuta kuin tanssia, pomppia ja huutaa ilosta!

6. Odd Future Wolf Gang Kill Them All

Blogia lukeneille ei varmasti ole jäänyt epäselväksi, että pidän todella paljon Odd Futuren touhuista. Kokoelmalevy OF Tape vol. 2 oli pettymys, mutta se ei haittaa, kun Tyler ja kumppanit päästetään lavalle tekemään parastaan, eli räppäämään ja lietsomaan porukkaa riehumaan. Edelleen ainoa syy, minkä takia Weekend Festivalien perjantain lippu löytyy itseltäni, enkä siitä aio luopua, vaikka kuinka muut artistit ovatkin paskaa.

7. Bon Iver

Bon Iverin kakkonen on mielestäni mahtava levy. Tunnelmaltaan yksi kaikkien aikojen hienoimmista. Jos Justin Vernon ja hänen massiivisen iso yhtyeensä onnistuu tavoittamaan sen jonkin mikä levylläkin on, niin luvassa on takuulla yksi vuoden keikkatapauksista.

8. The Shins

Oih ja voih. Olisin vielä viisi vuotta sitten nostanut The Shinsin tapauksessa kuin tapauksessa odotetuimmaksi festarivieraaksi. Muutokset niin kokoonpanossa kuin musiikillisessa tyylissä vieraannuttivat minut hiukan yhtyeestä, mutta en silti voi olla menemättä ylihuomenna Hietaniemeen. Jos James Mercer ja ne muut tyypit onnistuisivatkin sulattamaan sydämeni. Siihen ei tarvittaisi kuin alla olevan kappaleen ensimmäiset kolme sekuntia.

9. The Black Keys

The Black Keysin nykysuosio on asia, jota en ymmärrä. Toki bändi on loistava, mutta kun yhtyettä hehkuttavat jopa ihmiset, joita ei rock voisi kiinnostaa tipan vertaa. Ei se bändi niin loistava kumminkaan ole. Tämä valitus jääköön tähän, The Black Keys ja Flow on outo, mutta nousuhumalassa aivan varmasti erinomainen kombo, jos pogoaminen ja sekoaminen ei vain ole liian tyylitöntä toimintaa.

10. The XX

Missasin brittitrion Flow'n keikan kuumeen vuoksi, joten otin ilolla vastaan bändin buukkauksen Ilosaareen. Syyskuussa tulevan kakkoslevyn kappaleiden kuuleminen ennakkoon nostaa myös bändin statusta kesän festarinimissä. Silti en tiedä kuinka hyvin bändin rauhalliset tunnelmat uppoavat lauantai-iltana kello kymmenen villiintyneeseen festarikansaan. Ei ihan pieni haaste.



Listan ulkopuolelle jäivät mm. Charlotte Gainsbourg, Snoop Dogg, The Mars Volta, Frank Ocean, Björk, Feist, Modeselektor, The Hives, Antony & The Johnsons, Yeasayer, D'angelo, Suicidal Tendencies ja Basement Jaxxin dj-setti. Listaa voisi jatkaa vielä ties kuinka monella nimellä. Että onko paska festaritarjonta hä?

Ruisrock 2012 - uhka vai mahdollisuus?

Ruisrock teki sen taas. Kun Provinssi on tänäkin vuonna varmojen ja jokseenkin tylsien bändien festivaali, niin Ruisrock täräyttää parit kivat täkyt, joilla voi jo vähän pyyhkiä likaa olkapäiltä.

En varmasti ole ainoa, kenelle festareiden isoin saalis on paluun tänä kesänä tekevä Refused. Tämän bändin merkityksestä tuli jo aiemmin kirjoitettua, joten enpä toista enempää itseäni. Tämän nähtyään voi kuolla taas vähän onnellisempana.



Ne jotka haluavat indiensä riehakkaana ja tanssittavana voivat olla äärimmäisen onnellisia Two Door Cinema Clubista. Tiedän, että itse aion pomppia Turun helteisessä illassa aivan täysiä, kun bändin sulosoinnut kaikuvat Ruissalossa. Tuskinpa tulee jättämään paikalle päätyviä kylmäksi.



Ewert And The Two Dragonsista innostuin kanssa, vaikka bändin olen nähnyt jo kaksi kertaa ja kolmas kerta tulee jo perjantaina Loosessa. Mainio ja sympaattinen virolaisbändi tulee takuulla sulattamaan sydämiä roppakaupalla, kun pääsevät esiintymään toivottavasti avomieliselle festivaaliyleisölle. Niin ja ihan vinkkinä, bändi esiintyy myös Tampereen Valoa-festivaaleilla ensi lauantaina. Suosittelen!



Sitten päästään ns. ihan mielenkiintoisiin nimiin. Niitä on aika monta. The Cardigans ilmoitettiin jo ennen joulua ja olisin ollut iloinen, jos olisivat tulleet soittamaan muutakin kuin Gran Turismon. Ei kuulu lempilevyihini kyseiseltä bändiltä. Eiköhän se My Favourite Game tule kummiskin tsekattua.



Azealia Banksista en ole oikein vielä mitään mieltä. Kovastihan tuosta suurisuisesta brooklynilais-mimmistä kohkaillaan, mutta jääkö hommat kohkailun tasolle? Sitä voi vain spekuloida. Toivotaan, että Banks saa hyvät bileet aikaiseksi.



Metronomysta en kanssa ole oikein mitään mieltä. Kovasti kehutaan, mutta omat kuuntelut ovat jääneet pariin biisiin. Kasari-revival kun ei ole minun kuppini teetä. Kai tämäkin tulee silti tsekkailtua, jotta voin olla mieluusti väärässä.



Reggae ei myöskään ole mikään lempigenreni, mutta kun Ruissaloon tuodaan musatyylin pioneeri, niin johan alkaa kiinnostaa. The Harder They Come on mainio elokuva ja Jimmy Cliffin biisit toimivat. Löydyn siis takuulla lavan edustalta tämänkin keikan aikana.



Explosions In The Sky, kai sekin tulee tsekattua, koska se on mainittu joissakin piireissä pirun kovana nimenä. Taiderock harvoin toimii festivaaliolosuhteissa, mutta parhaimmillaan bändi voi tarjota eskapismia festivaalien väsyttämälle mielelle.



Suomalaiset mainitsen enää vain nimeltä. Tuttua ja turvallista on toki mukana, mutta iloisia yllätyksiä ovat Regina ja French Films, joista saattaa tämän kesän jälkeen tulla festarien vakionimiä. En valittaisi, jos tulisikin. GG Caravan on kanssa varmasti oikein hyvä. Onhan lavalla Redrama, Paleface, Tommy Lindgren, Zarkus Poussa, Marzi Nyman ja joku parikymmentä muutakin tyyppiä.







Eiköhän nähdä Ruissalossa heinäkuussa. Jos kaikki menee kuten viime kesänä, niin hienot festivaalit on taas tiedossa. Vastaus otsikkoon on siis ehdottomasti mahdollisuus!

This station is now operational

En ole pahin nostalgian vastustaja, mutta yleensä comeback-innostus on ollut mielestäni setien rahastusta. Nyt joudun vetämään sanojani takaisin, koska kahden yhtyeen comeback-uutiset saivat mieleni herkistymään. Ne kaksi bändiä ovat hc-punksuosikkini At The Drive-In ja Refused.

En nyt lähde nostalgisoimaan bändien kohdalla tämän enempää. Sen sijaan onkin hyvä pohtia miksi näiden kahden yhtyeen paluut ovat tärkeimmät moneen vuoteen.

Sekä At The Drive-In, että Refused lopettivat huipulla. Molempien yhtyeiden viimeisiksi jääneet levyt olivat mestariteoksia, jotka nostettiin hardcoren klassikoiksi lähes heti julkaisujensa jälkeen. Kummankin levyn hienous ei tosin liity niiden genrekonventioiden erinomaiseen toistamiseen, vaan niiden täydelliseen kyseenalaistamiseen. Sekä Refusedin Shape of Punk To Come ja At The Drive-Inin Relationship of Command olivat aikoinaan ennenkuulemattomia genressään, kun molempien biisit saattoivat äkkiväärästi muuttua jazziksi, teknoksi tai ihan miksi muuksi vaan. Hardcore keksittiin uusiksi, eikä juuri kukaan muu ole edes uskaltanut tehdä mitään vastaavaa, tai jos on uskaltanutkin, niin ei ole pystynyt tekemään mitään yhtä hienoa.

En nyt halua väittää, että olisin hardcorepunkin suurin asiantuntija. Tietoni ja väitteeni pohjaavat lähinnä 3-5 vuotta sitten jyllänneeseen punk-innostukseeni, jolloin kahlasin ja imin itseeni niin historian kuin nykyisyyden. Sen jälkeen löysin uutta musiikkia, mistä innostua. Pointtini ei kumminkaan liity pelkästään vain hc-punkkiin, vaan musiikkikenttään yleisestikin. Nykyisin kun arvostetaan yhtyeitä ja artisteja, jotka uskollisesti toistavat menneisyyden nimien suurtekoja niitä sen kummemmin päivittämättä tai vääntämättä. Elämme tylsässä nostalgiamaailmassa, missä taiteessa tehty asioiden kyseenalaistaminen vaietaan. Ihmiset haluavat kivaa ja mukavaa taustaa, mitä kuunnellessa voi paeta todellisuutta nuoruusmuistoihin tai muuten vain ihanaan ja kivaan hattaraan. Refused ja At The Drive-In olivat kaikkea muuta. Heitä tarvitaan nyt!

At The Drive Inin paluussa bändin uudistuskykyä ja musiikillista villiyttä voi kyseenalaistaa, kun bändin hajoamisesta syntynyt The Mars Volta on antanut Omar Rodriguez-Lopezille ja Cedric Bixler-Zavalalle väylän toteuttaa kaikki hulluimmat musiikilliset ideansa, ja on myös ollutkin paljon hullumpi kuin emoyhtyeensä. At The Drive-In saattaa rajata miehiä liikaa, mutta Refusedin kohdalla asiat ovat täysin päinvastaiset. Bändin laulaja Dennis Lyzxénin Refusedin jälkeiset yhtyeet ovat kyllä jatkaneet lyriikoissaan kapitalismin vastaista sanomaa, mutta musiikillisesti ne ovat olleet taantumuksellista retro-rockia. The (International) Noise Conspiracylla oli hetkensä, mutta Lost Patrol Band oli vain tylsä. Jos Refusedin comeback onnistuu, niin musiikkikentälle palaa vihainen, täysin äkkiväärä ja takuulla poliittista sanomaa täynnä oleva yhtye, joka muistuttaa ihmisiä siitä, kuinka musiikilla voidaan luoda jotain uutta ja kyseenalaistavaa. Toivottavasti tämä myös inspiroi uusia yhtyeitä kyseenalaistamaan kaiken, uskaltamalla tehdä musiikkia jossa on sanomaa ja tekemään jotain aivan uutta, vaikka sitten lainaamalla menneestä.

Huolestuttavinta tässä tietty on se, että mahdolliseen ihmisten herättämiseen tarvitaan kaksi haudasta kaivettua yhtyettä, jotka voivat tyytyä vain menneisyyden hittien veivaamiseen ja helppoon tilipussiin. Sitä en todellakaan toivo, koska kyllä jotain pitää tapahtua, jos hc:ssakin rohkein teko on tehdä 70-minuuttinen teemalevy, joka mielestäni kuulostaa koko kestonsa ihan samanlaiselta.

Keväällä comebackien teho nähdään, kun molemmat yhtyeet tekevät paluunsa Coachellassa. Voi kuinka haluan Kalifornian paahteeseen tänä vuonna. Ennen kevättä voidaan kyllä muistella, kuinka saatanan kovia livebändejä yhtyeet olivat ennen hajoamistaan.





Mitä taas tähän minun non-operational stationiin tulee, niin katselen edelleen rauhassa, mitkä omat halut jatkolle ovat.