Sieltä se tuli! The Weekndin mixtape-trilogian viimeinen osa Echoes of Silence on nyt vapaasti ladattavissa miehen sivuilta. Todella nopealla ja pinnallisella kuuntelulla tämä ei kyllä kahden aiemman mixtapen tapaisesti vakuuta. Kun uutuudenviehätys ja yllätysmomentti ovat jo menneet, niin biisien pitäisi vakuuttaa entistä enemmän, mutta Echoes of Silencelta ei löydy ensimmäistäkään uutta High For Thisia, Glass Table Girlsia, Loft Musicia tai The Zonea. Aloitusbiisi on sentään ihan kohtuukova tulkinta Michael Jacksonin Dirty Dianasta.
Abel, nyt sitten debyytin kimppuun ja tee siitä nyt niin jäätävän kova, ettei räkänokkaisten bloggarien tarvitse vinkua tämän enempää.
Abel Tesfaye, joka tunnetaan paremmin The Weekndinä on Lana Del Reyn kaltainen nettisensaatio, pienemmässä kaavassa tosin. Miehen suosio räjähti keväällä, kun ensimmäinen mixtape House of Balloons julkaistiin netissä. Niin blogit kuin hoppifoorumitkin suorastaan lankesivat tämän r'n'b-renessanssimiehen edessä ja lisää jäätiin odottamaan. Elokuussa tuli Thursday, johon pätevät tismalleen samat sanat kuin edelliseen.
Mikä sitten tekee The Weekndistä niin hyvän? Sitä olen miettinyt pitkään jo itsekin. Pelkkä uutuudenviehätys mikä The Weekndin synkässä, itseinhoisessa ja nihilistisessä r'n'b:ssä on, ei voi riittää selitykseksi, varsinkin kun suosio on ylittänyt genrerajat komeasti.
Itseäni on ehkä vähän helpostikin viehättänyt The Weekndissä tietty synkkyyden ja herkkyyden yhdistelmä, millä biisien tunnelma on aivoja sulattavan hienoa. Tesfayen ääni ja tulkintakyky ovat huikeita jo nyt, eikä miestä karismakaan ole karttanut. Mixtapet ovat olleet kyllä harmittavan epätasaisia ja biisien sisälläkään ei kaikki aina mene ihan nappiin, mutta hirmuisen potentiaalin kuulee jo nyt.
Ehkä kaiken takana on kumminkin uuden ajan singer-songwritereiden esiinmarssi. The Weeknd kuuluu samaan porukkaan, jotka eivät suostu jäämään ennakkoluulojen vangeiksi, vaan pyrkivät viemään genreä ja itseään jatkuvasti eteenpäin. Ehkä tämä pioneerityö on tuonut suosiota ja suitsutusta enemmänkin kuin ehkä olisi vielä tässä vaiheessa ansainnut. Ehkä.
Tämän vuoden puolella pitäisi tulla vielä mixtape-trilogian kolmas osa, josta esimakuna julkaistiin biisi Initiation, jolla synkkyys ja raakuus ollaan viety kaikilta osin asteen verran eteenpäin. Ensi vuonna on debyyttialbumi tiedossa, jonka näillä näkymin julkaisee Lil Waynen, Draken ja Nicki Minaj'n taustalla toimiva Cash Money. Väitän yhä edelleen, että kunhan The Weeknd päästetään ison yleisön eteen, niin tulosta alkaa tulla ja roimasti. Miehellä on kaikki potentiaali nousta genressään jättinimeksi. Se on toinen asia lunastaako Tesfaye potentiaalinsa.
Tällä viikolla ollaan julkaistu useita biisejä, jotka ovat saaneet blogosfäärin ylitsevuotamaan ylisanoista. Kuinka voisin jättää tilaisuuteni käyttämättä ja olla innostumatta itsekin.
Regina julkaisee kahden viikon päästä uuden levyn. Jos et ole saanut tarpeeksesi Jos et sä soitasta ja Haluan sinusta, niin kuuntelepa Unessa. Heitterit tietenkin mölisivät jostain "tylsästä utupopista", mutta me pop-nössöt tiedetään paremmin. Unessa on jälleen aivan tolkuttoman upea biisi, missä on hieno melodia ja hienostuneen utuinen tunnelma. Jos osumatarkkuus on yhtä kova levyllä kuin sinkuillakin on ollut, niin tämän vuoden parhaan kotimaisen levyn valtikka taidetaan ojentaa parin viikon päästä Reginalle. Nyt muistakaa otsikko. Bändi ei jostain syystä ole hyväksynyt upottamista biisilleen, joten minun täytyy vain ohjata teidät Soundcloudiin.
Sitten Florence + The Machine. Sen kummempia ennakkohehkutuksia ei nainen tarvinut, kun tiistaina What The Water Gave Me laitettiin pyörimään Youtubeen ja sekoittamaan sosiaaliset mediat. No onhan tuo biisi aivan mieletön ensimmäiseksi härnäkkeeksi. Biisi lähtee pahaenteisesti käyntiin, hieman väijyen ja antaen itsestään aivan väärän kuvan. Nimittäin kun biisi räjähtää lopullisesti käyntiin siinä kolmen minuutin kohdalla, niin Florence koneineen paljastavat sellaisen biisihirviön, joka mellastaa kaiuttimissa kuin Godzilla konsanaan. Tälläistä äänivallia ja tunnemyrskyä en uskaltanut odottaa, ja sen takia Florence + The Machinen marraskuussa ilmestyvä kakkoslevy nousi odotuslistalla aivan kärkisijoille. Voi kun koko levy olisi edes lähelle yhtä mieleenpainuva ja upea ilmestys, kuin What The Water Gave Me. Silloin kolkutellaan levylistojen kärkisijoja. Nyt muistakaa otsikko.
James Blake ja Bon Iver sen sijaan saivat hypehyrrän pyörimään hyvissä ajoin. Miehet eivät ilmoittaneet viikko sitten mystisesti kuin päivämäärän ja nimen Fall Creek Boys Choir. Eilen selvisi, että kyllä nämä nykypäivän nerot olivat tehneet yhteistyötä ja se kappale ei hypen perusteella voinut olla kuin "parasta ikinä". Sanat "eeppinen" ja "mielen räjäyttänyt" ovat olleet yhtä paljon käytössä kuin "kettu mitä kakkaa" ja "jälleen kerran hypeä tyhjästä". Oma suhtautumiseni on jotain tuolta väliltä. Huonoa biisiä nämä kaverukset eivät ole sähköpostin välityksellä tehneet, mutta eivät kyllä edes parhaimpaansa, vaikka biisi hienosti yhdisteleekin molempien parhaimpia puolia. Biisi on ehkä kumminkin hitusen tylsä ja itseään toistava. Lokakuussa on luvassa Enough Thunder, joka on joko uusi EP, albumi tai single. Kaikki huutaa albumia, mutta kun mitään ei ole varmistettu, niin ei hirveästi vielä kannattaisi huudella. Muistakaa se otsikko.
Jotta viikon jokaiselta päivältä saataisiin jotain hypetettyä, niin mainitaan tässä vielä r'n'b-sensaatio The Weekndin toinen mixtape Thursday, joka julkaistiin viime viikonloppuna. Yliarvostettu tai ei, niin kyllä Abel Tesfaye edelleen tekee hienoa musiikkia. Draken feattauskin oli mieluinen yllätys. Jos eka mixtape kuulosti vähän liian itseinhoiselta ja sisäänpäinkääntyneeltä, niin Thursday on pieni askel toiseen suuntaan. Hyvä tuotos tämäkin, tosin lopussa lässähtää vähäsen. Suosittelen. Ladatkaa täältä tai kuunnelkaa alta. Nyt sen otsikon voi unohtaa.
Pitkästä aikaa pistetään levyvinkkiä kehiin. Levyjen kuuntelu on jäänyt kevään aikana todella vähiin, varsinkin uusien, koska nyt mieli halajaa tuttua ja turvallista. Siksi kuuntelematta parhautta olevat Elbow ja TV On The Radio ovat jääneet odottelemaan vuoroaan. Yhtä uutuutta sen sijaan on tullut kuunneltua ja se on Jamie Woonin Mirrorwriting.
Jamie Woonista tuli hohkattua jo alkuvuoden hypeviikolla. Eikä suotta. Olihan miehen ensimmäiset biisijulkaisut jo lupaavan kuuloisia. Levyä tuli silti odotettua hieman pelonsekaisesti. Lady Luck kun alkuun kuulosti vain hitusen päivitetyltä Craig Davidilta, mikä tässä tapauksessa nosti hälytyskellot soimaan ja kovaa. Mirrorwriting pääsi silti yllättämään ja vakuuttamaan.
Jamie Woonia ollaan kovasti yritetty niputtaa dubstepin alle, mutta eipä Woonin musiikissa dubstepia ole ehkä kuin etäisinä kaikuina. Bassot ovat suhteellisen maltillisia, eikä wobble-soundeja kuulla lainkaan. Dubstepia kavahtaneiden ei siis tarvitse pelätä levyä. Tämä on helppoa kuunneltavaa.
Helppo kuunneltavuus onkin levyn kompastuskiviä. Kappaleet soljuvat eteenpäin ilman särmittömästi. Vertailu James Blakeen tulee väistämättömästi nyt kehiin. Blakea syyteltiin hissimusiikkimaisuudesta, mutta Woon tasapainoilee ihan aidosti siinä rajoilla, että onko tämä vain kivaa taustamusiikkia, vai keskittymistä vaativaa himmailua. Välillä raja ylitetään, mutta onneksi vain ajoittain. Suurimman osan levystä biisit ovat laatutyötä.
Tällä hetkellä eniten vakuuttavat Shoulda, TMRW, Echoes ja levyn päättävä Waterfront. Näistä neljästä kappaleesta käy myös ilmi levyn tyyli. On vähän nopeampaa kappaletta ja on sitä hitaampaa tunnelmointiakin. Kaikille kaikkea, jos haluan kliseinen olla ja minähän haluan. Anteeksi en anna Spiritsin albumiversion raiskattua sovitusta. Toihan on ihan paska!
Britannian dubsteppikilpailu on nyt kovaa ja Jamie Woon jää kyllä auttamattomasti nimikaima XX:n ja Blaken jälkeen. Toisaalta Woonin levy on niin helppoa kuunneltavaa, että tämä luultavasti pyörii stereoistani useampaankin otteeseen. Otas siitä paremmuudesta sitten selvää, mutta suuremmat tunnekuohut jäivät Woonia kuunnellessa vähemmälle. Siten ratkaistiin tämä kiista. Anywho, ottakaa testiin ja ihastukaa. Tai olkaa heittereitä. Siitä Didosta on hyvä lähteä dissailemaan.
Heittauksesta ja otsikosta puheenollen, The Weeknd! Kanadalainen herrasmies tuli ja rysäytti ärränpeen kertaheitolla joka hipsterin lempigenreksi. Tarkoitus oli paneutua The Weekndiin ihan oman postauksenkin verran "mitäs helvettiä?"-asenteella, mutta tyydyn vain olemaan lievästi innoissani tästä kaverista. Onhan The Weeknd:kin ihan sitä itseään, mutta huomattavasti vähemmän imelää ja juustoista kuin genreveljensä. Tätä voi myös diggailla ilman ironianhäivää. Alla oleva biisi vakuutti samantien ja on edelleenkin silkkaa vuoden paras biisi-matskua! Mixtapen saa täältä.
Toivottavasti ärränpee-diggailusta tulee yleisesti hyväksyttyä, koska R. Kellyä tulisi kaikkien arvostaa ilman, että sitä pitäisi peitellä ironialla. "Let me stick my key in your ignition beibeeee, no, niin no, hehheh, no se on vaan läppä"-sanonta jääköön historiaan!
