maanantai 25. lokakuuta 2010

Runaway

Kanye Westin eeppinen lyhytelokuva on täällä! Runaway on siis puolituntinen lyhtyelokuva, jonka juoni symbolisesti kuvaa Kanye Westin uraa, elämää ja uusimman levyn teemoja. Runaway on myös ensimmäinen kunnon maistiainen Kanyen tulevalta My Beautiful Dark Twisted Fantasylta. Useat levyn kappaleista kun soivat lyhytelokuvan taustalla.


Runawayssa Kanyen esittämä hahmo törmää maahan putoavaan Pheonixiin, joka on siis Feeniks-linnun ja ihmisen ristisiitos, joka näyttää Victoria's Secret-malli Selita Ebanksilta. Siinä sitten Kanyen hahmo esittelee maailmaa Pheonixille ja Kanyen biisit soi taustalla ja kaikki on pelkkää visuaalista karkkia.


En oikein osaa nähdä Runawayta muuna kuin käsittämättömänä egotrippailuna, mutta sentään tästä saa esimakua tulevasta levystä ja biisit kuulostavatkin oikein hyviltä. Kanye on palannut räppiin, vaikkakin 808's viboja on ilmassa jatkuvasti. Vokaaleja on efektoitu ties miten sattuu, mutta ihan hyvät fiilikset jäi musiikillisesti.


22.11 on siis virallinen julkaisupäivä My Beautiful Dark Twisted Fantasylle, jota odotan siis jo täpinöissäni. Loppuun on pakko laittaa tämän vuoden irvokkain ja sensuroiduin kansi. Päätyyköhän Suomessakaan Anttiloiden hyllyyn.


perjantai 22. lokakuuta 2010

Videohehkutus: Uusi Fantasia feat. FREEMAN! - Liian Myöhään

Uusi Fantasia julkaisee vajaan kuukauden uuden levynsä nimeltään Heimo. Levyä olen alkanut odottamaan varovaisesti Flow'ssa näkemäni mahtavan keikan jälkeen. Ensimmäinen videolohkaisu on Freemanin kanssa esitetty Liian Myöhään.

Biisi vetää lähes sanattomaksi. Onko tämä nyt hipsteröinti-ironiaa pahimmillaan vai oikeasti aivan tajuttoman kova iskelmästyge? Video ei anna vastausta oikeastaan kumpaankaan suuntaan. On vain kaikessa karuudessaan ihan mielettömän hieno. Marraskuussa liityn Heimoon!



Lopuksi on vielä pakko "hehkuttaa" yhtä videota kaverin pyynnöstä (tiedät kuka olet, you bugger!) Jimi Pääkallo, eikun siis Constantine on "palannut" ja lopputulos on nyt kai sitä turskeutta parhaimmillaan. Ensinnäkin, en ole kohderyhmää, mutta mikä tämän kohderyhmä on? Video on kuin räppitähden märistä unista. On beibzejä vähissä vaatteissa, päätähti heiluu paidattomana tytsyjen joukossa ja posse (Cheek, PIKKU GEE! ja Uniikki yms.) hengaa mukana ja kaikilla on kivaa. Vetää lähinnä sanattomaksi. Kiitän kylläkin autotunen käytöstä ja huikeista tuotantoarvoista. Hyvä Suomi!

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Suomalaista parhautta

Nyt vihdoin ja viimein pääsin aiheeseen, mikä on pyörinyt pitkään päässäni sellaisena, että haluan sen kakistaa vihdoin ulos. Suomalaiset yhtyeet ovat nimittäin pistäneet ryminällä ulos monen monta erinomaista levyä ja kaikkia tekisi mieli käsitellä. Käsitellään ne sitten yhdessä paketissa senkin uhalla, ettei nettiyleisö jaksa lukea.

Hyppäsin Magenta Skycoden kelkkaan oikeastaan vasta tänä kesänä. Debyyttialbumi IIIII on koristanut levyhyllyäni useamman vuoden (ostin sen muuten Anttilasta Joy Divisionin kahden studioalbumin kanssa yhdessä), mutta vasta tänä kesänä sain siitä kiinni ja levy kosketti syvältä. Kakkosalbumilta Relief en siis uskaltanut odottaa suuria , mutta lopputulos onkin sitä parempi.



Relief taitaa olla ainoa levy tänä vuonna, josta en vain saa tarpeekseni. Eilen tehty ensikuuntelu oli jo lähes taivaallinen, mutta tänään tehdyt kakkos-, kolmos- ja neloskuuntelut vahvistivat sen, että Sjöroosin Jori on tehnyt yhtyeineen maasta tai genrestä riippumatta vuoden parhaimmistoon lukeutuvan levyn. Työpäivinä levy on soinut päässä taukoamatta ja kotiin tullessa levy on laitettava heti soimaan. Tätä tunnetta olen musiikilta kaivannut koko vuoden! Ensimmäisen levyn kaihoisa melankolisuus on muuttunut hieman valoisammaksi ja sitä myötä levy on yksi kauneimmista koskaan. Yritä nyt jotain Interpolia kuunnella vakavalla naamalla, kun Turusta tulee jotain näin upeaa. Ja yritäpä sanoa lempibiisiä, kun kaikki kappaleet saavat yhtä ekstaasiin.



Minä ja Ville Ahonen on taas Ville Ahosen yhtye, joka periaatteessa on ihan singer-songwriter kamaa, mutta yhtyeen musiikki ei onneksi ole niin yksinkertaista. Biisien tunnelmat vaihtelevat todella paljon keskenään. Olavi Uusivirran Preeriaan tätä voisi verrata, jos Preerialla kappaleiden sisällä saatettaisiin siirtyä rauhallisesta kitaranäpyttelystä basson kuritukseen. En saa mitenkään hyvin ajatuksiani kasaan levystä, vaikka tykkään tästä todella paljon. Perus hissuttelu singer-songwriter kama on aina vähän, noh, munatonta, mutta Minä ja Ville Ahosella on musiikissa rohkeutta ja kokeellisuutta, mikä herättää mielenkiintoa ja innostusta paljon enemmän kuin perus henkilö ja kitara-touhu. Hesarin ja muiden medioiden ylistävät arviot osaavatkin sanoa levystä kaiken paljon paremmin kuin minä. Riston ja Olavi Uusivirran ystävät varmasti diggaavat myös tästä paljon.



Maria Gasolinalla on aina ollut hyviä biisejä ja periaatteessa yhtyeen brassi-covereita on kuunnellut mielellään, mutta tietty kotikutoisuus on aina vähän häirinnyt. Myös yhtyeen imago humanistien ja hipimpien valtsikalaisten suursuosikkina on vähän ärsyttänyt. No, onneksi Aina Uusi Aalto on todella paljon paremmin tehty kuin aiemmat levyt, eikä yhtye ole menettänyt tippaakaan sympaattisuudestaan. Yhtye on nyt coveroinut paljon muutakin kuin pelkkää sambaa ja bossa novaa, joten levyltä luultavasti löytyy "jokaiselle jotakin". Konerumpujen ja syntikoiden käyttö on myös lisännyt yhtyeeseen jonkun sanoin kuvaamattoman lisän, mikä miellyttää minua todella kovasti. Hyvä levy!



Nyt sitten päästään Liekkiin. Kerkesin levyä jo kehua aiemmin "vitun hyväksi", mutta joudun vähän ottamaan pakkia sanoissani. Paimen on "vitusti parempi" kuin kaksi aiempaa levyä, jotka voisi puolestani pyyhkiä pois tästä universumista. Paimen on kumminkin todella raskas levy. Liekin tapaan se on hyvin pitkä ja siltä löytyy todella hyviä biisejä, kuten Onnen Lapsi, vanhan Liekin ihanasti mieleen tuova Nämä Yöt ja diskoksi välillä äityvä Kuningatar. Silti levyä kuunnellessa ajan tuntuisi välillä menevän nopeammin, mikä Liekin klassikkolevyillä ei kertaakaan tullut mieleen, vaikka ne ovat parhaimmillaan parikymmentä minuuttia pidempiä. Luulen, että Paimen on levynä grower, joka vaatii kunnolla aikaa ja paneutumista. Silti hyväksyn Liekin takaisin elämääni ja annan anteeksi aiemmat hairahdukset. Nyt olisi kyllä parempi käyttäytyä kunnolla.

Loppuun on pakko mainita hämmentävästä äänestyksestä. Finnkino-disautukseni sai aikaan vilkkaan keskustelun, mistä kiitänkin todella paljon, koska en ole vihani kanssa selkeästi yksin ja oli kiva kuulla sisäpiiriläistenkin avautumisia. Tiivistäminen jäi silti vaivaamaan. Tiedän oikein hyvin, että less is more, mutta olen tällainen ajatuksissani rönsyilevä ihminen, jonka on aina pakko purkaa kaikki mieleltään. Välillä olenkin miettinyt, että onko näissä postauksissa liikaa sulateltavaa yhdelle kertaa ja edellinen postaus olikin varmasti ehkä joillekin liikaa. Toisaalta kun tämä kerta on minun blogini, niin täällä minulla on oikeus avautua juuri niin paljon kuin milloinkin haluan. Silti, minulla on lukijoita, jotka ehkä haluavat minulta jotain tasoakin. Joten, äänestä ja kerro mielipiteesi. Otan mielipiteenne ehkä huomioon jatkossa.

(Ihan oikeasti, arvostan kommenttejanne todella paljon! Antakaa nyt palaa, kun kerrankin on mahdollisuus. Mun iloksi.)

lauantai 16. lokakuuta 2010

Come Around Sundown

Viikonloppu ei mennytkään blogirauhassa, vaan tulihan sitä kirjoittamisen aihetta (kymmenen muun jonossa olevan) lisäksi. Yllättävältä taholta, eli Ilta-Sanomilta tuli sivuilleen mahdollisuus kuunnella ennakkoon Kings Of Leonin uutuuslevy. Levyä jo jonkun aikaa makusteltuani olen valmis jakamaan mielipiteeni siitä teidän kanssa.

Kings Of Leon on yksi harvoista 2000-luvulla aloittaneista yhtyeistä, jotka ovat onnistuneet nostamaan itsensä stadionit täyttäväksi suurnimeksi. Tyylimuutoksesta ovat kirjoittaneet varmaan jokainen bändiä käsitellyt media, joten en tartu nyt siihen. Itselleni, kuten varmasti monelle muullekin tärkein KoL-levy on Aha Shake Heartbreak, mutta olen tykännyt kovasti myös Because Of The Timesista ja Only By The Nightistakin.

Radioactive ei ensisinkkuna oikein vakuuttanut täysin, joten ehdinkin jo pelätä, että Leonin Kunkkujen ensimmäinen floppi tulisi nyt. Ensimmäiset pari kuuntelukertaa eivät paljoa lohtua antaneet. Molemmilla kerroilla pari tökkivää biisiä antoivat aiheen lopettaa leikin kesken. Annoin kumminkin vielä yhden mahdollisuuden ja sinnittelin levyn loppuun. Onneksi tein näin, koska levy on ihan hyvä.

Soundimaailma ja biisit jatkavat siitä mihin edellisellä levyllä päästiin. The End on Edge-kitaroineen kuin tehty huudattamaan ihmisiä festareiden ja stadioneiden lavoilla. Radioactive on myös häpeilemättömän tarttuva biisi. Kolmantena tuleva Pyro rauhoittaakin tunnelmaa ja palauttaa levyn maanpinnalle. Se on myös ehkä levyn paras biisi. Mary taas on ihan paska biisi.





Alkuviivyttelyn jälkeen levyltä alkaa löytymään ensimmäiset viitteet siitä, että tämä levy ei ole vain Only By The Night part 2. Aiemmilla levyillä Kings Of Leonin balladit ovat olleet aika vähäeleisiä, mutta tällä levyllä ne ollaan paisutettu todella isoiksi, eikä The Face ole ollenkaan hullumpi biisi. The Immortals on vielä aika perinteistä rokkia, mutta sen jälkeen tulevat tämän levyn ylläripalat. Back Down South on slide-kitaroineen ja viuluineen ihan Countrya ja Beach Side on taas letkeä ja rento riffittely, mikä yllättävyydestä huolimatta voisi olla kumminkin yhtyeen parilta ensimmäiseltä levyltä napsaistu.





Levyn loppu on vähän heikohko. No Money ja Pony Up eivät jaksa kiinnostaa juuri yhtään. Birthday on kumminkin erinomainen biisi, jossa on näiden kukonpoikien asenteeseen sopivat sanat. Kaksi viimeistä kappaletta ovat ihan skipattavaa tavaraa.



Vaikka Kings Of Leonin uusin albumi ei ole huono, niin ei sitä miksikään klassikoksikaan voi sanoa. Hyviä biisejä ja hemmetin hyvät soundit siinä on, mutta ongelmana on sama kuin kaikilla vähän turhan isoiksi kasvaneilla yhtyeillä. Kun yritetään miellyttää mahdollisimman montaa, niin ei levyistä enää löydä mitään juuri itseä koskettavaa. Kyllä Come Around Sundownia todella mielellään kuuntelee, mutta suuret tunteet jäävät puuttumaan. Kings Of Leonin etu on kumminkin siinä, että näihin kaljaa ranchilla kittaaviin heppuihin voi samaistua huomattavasti paremmin kuin muihin miljonäärirokuihin. Siksi Kings of Leonia voi vielä kuunnella melko hyvällä omallatunnolla.

perjantai 15. lokakuuta 2010

15 plättyy, 15 minsaa

Monissa musablogeissa kiertänyt haaste otetaan täälläkin vastaan, jotta pääsen rauhassa viikonlopun viettoon. 15 levyä on ihan liian vähän tällaiseen, mutta ehkä ne 15 ensimmäisenä mieleen tulevaa ovat ne tärkeimmät levyt omassa elämässä. Aloitetaan.

The Clash - London Calling
Liekki - Korppi
Disco Ensemble - First Aid Kit
Franz Ferdinand - S/T
Arctic Monkeys - Whatever People Say I Am That's What I'm Not
Common - Be
Asa - Terveisiä Kaaoksesta
Blur - Parklife
The Strokes - This Is It
Vampire Weekend - S/T
The Hives - Veni Vidi Vicious
Radiohead - In Rainbows
Rage Against The Machine - The Battle Of Los Angeles
Death From Above 1979 - You're A Woman, I'm A Machine
Arcade Fire - Funeral

Painottuipa tämä vahvasti 2000-luvun alkupuolelle. Eniten omaan musiikkimakuun vaikuttaneet levyt tuntuvat vieläkin olevan ne rakkaimmat, vaikka ne olisi kuinka kuunneltu puhki. Haastankin muut laittamaan vaikka tuonne kommentteihin 15 rakkainta levyään, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen.

torstai 14. lokakuuta 2010

Jos sanat voivat tappaa

Kun edellisessä postauksessa käsiteltiin indietä ja tuoretta sellaista, niin käsitellään nyt räppiä, jotka pääosin ovat tuoreita, mutta onpa siinä pari jo hyvin kypsynyttäkin biisiä. Saul Williamsin The Rise And Liberation of Niggy Tardust on pyörinyt pari päivää jo soittimessa aika hyvin ja ajattelin, että olisipa hauska tehdä postaus kantaaottavasta rapista, mutta Dead Preziin ja Public Enemyyn olisi se luultavasti jäänyt. Käsitellään nyt sitten ihan muuta räppiä.



The Inevitable Risen avausbiisi Black History Month on pysäyttävä. Taustan häiriöäänet ja lähes sinne tänne poukkoileva räppäys hämmentävät, mutta kun Saul avaa suunsa kunnolla, niin huomaa pelkän sanan voiman ja rapin hienouden. Yksi Trent Reznorin osittain tuottaman levyn huippukohdista.



SMC Hoodratseilta tuli viime viikonloppuna uusi video ja - anteeksi kiroiluni - jumalauta se näyttää hienolta. Pablo Films on jälleen kerran onnistunut tekemään pienellä rahalla videon, joka ei kalpene tyylissä ja näyttävyydessä yhtään isomman maailman videoihin. Itse biisi nyt ei jaksa Notkean Rotan ja Junon versejä enempää lämmittää.



Junon V-Tyyli jäi talvella kaikkien mahdollisten julkaisujen takia varjoon, mutta onneksi ei täysin. Vuoden parhaimpia suomiräppi-levyjä ja tämä biisi on levyn parhaimpia. Matinpojan räpit ovat mielestäni jopa parempia kuin Junon ja se on jo hyvä syy tsekata hänen uusi soololevy, joka julkaistiin tällä viikolla. Junoltakin tuli uusi levy tällä viikolla. Koita tässä nyt perässä pysyä. Komea video jälleen Pablo Filmsin tuotantoa.



Teflon Brothersien © tuli samana päivänä kuin Ruudolfin Asfalttisoturi, joten tietty sen tsekkaaminen jäi myöhemmäksi. Teflonien edellinen T ei ollut omaan makuuni, mutta uusin tuotos, jonka olisi tarkoitus siis olla teema-albumi Punavuoresta, onkin paljon miellyttävämpi. Bossanovamaiset taustat ovat hauskoja ja tietty pilke silmäkulmassa toimii hyvin. Aika kesäinenhän tuo biisi on, mutta kun kohta tulee lunta taivaalta, niin muistellaan helteitä tämän tahtiin.



Palataan Jenkkeihin. Kid Cudin Man On The Moon II on aivan kohta kauppojen hyllyillä ja ensimmäinen sinkkubiisi Erase Me on - anteeksi blogijargonini - iha vitun jepa. Kovat on odotukset levyä kohtaan ja biisejä on vuotanut ties kuinka monta nettiin, mutta kerrankin olen pitänyt pääni ja jättänyt ne kuuntelematta. Pelkän sinkun voimalla mennään julkaisuun asti.



Palataan vanhempaan matskuun. Stepa on Suomen sanavalmiimpia räppäreitä tällä hetkellä ja debyyttilevyn Ongelmii on hieno osoitus miehen riimittelytaidoista. Kemmuru-mies Jodarokin vierailu on myös kova, kuten myös Tiikerin Hampaan.

tiistai 12. lokakuuta 2010

The Naked And Famous ja syy siihen, miksi en löydä pöhinäbändejä

Olette varmaan jo huomanneet, että suurin osa musajutuistani koskee aina albumibändejä. Syyn huomaatte tämän postauksen aikana. Pete2ndBestin twitteristä tuli bongattua "uuden MGMT:n" The Naked And Famousin myspace-sivu noin viikko sitten ja hihkuin onnesta. Kerrankin löysin jonkun pöhinäbändin, josta muut eivät ehkä ole vielä kuulleet ja joka on vielä todella hyvä ja pääsisin sanomaan, että kyllä mäkin osaan. Gloryhuntausta pahimmillaan, tiedän. No mitäs sitten kävikään.


The Naked And Famous on uusiseelantilainen juuri debyyttilevynsä julkaissut pop-yhtye. Aivan, levy on jo tullut. Ja toinen ongelma. Juhani ja Tombbeli ovat jo bloganneet yhtyeestä. Hitot, ajattelin, mutta onneksi en luovuttanut, koska yhtyeen levystä ei ole vielä (tietääkseni) kukaan kirjoittanut ja tämä levy ansaitsee huomiota osakseen.

The Naked And Famousin musiikkia kuvaillessa en haluaisi sortua MGMT-vertauksiin, kun MGMT on kumminkin psykedeliaa ja tässä yhtyeessä psykedeliaa on ehkä hyppysellinen. Parempi vertaus olisi aggressiivisempi Passion Pit. On syntikoita ja on falsettia (naiseksi siltikin ihan törkeen korkee ääni!), mutta TNAF:lla on enemmän munaa kuin Nykin poppareilla





The Naked And Famous on debyyttibändiksi saanut kasaan todella hyvän albumin. Passive Me, Aggressive Youlla on indie-diskoissa hyppyyttäviä hittejä, mutta levyn täytebiisitkin ajavat asiansa paljon paremmin kuin monella muulla yhtyeellä. Kuunnelkaa vaikka hittibiisi Young Bloodia seuraavaa No Wayta. Miten se sulautuukaan yhteen ja tukee aiempaa biisiä. Näin niitä levyjä tehdään! Hitit ja ei-niin-hitit muodostavat oikein mukavan kokonaisuuden, mitä kuunnellessa ei tee mieli skippailla biisejä.





The Naked And Famousin debyytti innosti itseäni todella paljon. On hyviä poppibiisejä, mutta on myös raskaampiakin kappaleita, joilla näytetään yhtyeen osaavan myös rokata. Vuoden parhaita debyyttejä Levyn kanssa on tietty yksi ongelma, minkä tiedostan itsekin. Tätä ei saa vielä Euroopasta. Levy on toistaiseksi vasta julkaistu Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Spotifysta ei löydy mitään ja Suomen iTunesista saa ostettua vain Young Blood-sinkun. Bandcampista levyn saa ostettua digitaalisesti ja mikä parasta, myös kuunneltua kokonaan ilmaiseksi! Hooray! Eipähän tarvitse vuodattaa internetistä ja levy-yhtiöistä. Olin valmis sen tekemään, mutta en tee sitä vielä. Niin ja varmaan Suomen kiltit levymyyjäsedät levyn tilaavatkin, koska ovat huippuja.

Ja tässä on siis syy, miksi en postaile mistään pöhinästä. En mä pysy edes perässä kaikista levyistä mitä tulee, saatikka sitten joissain klassikoissa, mitkä nyt pitää vaan olla kuunneltuina. Välillä olen tuntenut kateutta Tonnia ja Slow Show'ta kohtaan, kun tuntuu, että noi tyypit löytää päivittäin jotain uutta pöhistävää. Itse samalla jumitan jossain levyssä, minkä muut ovat löytäneet jo kuukausia sitten. The Naked And Famouskin olisi mennyt varmaan ihan ohi, jos en sattumalta olisi ollut Twitterissä oikeaan aikaan. On myös jokseenkin vaikeaa innostua jostain bändistä netissä pyörivien parin biisin takia. Olen ehkä elitisti, mutta pari hyvää biisiä pystyy tekemään kuka vaan, mutta hyvän albumin tekemiseen vaaditaan jo paljon enemmän. Pysyttelen siis levyissä ja jo tutuissa yhtyeissä vastedeskin, kunnes pääsen ajatusvammastani ohi. Onneksi erinomaisia vaihtoehtoja löytyy, joita voi kadehtia ja lukea tulevaisuudessakin. The Naked And Famousin tahtiin, toki.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Soul-sunnuntai

Sunnuntain teemasta kamppaili myös niinkin vaatimaton teema kuin Suomi, mutta soulin suurruhtinas Solomon Burken kuolemasta luettuani on aika palvoa sielua. Youtube-spam alkakoon!



















lauantai 9. lokakuuta 2010

Crossover and come inside to the world of Magnetic Man

Dubstep on jo viimeiset pari vuotta ollut jokaisen vähänkin klubeilla käyvän ihmisen huulilla. Kovaa soivat wobble-bassot tietävät kaikki, mutta harva myöntää kotona kuuntelevansa tätä genreä. Nyt ehkä ensimmäistä kertaa dubstepin saralla on tullut ryhmä, joka pystyy kääntämään menestyksen klubeilla myös levymyyntiin. Tämä ryhmä on siis Magnetic Man.

Magnetic Manin muodostavat Skream, Benga ja Artwork, joista kaksi ensimmäistä ovat tulleet tunnetuksi lukuisten remiksien ja parin omalla nimellä julkaistun levyn kautta. Myös useat Suomen keikat eivät varmasti ole ainakaan olleet pahitteeksi miesten maineelle. Magnetic Manin vahvuus on se, että he ovat ehkä ensimmäisiä dubstep-artisteja, jotka eivät pelkää tehdä tarttuvia biisejä. Tämä dubstep luultavasti tulee soimaan myös Seduloissa, mutta otetaan se tällä kertaa enemmän mahdollisuutena kuin uhkana.

Magnetic Manin levyn sekä paras että heikoin puoli on sen monipuolisuus. Jos wobble-bassot kyllästyttävät, niin levyltä löytyy myös melodisempia ja vähemmän bassoa kurittavia biisejä, kun taas bassopuristeille löytyy myös biisejä. Siksi levy onkin turhan sekametelisoppa, mitä kuunnellessa ei voi välttyä skipin painamiselta. Juuri kun luulet levyn saaneen oikean tunnelman päälle, niin seuraava kappale onkin täysin yhdentekevä. Levyn alkupuoli tosin säväyttää avausintro Flying Into Tokyon jälkeisellä Firella, jossa Ms. Dynamite muistuttaa ihmisiä siitä, että on edes elossa. I Need Airista on varmaan jo sanottu kaikki jo aiemmin.

Itse innostuin kaikista eniten levyn aggressiivisimmista kappaleista, mitkä käyvät päälle hyökyaallon tavoin. Näihin huippuhetkiin lukeutuu bassoja kovimmin kurittava The Bug, Katy B:n laulamat Perfect Stranger ja levyn popein kappale Crossover. Myös lopun Karma Crazy säväyttää kovuudellaan.

Levynä Magnetic Man ei välttämättä ole kovinta mahdollista dubstepia mitä löytyy, mutta varmasti helpoimmin kuunneltavinta. Jokainen luultavasti löytää jotain, mikä uppoaa itselleen tältä levyltä. Soundcloudissa kuuntelu ei enää onnistu, mutta Spotifyssa se onnistuu.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Sooloilijat: Carl Barat

Tämän vuoden selkein "juttu" musakentällä on surinaindien lisäksi ollut soololevyttäjät. Jonsi, Kele, Brandon Flowers ja Phil Selway ovat hyviä esimerkkejä ennen vuoden loppua on vielä Maximo Parkin Paul Smithiltä ja Travisin Fran Healylta tulossa soololevyt. Kaikkia sooloilijoita on yhdistänyt vähän se, että jokainen on hakenut pientä irtiottoa oman bändinsä soundista ja silti lopputulos on ollut muutamista huippuhetkistä huolimatta vähän mitäänsanomaton. Eilen ilmeistyi iloinen yllättäjä sooloilijoiden joukosta, nimittäin The Libertinesistä ja Dirty Pretty Thingsistä tuttu Carl Barat julkaisi oman soololevynsä, joka ensinnäkin on todella hyvä ja toiseksi jotain aivan muuta kuin yhtyeensä.



The Libertines ja Dirty Pretty Things olivat molemmat hyvin rosoisia kitarapop-yhtyeitä, joten on hyvin yllättävää kuulla Barat'lta levy, jonka pääosassa on lähinnä piano ja jouset. Levyn aloituskappale The Magus on jo hyvin yllättävä laahaavalla kompillaan. Kakkosena tuleva Je Regrette, Je Regrette on taas paljon popimpi, mutta silti hyvin kaukana siitä tyylistä, mikä ensimmäisenä Carloksen musiikista tulisi mieleen.





Levyn ensimmäinen biisi, joka pienellä sovituksella olisi helposti perinteinen The Libertines-biisi on Run With The Boys. Muuten levy on kiitettävän erilaisella sapluunalla tehty ja toisin kuin Dohertyn Peten soolon kohdalla, tämä levy kuulostaa skarpilta, eikä vähän sinne tänne hapuilevalta. Barat on mielestäni onnistunut myös sävellyksissään luomaan hyvin syysfiilistelyihin sopivia tunnelmia, kuten Ode To A Girl ja Shadow's Fall.





Pakko myöntää, että olen levyn kuunnellut vasta pari kertaa, joten kovin pinnallinen on kuvani levystä vielä toistaiseksi, mutta jo näillä kuunteluilla voin sanoa, että Carl Barat'n omaa nimeä kantava soololevy on vuoden paras soololevy. En myöskään tiedä, onko toissa kesänä Lontoossa livenä kuulemani biisi tällä levyllä (tuli vain yksi säkeistö, kun Barat unohti sanat). Saa nähdä kuinka hyvin levy kestää aikaa ja missä vaiheessa The Libertines jatkaa ilosanomaansa.

3VOOR12 tarjoaa levyä tämän viikon kuunneltavaksi, mutta jostain syystä levyn viimeiset kaksi kappaletta ovat jääneet ulkopuolelle. Harmi myös siksi, että levyn paras kappale Irony Of Love jää kuulematta. Kuunnelkaa se siis tuosta alta.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Kaapista ulos, nyt!

Minulla on asioita, jotka pitää jakaa ihmisten kanssa, jotta ymmärtäisitte minua paremmin. Pidän teinipunkista. Kyllä, häpeän sitä hieman, mutta heikkoina hetkinä mikään ei tunnu paremmalta kuin aivotoiminnasta vapaa "punkki". Teinipunkkini ei edes rajoitu pelkästään jo aika hyväksyttyihin The Black Paradeen tai 2001-vuoden Jimmy Eat Worldiin. Ei suinkaan, kyllä minä ajoittain tykkään luukuttaa Blink 182:ta ja Sum 41:a. Enempää avautumatta pistetään vähän Spotify-linkkiä kehiin ja jengi luukuttamaan teinipunxia.

Ja tietenkin syy tähän avautumiseen on se, että 22.11 they'll give us detonation!