Vuoden 2011 parhaat albumit: 10 - 1

Jos edelliset sijat olivat kinkkisiä, niin top kympin kanssa ei ollut ongelmia. Levyt menivät paikoilleen lähes itsestään. Kovin suuria yllätyksiä tämä tuskin kenellekään tarjoaa, mutta tuopahan iloa itselleni. Toivottavasti myös jollekulle muullekin.

10. Tyler, The Creator - Goblin

Provosoija, misogynisti, homofoobikko, you name it. Teinipoika räppäsi angsteistaan ja suurinta osaa vitutti. Ne jotka tajusivat, rakastivat. Myönnän, ettei Tyler ole monipuolisin räppäri maailmassa, mutta hänen visionsa on levyllä niin vahva, etten voi kuin arvostaa.

9. Arctic Monkeys - Suck It And See

Hajanaisin ja jossain määrin jopa tylsin Arctic Monkeysien levy tähän mennessä. Siitäkin huolimatta Alex Turnerin biisikynä on niin timanttinen, että jopa "sekundalla" bändi nousee listoillani kärkikahinoihin.

8. Elbow - build a rocket boys!

Kuningaskeikka Ruississa ja vahva levy keväällä. Näillä näytöillä voi puhua tämän vuoden olleen Elbow'lle todella suotuisa. Build a rocket boys! on kokonaisuutena ehkä pikkaisen epätasainen, mutta jälleen kerran yksittäiset vahvat hetket nostavat levyn sellaiseen liitoon, mihin moni muu vain toivoi pääsevänsä. Olenko muuten ainoa, jonka mielestä Guy Garvey on tämän hetken paras keulakuva?

7. Wild Beasts - Smother

Wild Beastseihin aiemmin tutustumatta Smother pääsi yllättämään todella kovaa. Iso levy ei aina tarvitse isoa ääntä taakseen. Pienuudellaan levy on yksi vuoden kauneimpia ja huumaavimpia.

6. Pyhimys - Medium

Kun laitetaan Suomiräppäri käsittelemään ihmisyyttä ja maailmaa runollisesti, niin lopputulos voisi olla vaivaannuttava ja surkuhupaisa. Kun asialla on Pyhimys, niin maailmaan saatettiin mestariteos ja yksi genrensä parhaimmista levyistä.

5. Regina - Soita mulle

Regina kehittyy levy levyltä ja soundipäivityksen jälkeen yhtye kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Unipoppia, joka ei uneta.

4. James Blake

Nuori mies tuli ja latasi tuosta noin vain käsittämättömän varman ja rohkean debyytin, joka loi vanhoista elementeistä jotain aivan uutta. Monille Blaken soundikokeilut ja hitaat temmot olivat liikaa, mutta minä uppouduin kymmenien kuuntelukertojen myötä levyn herkkään äänimaailmaan, joka vangitsee todella vahvasti. Vuoden paras debyytti!

3. Samae Koskinen - Kuuluuko, kuuntelen

Ensimmäistä kertaa koko urallaan Samae Koskinen kuulosti itsevarmalta, ja se kuuluu miehen kolmannella soololevyllä. Rehelliset ja kursailemattomat tekstit ovat tietyssä simppeliydessään komeita ja sävellyksetkin ovat kursailemattomuudessaan vuoden parhaimpia.

2. Rubik - Solar

Rubikin Solar on melkoinen musiikillinen löytöretki niin kuuntelijalle kuin yhtyeellekin. Soittamisen riemu on upeaa kuunneltavaa koko levyn ajan. Tätä minä kutsuisin progressiiviseksi rockiksi.

1. Bon Iver

Olen varmaan niitä harvoja, jotka eivät vieläkään ole innostuneet Bon Iverin debyytistä. Kakkoslevy sen sijaan vei sydämeni. Levy vaati työtä, mutta kun pääsin levyn maailmaan sisälle, niin ulospääsystä ei ole ollut tietoakaan. Enkä kyllä moista edes haluaisi, kun levy on alusta loppuun niin hieno ja kaunis. Tiedän, että olen perso melankolialle, mutta tällä levyllä ei mennä synkkyydessä liiallisuuksiin, vaan biisit ovat pikemminkin haikeita kuin surullisia.

Tiivistetysti: mestariteos, viiden tähden levy ja jo nyt klassikko.

Ihan tälleen loppuhuomiona ja mainoksena sanon sen verran, että tarkoitus olisi tehdä vielä sellainen megamassiivinen vuoden 2011 parhaiden biisien ja levyjen ja kaiken soittolista. Sen piti olla joululahja teille, mutta en tiedä kerkeänkö aatoksi sitä loppuun asti tekemään. Mutta tulossa on. Se on sit oikeesti aika megapläjäys, että varokaa vaan!

Flow 2011

Romaani tuli, eikä edes ole kuvia. Pahoittelen.

Flow, tuo trenditietoisen kansan ykkösfestari, jossa musiikilla ei ole mitään väliä, vaan tärkeintä on näyttää hyvältä ja kuluttaa oikein. Viikon aikana yksikään media ei tuntunut keskittyvän Flow-uutisoinnissaan musiikkiin, vaan juuri ihan kaikkeen muuhun. Omapa oli mokansa, koska tänä vuonna Flow:n tarjonta oli aivan järjettömän laadukas, monipuolinen ja ylitsepursuavan laaja. Kun muilla festareilla joutuu bändien välissä miettimään, mitä sitä tekisi, niin Flow'ssa soittaa jatkuvasti joku kiinnostava bändi, tai alueella on jotain kiinnostavaa oheistoimintaa. Tästä maksaa aina ilolla.

Nyt kun tuon on saanut sanotuksi, niin mennään niihin bändeihin. Vähän kaikkialla ollaan sanottu perjantain olleen lämmittelypäivä ja sitä se vähän olikin. Omat festarini avasi Midlake päälavalla, joka pääsi yllättämään positiivisesti. Bändi onnistui vetämään herkän folkinsa yllättävän vahvasti päälavalla, eikä pahoin pelättyä kyllästymistä päässyt tapahtumaan. Pitääkin nyt tsekata levyt uudelleen. Yritän myös hälventää bändin basistin aiheuttaman viiksikateuden.

Sitten alkoikin pettymysten ilta. MF Doomin marraskuisen Nosturin keikan missaus jäi harmittamaan aika pirusti silloin, joten kun "Supervillain" ilmoitettiin Q-Tipin korvaajaksi, ei harmituksesta ollut enää tietoakaan. Päivä päivältä odotukset kohosivat ja itse keikalla odotukset lässähtivät. Periaatteessa mikään ei ollut vialla. Doom veti rautamaskinsa takaa riimit niin timmisti kuin uskalsi odottaa, tuplaaja/hypeman komppasi tiukasti taustalla ja biisit olivat klassikoita. Mutta kun ei mies saanut yleisöä yhtään messiin. Biisit tulivat juuri niin kuin levyillä ja vielä sellaisella tahdilla, että kun edellisestä rykäyksestä oli juuri kerennyt toipua, niin seuraavaa puskettiin jo ulos. Hyvä fiilis jäi saamatta ja niin taisi jäädä monella muullakin. Olisi pitänyt nähdä Nosturissa.

Röyksopp kuului Doomin ohella viikonlopun odotetuimpiin akteihin ja voi pojat mitä paskaa saatiinkaan. Keikka alkoi ihan kivalla introlla, joka todella pitkän viivyttelyn jälkeen räjäytti Happy Up Herella setin ja bileet käyntiin. Bileet loppuivat tosin äkkiä, kun bändi ei osannut päättää ovatko he pop-yhtye, Röyksopp vai kymmenminuuttisia tekno-anthemeita suoltava poppoo. Ei siinä mitään, jos nämä oltaisiin osattu rytmittää hyvin, mutta kun bändi veteli ihan miten sattui. Juuri kun fiilis pääsi vähän nousemaan, niin se myös laskettiin alas hyvin äkkiä. Lavashowkin oli lähinnä koominen, joten Röyksoppista ei saanut juuri mitään irti. Tosin Poor Leno oli kova ja Svein Bergen valotakki ihan siisti.

Tämän jälkeen kävin testaamassa festareiden juoma- ja tanssitarjonnan. Juomat toimi, samoin Cosmo Baker ja Joy Orbison. Mitään analyysiä en niistä pysty tekemään. Sen verran sanon, että kotiin päästessä sattui.

Onneksi lauantaina säryt ja angstit oli menneisyyttä. Paras Flow-päivä koko festivaalin historiassa oli nimittäin edessä. Kyllä, lauantai räjäytti tajunnan.

Reginalla aloitettiin ja hulvattomien jonojen ja turvatarkastusten takia missasin puolet setistä, mutta onneksi yhtye sai hymyn korviin puolikkaallakin. Iisa oli ihana, pojat cooleja, vanhat biisit olivat rakkautta ja uudet biisit ihastuttavat koko ajan entistä enemmän. Millos se levy tuleekaan? Meen meinaan jonottaa sitä jo nyt!

Päälavalla Magenta Skycode soitti jo hyvän aikaa sulosointujaan, joiden sopivuutta päälavalle epäilin hetken, mutta vain sen hetken, kun en bändiä kuullut. Jumankauta kun kuulosti komealta. Bändi ei ollut yhtään liian pieni tai ujo päälavalle. Uuden ja vanhan levyn biisit kuulostivat lähes jumalaisilta ja Jori Sjöroosin välispiikit hellyyttivät. Mies sanoikin ehkä koko festivaaleja kuvaavavan virkkeen: "ei mul oo sanoja, rakkautta vaan". Millos tuutte takas Helsinkiin? Meen meinaan jonottaa keikalle jo nyt!

The Pains Of Being Pure At Heart on innostanut vasta kakkoslevyllään, joten keikalta odotin van ihan kivaa särötuuttausta. Särötuuttausta tuli, hemmetin kovaa sellaista. Pelkäsin bändin tuijottelevan lenkkareitaan koko keikan, mutta yllättävän innostuneesti ja riehakkaasti pojat ja tyttö vetelivät. Ensimmäisen levyn biiseistä en tunnistanut varmaan ensimmäistäkään, paitsi This Love Feels Fucking Rightin. Hyvältä ne debyytinkin biisit kuulostivat, tosin edelleen vähän lällyiltä. Kakkoselle on saatu jo hyvin voimaa ja säröä mukaan, mitä itse olin bändiltä kaipaillut. Nyt eksyin aiheesta. Hemmetin hyvä keikka, tosin olisivat voineet soittaa pidempäänkin kuin 45 minuuttia. Varsinkin kun encore-huudot olivat hurjat.

Ennen Painseja koin myös ensimmäistä kertaa Tea Khalifan. Sovitaanko, ettei Teaa päästetä ensi vuonna nolaamaan itseään enempää? Onko liikaa vaadittu?

Peruspalloilun jälkeen olikin luvassa yksi illan kovimmista esiintymisistä. Mayer Hawthorne ja yhtyeensä The County tulivat näyttämään, miten soulia soitetaan. Hawthorne saapui lavalle sellaisen karisman kanssa, ettei kukaan teltassa voinut olla ihastumatta mieheen. Sen takia Mayer pystyikin käskyttämään yleisöä ihan miten huvitti ja yleisö totteli kiltisti. Teltassa olikin aivan älyttömät bileet alusta loppuun, mihin ei voinut olla itsekään osallistumatta. Musiikkikin kun toimi paljon paremmin kuin levyllä, niin voi puhua yhdestä festareiden parhaimmista keikoista. Ei kumminkaan parhaasta, tämä kun oli vasta alkua.

Seuraavaksi olikin luvassa fiasko nimeltä "MC Taakibörstan 45 minuuttinen odottelu kuulematta Iron & Winea, enkä lopulta kuullut tai nähnyt Taakibörstaakaan". Open Source Stage oli aivan liian pieni niin lavan kuin PA:nkin puolesta, eikä keikasta lopulta päässyt nauttimaan kuin kourallinen onnekkaita, jotka saivat ahdettua itsensä aivan lavan eteen. Oli varmaan kova, niin kuin varmaan Lykke Lin perumisen takia ekstrapitkän setin vetänyt Iron & Wine, jolta kuulin tasan kaksi biisiä.

Onni onnettomuudessa, tämän takia pääsin todistamaan festareiden kovimpia bileitä. Shantel & Bucovina Club Orkestar oli laittanut Nokia teltassa sellaiset bileet pystyyn, että edes viimevuotinen Omar Souleyman ei moiseen pystynyt. Balkan-soundit tanssittivat festariyleisöä ihan täysillä ja Shantel yhtyeineen liekittivät biisi biisiltä ja nostatus nostatukselta yleisöä vielä villimpään tanssiin. Disko Partizan oli loppuhuipennuksena sellainen tanssijytky, ettei paremmasta väliä. Voiko tästä pistää paremmaksi?

Voi. Janelle Monae, sinun ymmärtäminen vaati keikan katsomisen. Levyllä Janelle Monaen sci-fi-funk-soul-hybridi ei ole jaksanut herättää tunteita oikein mihinkään suuntaan, mutta nyt voin yhtyä tulevaisuuden suurlupaus puheisiin. Janelle Monae kun veti niin suvereenin shown, ettei sitä voi juuri sanoin kuvailla. Bändi ja Monae soittivat todella tiukasti, vaikka lavalla taisi pysyä paikallaan vain vahvistimet. Muuten tanssittiin ja vedettiin tiukkaa showta. Pikkaisen ehkä voisi nillittää siitä, ettei biisit ole vielä ihan niin ässiä, että tunnin setti olisi pysynyt ihan täysin kasassa, mutta onneksi Monaella oli karismaa ja esiintymisvimmaa niin paljon, että jo pelkkä lavalle tuijotuskin tuotti suurta kokonaisvaltaista nautintoa.

Janelle saikin osaltani päättää lauantain, kun tanssiminen ja yleinen palloilu veivät veronsa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mennään siis sunnuntaihin.

Päivän avasi Minä ja Ville Ahonen, jonka näin nyt vihdoin ja viimein livenä. Klisee piti paikkansa, hyvää kannatti odottaa. Ville Ahonen veti yhtyeineen intensiivisen setin, joka ei kyllästyttänyt. Biisit ovat tunnetusti hyviä ja Ahonen on hyvä tulkitsija ja nämä seikat vain korostuivat keikalla. Oikein hyvä avaus.

Seuraavana oli vuorossa Rubik, jotka taisivat vetää uransa hurjimman keikan Flowssa. Bändi piti hauskaa lavalla ja hauskanpito välittyi hyvin myös yleisöön. Alkuun oli ehkä pikkaisen jähmeää, mutta keikan edetessä biisit innostivat enemmän ja enemmän, eikä valittamista jäänyt. Paitsi karvakateus.

Päälavalla oli seuraavaksi vuorossa Twin Shadow, joka taisi olla monelle yksi viikonlopun odotetuimmista bändeistä. Oli se itsellekin melko odotettu tapaus. Hyvinhän se keikka menikin. Kiitettävästi levyiltä muuttuneet livesovitukset ottivat tilan haltuun helposti, vaikka päälava vaikuttikin alkuun aivan väärältä paikalta bändille. Ehkä oma jähmeys ja pienoinen Kanye-hype vähän verottivatkin yleisfiilistä, niin kyllä Twin Shadow miellytti siitäkin huolimatta. Keikka parani loppua kohden todella paljon, kun bändi vaikutti jo vapautuneemmalta. Biisin lasketuttaminen yleisöllä suomeksi hihitytti.

Sitten, Kanye. Mitä tästä nyt voi enää sanoa? Olihan se show iso. Se oli valtavan iso. Eipä siinä sitten muuta juuri ollutkaan. Jos Kanye olisi minulle vain yksi räppäri muiden joukossa, niin ehkä olisin voinut vain nauttia räjähteistä, nostolavoista, tanssitytöistä, lasereista ja mitä kaikkea siellä nyt olikaan, mutta nyt ne veivät päähuomion täysin Kanyelta itseltään. Yleisökontaktiksi ei riitä autotune-ranttaukset hänen leimaamisestaan. Palaa Kanye räppiin ja unohda show ympäriltäsi. Kelpaat meille kyllä ihan itsenäsikin. En katsonut Yeezyn showta loppuun, koska koko festareiden kovin keikka odotti alkamistaan.

James Blake. Siis ei jumalauta. Nyt lainaan Jori Sjöroosia ja pidän tämän lyhyenä. "Ei mul oo sanoja, rakkautta vaan." Joku analysoikoon mun puolesta.

Vuoden 2011 Flow oli oikein onnistunut kaikin puolin. Järjestelyistä on tullut taas nillitystä, ihan aiheesta toki osa, mutta viimevuotiseen tungosfiaskoon verrattuna tämä vuosi oli oikein miellyttävä joka suhteessa. Nyt alueella mahtui joka välissä liikkumaan ja Nokia-teltta lisäalueineen oli tervetullut lisä. Nyt telttaan myös mahtui katsomaan bändejä, vaikka tulikin myöhässä sisään. Kyllähän se edelleen vituttaa, ettei Sörnäisten Rantatien puoleiselta portilta voi poistua ellei ole erikoisihminen, safka ja viina on kallista, jonoja on siellä täällä aina vähän liikaa ja aidat aiheuttavat edelleen turhia tungoksia. Ehkä nämäkin ovat asennekysymyksiä, kun tänä vuonna en jaksanut ottaa hernettä nenään oikein mistään, paitsi parista idiootista yleisössä, mutta nekin kuuluu tavallaan asiaan.

Ensi vuotta odottelen jo jännityksellä. Miten tästä vuodesta enää pystyy kasvamaan, kun alue on jo nyt täyteen ahdettu ja Kanye oli pääesiintyjänä luultavasti isointa, mihin rahat riittävät. Odottavan aika on pitkä. Onko parempaa lopetusta kuin klisee?

Best of 2011... so far 2/4

Rubik @ Tavastia 9.4.11

Olen viimeksi nähnyt Rubikin keikalla Lapkon lämppärinä viisi vuotta sitten, kun Bad Conscience Patrol oli vielä pilke yhtyeen silmäkulmassa ja diili Fullsteamille vasta harkinnassa. Sitä ennen olin nähnyt yhtyeen Mogwain lämppärinä. Molemmilla kerroilla oli sama ongelma. Yhtyeen kappaleissa oli hyviä melodioita, mutta soittajat lavalla olivat sisäänpäinkääntyneitä ja paisuttivat biisejä lähes kohtuuttoman pitkiksi.

Nyt ovat asiat aivan toisin. Tavastian lavalla ollut yhtye juhlisti jo kolmatta albumiaan ja keikkoja on ollut ulkomaita myöten. Enää ei Rubik hakenut itseään, vaan lavalla nähtiin riehakas ja yleisöä täysin hyppysissään pitänyt yhtye.

Lämppäriksi oli valikoitunut Jukka Ässä "akustisena" duona. Milloin sähkökitara on ollut akustinen soitin? Sovitaan, että tämä on jotain tamperelaisten huumoria. Nimenä Jukka Ässä oli jo aiemmin tuttu ja jotain kappaleita olin Myspacesta kuunnellut, mutta muuten en ollut tähän yhtyeeseen ja mieheen tutustunut. Musiikki oli ihan kivaa ja esitys sitä myös. Ei oikeastaan sen kummempaa. En tiedä olisivatko biisit jääneet mieleen paremmin, jos mukana olisi ollut koko bändi, mutta nyt Jukka Ässä oli ilkeästi sanottuna pakollinen paha ennen pääaktia.

Rubik ei sitten ollutkaan ihan kiva. Rubik oli loistava! Jo avauskappale World Around You räjäytti Tavastian hurjiin bileisiin. Ainoastaan Solarin kappaleet tuntuivat jättävän yleisön hivenen kylmäksi, mutta eturivin PITTI kyllä juhli koko keikan. Ja siellä pitissä oli niin hurja meno, ettei sinne ilman partaa uskaltanut mennä. Milloin indierunkkaus on viimeksi saanut jotain riehakasta aikaan?

Päällimmäisenä asiana ihmettelin vain sitä, että miten ihmeessä Rubikista on tullut noinkin kova livebändi. Yhtyettä kun ei pysäyttänyt mikään. Artturi Taira TANSSI pari ensimmäistä biisiä niin villisti, että hämmästelin vain miehestä pursunnutta energiaa. Mies näytti Thom Yorken ja Ian Curtisin sekoitukselta liikkeineen. Viimeksi kun näin hänet lavalla, niin lavashow oli kenkiin tuijottelua ja kiitos tuli biisin loputtua, jos huvitti. Nyt mies kiitteli vuolaasti yleisöä ja villitsi kansaa. Wau!

Mites sitten musiikki? Hyvinhän se toimi. Vähän oli keikan jälkeen purinaa biisien järjestyksestä, mihin tarkemmin pohdittuani voin yhtyä. Alku toimi, sitten vähän lässähti ja lopussa oli taas bileet. Biisejä tuli suunnilleen yhtä paljon vanhoilta levyiltä kuin uudeltakin. Itselleni uuden levyn biisit toimivat huomattavasti paremmin kuin vanhat, koska Solar on selkeästi jo nyt kuunnelluin Rubikin levy kohdallani. Olin jopa vähän pettynyt, kun jengi tyytyi seisoskelemaan Crisis Meeting At The Lyceumin aikana. Bändin paras biisi, for fuck sake!

Solarin levyjulkkarikeikka Tavastialla vakuutti minut nyt täysin Rubikin erinomaisuudesta. Tätä yhtyettä voi ilolla viedä Primaveraan näyttämään muille, mistä se "kukko oikeen kussee". Go get 'em boys!

Rubik - Solar

Kuva: Noora Isoeskeli

"Silloin joskus" kun olin teini, musiikin vaikeus ja soittotaito olivat mittareita hyvälle musiikille, niin proge oli tottakai ihan "ygöstä". Silloin määrittelimme progen hyvänä huumeena: sen vaikutus oli kova ja kun vaikutus lakkasi, niin lisää oli saatava heti. Jos käyttäisin 15-vuotiaan minäni musamäärittelyjä, niin Fullsteam diilaa meille a-luokan huumetta. Solar nimittäin huumaa ja koukuttaa heti ensimmäisellä kerralla.

Itselläni on aiemmin ollut todella paljon ongelmia Rubikin levyjen kanssa. Levyt ovat menneet villisti suunnasta ja vaikutteesta toiseen, että tarttumapintaa oli vaikeaa löytää juuri mistään. Vaikka Solarkin poukkoilee villisti tunnelmasta toiseen, niin Solaria kuunnellessa tietää olevansa hyvissä käsissä. Rubik tietää mitä tekee, vaikkei teot välttämättä aina olekaan tavanomaisimmasta päästä.

Solar on melkoinen musiikillinen löytöretki. Levyn alku antaa odottaa todella melodista ja popahtavaa levyä, mutta jo neljäs kappale Storm In A Glass Of Water vie levyn taas uuteen suuntaan. Akustisen kitaran johdattama tunnelmapala onkin levyn hienoimpia ja kauneimpia sävellyksiä. Chrisis Meeting At The Lyceum on taas esimerkki aivan toisenlaisesta Rubikista. Leikkisän rytmin ja villien torvien sävyttämä kappale on takuuvarma keikkahitti. Ja Stormiin käytetyt kehut voi liittää myös kyseiseen biisiin.

Leikittelyn ja vakavamman ilmaisun välinen taistelu tuntuukin olevan Solarin teema. Välillä kappaleet kieppuvat ja huojuvat suuntaan jos toiseenkin tietämättä minne mennä, mutta välillä rauhoitutaan ja vakavoidutaan. Joku kutsuisi tätä sekavaksi, mutta yllättävän hyvässä tasapainossa Solar pysyy koko kestonsa. Siinä auttaa timanttiset biisit. Huteja ei yksinkertaisesti ole. Ainoastaan Not A Hero ei jätä pysyvämpiä muistikuvia, mutta muuten kappaleet puolustavat paikkaansa täysin.

Rubik jos mikä on progressiivista rockia. Yhtye menee rohkeasti aiemmin tutkimattomille teille ja luovat siten tuoretta ja ennen kaikkea innostavaa musiikkia. Tällaista rohkeutta toivoisi monelta artistilta. Sen verran otan hypeä käsittelyyn, että yhdyn monen sanoihin. Jos tällä levyllä ei kolkutella menestyksen portteja, niin maailma on aivan liian epäoikeudenmukainen. Jotain levyn monipuolisuudesta sanoo sekin, että viikon intensiivikuuntelunkaan jälkeen en oikein osaa pukea kuulemaani tiiviiseen muotoon. Sen nyt uskaltaa jo tiivistää, että Rubik on ylittänyt itsensä ja tehnyt huikean levyn, joka tulee kestämään kuuntelua.

Solar on siis kaupoissa huomenna kaikissa mahdollisissa formaateissa (CD, LP, Download). iTunesista levyn on tosin voinut jo ladata maksua vastaan perjantaista asti, joten jos odotus on jo liian tuskallista, etkä kaipaa musiikkiasi fyysisessä formaatissa, niin suuntaa sinne.

Tervetuloa vuoden levyihin!

Hei vaan kaikille. Tervetuloa blogiini, jonka on tarkoitus avata näkemyksiäni elokuvista, musiikista ja milloin mistäkin, mikä vain edes vähän sivuaa pop-kulttuuria. Tarkoitus olisi tänne kirjoitella arvosteluja ja yleistä fiilistelyä vähän oman mieleni mukaan. Tämä blogi ei ole musahifistelyyn, josta löytäisi uudet biisit ensimmäisenä ja jotain remixejä. Täältä löytyy vain painavaa asiaa.

Nyt kun blogini aloitin tähän aikaan vuodesta, niin pakkohan se on aloittaa listaamalla vuoden kovimmat levyt. Tänä vuonna on yllättävän vaikeaa valita kymmenen parasta ja pistää ne vielä järjestykseen, koska tämä vuosi oli laadullisesti aika tasainen. Ainoastaan pari levyä onnistui räjäyttämään ns. tajunnan ja muut vakuuttivat, mutta eivät niin paljoa. Lähdetään siis listaamaan. Biisilinkit ohjaavat joko Spotifyyn tai Youtubeen. Riippuen vähän saatavuudesta.

1. Arctic Monkeys - Humbug

Arctic Monkeys omisti tämän vuosikymmenen. Ensimmäinen levy pisti kaiken sekaisin kolme (kohta neljä) vuotta sitten ja toinen levy petrasi mielestäni ensimmäisestä vielä enemmän. Kolmannelle levylle tuli ladattua todella kovat odotukset ja ensimmäisillä kuuntelukerroilla odotukseni murskattiin. Levy kuulosti hahmottomalta ideakasalta, josta ei tunnu saavan mitään irti. Pari viikkoa ja useita kuuntelukertoja myöhemmin mielipiteeni muuttui täysin. Levyhän on neroutta!

Alex Turnerin sävellykset ovat tällä kertaa rauhallisempia, tunnelmallisempia, painostavampia ja raskaampia kuin koskaan aiemmin. Sanoitusten kanssa Turner on myös petrannut paljon aiemmista kertomuksistaan. Nyt sanoitukset ovat abstraktimpia kuin aiemmin ja mielestäni paljon parempia. Loistava levy, joka jokaisen kannattaa ottaa kuunteluun. Muistakaa antaa levylle aikaa ja rauhoittukaa kunnolla sen parissa. Tulette saamaan kokemuksen.

TJEU: Cornerstone, Dance Little Liar, My Propeller

2. Mastodon - Crack The Skye

Metalli on kuulunut teini-ikääni hyvin vahvasti. 15-vuotiaaksi asti metalli oli lempimusiikkiani, mutta viimeisen kuuden vuoden aikana olen kasvanut musatyylistä yli. Metalliin liittyvä soittotaidon yletyn ylistys ja äijäily tappavat musiikista kaiken sielun ja tunteen. Kerran vuodessa silti tulee yksi levy, joka onnistuu säväyttämään ja tänä vuonna tempun teki Mastodon. Mastodonin aiemmat levyt olivat juuri sitä mistä metallia kritisoin. Tarkkaa soittoa ja älytöntä paahtoa. Crack The Skye on kaikkea muuta. Se on rauhallinen ja tunnelmallinen levy, joka onnistuu ajoittain jopa koskettamaan. Siihen harva ylipäänsä onnistuu. Levyllä on vain seitsemän kappaletta, mutta pituudet yltävät ajoittain yli kymmenenkin minuutin, mutta Mastodon onnistuu pitämään mielenkiinnon silti yllä koko levyn keston ajan. Kevään selkeitä piristäjiä ja onnistujia.

TJEU: Oblivion, Crack The Skye. Parhaiten levy toimii kokonaisuutena, mutta noista biiseistä saa jonkun käsityksen tunnelmasta.

3. Röyksopp - Junior

Röyksopp on kärsinyt levyillään aina pienestä epätasaisuudesta. Yksittäisiä helmiä löytyy aina, mutta tunnelman tappaa aiemmilla levyillä joku heikompi biisi. Nyt siitä ongelmasta oltiin päästy yli. Levy alkaa tappavan hyvällä Happy Up Here:llä josta alkaa putki toinen toistaan parempia biisejä. Tämän parempaa poppia ei tänä vuonna juuri edes julkaistu. Tykkäsin todella paljon.

TJEU: Happy Up Here, You Don't Have A Clue, This Must Be It

4. Wilco - Wilco (The Album)

Löysin Wilcon oikeastaan vasta tänä kesänä. Tiesin Wilcon tulevan Huvilatelttaan keikalle, joten ajattelin ottaa bändin haltuun ja se tapahtui dokumentin kautta. Yle Teemalta tuli Yankee Hotel Foxtrotin teosta kertova dokumentti "I Am Trying To Break Your Heart", joka oli minulle avain bändin ymmärtämiseen. Yankee Hotel Foxtrot nousi kesän lempilevyistäni, jonka jälkeen oli helppoa siirtyä tähän levyyn. En voi millään sanoa mitään vertailevaa Wilcon aiempiin levyihin, mutta Wilco (The Album) toimii erinomaisesti. Yankee Hotel Foxtrotin kokeilevuutta ei tällä levyllä ole, mutta se korvataan sitäkin timanttisemmilla sävellyksillä. Jeff Tweedin melodiat ovat tämän levyn suola ja chili. Parhaimmillaan ne ovat hauraita ja täynnä mahtavia yksityiskohtia, mihin voi tarttua useammankin kuuntelukerran jälkeen. Huvilateltan keikka oli myös upea kokemus, joten Wilcon voi huoletta julistaa vuoden 2009 menestyjiin.

TJEU: Bull Black Nova, You And I, I'll Fight

5. Mos Def - The Ecstatic

Mos Defin vuonna 1999 julkaisema Black On Both Sides on yksi kaikkien aikojen kovimmista hiphop-albumeista. Kesti kymmenen vuotta ennen kuin Mos onnistui julkaisemaan edes lähes yhtä hyvän levyn. The Ecstatic on timanttia, tulta ja tappuraa. Mos Def on ladannut levyn riimeihin vihaa ja rakkautta niin, että sitä on vaikea olla huomaamatta. Levyn biitit ovat kaikin puolin oikein onnistuneita ja hyvin erilaisia verrattuna siihen mihin hiphopissa ollaan jo totuttu. Vuosien päästä voin hyvin kuvitella, että tätä levyä hehkutetaan edelläkävijänä hiphopissa juuri biittiensä puolesta. Nautinnollinen levy.

TJEU: Supermagic, History, Casa Bey

6. Rubik - Dada Bandits

Jos Rubik olisi ihan mistä tahansa muualta kuin Suomesta, niin bändiä hehkutettaisiin indiepiireissä ympäri maailmaa. Nyt bändi kärsii alkuperästään, koska Suomen indiepiirit eivät tietenkään pidä suomalaisesta musiikista ja suomalainen musiikkivienti on niin onnetonta, että jos et soita heviä, niin pitää tyytyä jämäsuosioon. Rubikin uusin on koukkuja täynnä ja parhaimmillaan Rubik on yllättäessään kuulijansa täysin. Levyn aikana on harvoja hetkiä milloin kuulija tietää ennalta mitä tuleva pitää sisällään. Mahtava levy, joka kannattaa ottaa haltuun.

TJEU: Wasteland, Fire Age

7. Japandroids - Post-Nothing

Pitchforkista saamani käsityksen mukaan noise on tällä hetkellä sitä parasta musiikkia mitä maailmasta löytyy. Suurin osa noisesta on kumminkin hahmotonta pörinää, josta ei saa mitään irti. Japandroids on toista maata. Kitara surisee ja kaikuu ja rummutkin kaikuvat kuin levy olisi äänitetty kellarissa, mutta levy on yllättävänkin melodinen ja täynnä nuoruuden intoa ja tunnetta. Japandroids on siis duo, jonka muodostavat laulaja-kitaristi ja rumpali. Harvoja levyjä, joissa moinen minimalismi toimii erinomaisesti.

TJEU: The Boys Are Leaving Town, Rockers East Vancouver

8. Jay Reatard - Watch Me Fall

Jay Reatardin punk-paahto on ottanut reippaasti pop-vaikutteita sitten ensimmäisen levyn "Blood Visions". Watch Me Fall on ihan silkkaa poppia melodioiltaan ja äänimaailmaltaan. Punkista muistuttaa enää ajoittainen hurja tempo ja asenne, millä levy on soitettu. Miehen imago saattaa karkoittaa popin ystävät levyn ääreltä, mutta ei kannata ulkokuoresta välittää. Musiikki on erinomaista.

TJEU: Before I Was Caught, Wounded, Hang Them All

9. Prince Of Assyria - Missing Note

Enpä olisi uskonut hehkuttavani loppuvuonna julkaistua omakustannetta Ruotsista, mutta näin pääsi käymään. Irakissa syntynyt Ninos Dankha julkaisi koskettavan ja lämmittävän levyn syksyn pimeyteen, josta heikkouksia on vaikea edes etsiä. Dankhan lauluääni muistuttaa The Nationalista ja tunnelmassaan levy onkin hyvin samankaltainen. Loppuvuoden ehdoton helmi.

TJEU: Another Love Song, What Ever You Want, Sleep Tight

10. Alice In Chains - Black Gives Way To Blue

Kymppipaikan valinta oli todella vaikea, koska tällä paikalla olisin halunnut mainita ties kuinka monta levyä, mutta voiton vei niukasti Alice In Chains. Alice In Chainsin ei missään tilanteessa olisi voinut kuvitellakaan julkaisevan levyä Layne Staleyn kuoleman jälkeen, mutta yhtye sinnitteli, löysi uuden laulajan ja teki levyn. Ennakko-odotukseni levyä kohtaan olivat hyvin tuomitsevat, mutta pakko oli jo ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen todeta, että levy on todella hyvä. Uusi laulaja William DuVall kuulostaa hämmentävän paljon Layne Staleylta, mutta yhtye ei onneksi ole jäänyt toistamaan vain itseään. Biisit ovat hyviä ja tekstit myös. Vuoden yllättäjä.

TJEU: All Secrets Known, Last Of My Kind, Black Gives Way To Blue

Top kympin ulkopuolelle jäi vielä monen monta erinomaista ja oikein hyvää levyä, joiden listaaminen veisi tilaa ja aikaa liikaa. Saatan palata niihin vielä myöhemmin.

Näin saatiin tämä blogi käyntiin. Ennen joulua listaan vielä vuoden parhaat keikat ja joulun jälkeen tulee varmaan ties minkänäköistä listaa, koska listojen tekeminen on kaikessa vaikeudessaan hyvin hauskaa. Palautetta saa ja pitää antaa.