Cut Copy & Villa Nah @ Kultsa 12.3.11

Kulttuuritalo kutsui jälleen reilun viikon tauon jälkeen. Cut Copy saapui vierailemaan kylmään pääkaupunkiimme jo viidettä kertaa. Kohdallani tämä oli jo kolmas kerta, kun yhtyeen näin livenä. Lämppärivalintakin osui aika hyvin kohdilleen Villa Nahin muodossa.

Aloitetaan Villa Nahista. Bändi on hakenut jatkuvasti kohdallani sitä viimeistä juttua, millä lämpenisin yhtyeelle. Running On on edelleen aivan huikean hieno biisi, mutta levy tuntuu kylmältä. Livenä ei kamalasti muutosta tapahtunut fiilisten suhteen. Bändi esiintyi niin hyvin kuin kaksi syntikoihin kahlittua miestä vaan voi esiintyä. Ei siis mitään maailmoja mullistavaa.

Olen varmaan jo aiemminkin sanonut, että kasari on suuresti inhoamani vuosikymmen, joten Villa Nahin täysin kasaria tihkuva elektropoppaus ei todellakaan ole siis makuuni. Inhoamani soundit voisin antaa anteeksi, jos biisit olisivat silkkaa timanttia, mutta eipä nekään kamalasti minua innostaneet. Puolen tunnin setti meni tästä huolimatta varsin nopeasti, joten en täysin inhonnutkaan yhtyettä. Villa Nah ei vaan ole mun juttu.

Cut Copy taasen on mun juttu. Setti alkoi vauhdilla In Ghost Coloursin Nobody Lost, Nobody Foundilla ja sen jälkeen ei hidasteltu. Ensimmäinen biisi sai minut jo tamppausmoodiin ja sittenhän sitä tampattiin reilu tunti putkeen. Biisit jakaantuivat aika tasan Zonoscopen ja In Ghost Coloursin välillä. Myös pari kappaletta kuultiin debyytiltä, kuten Saturdays, joka oli yksi niistä kappaleista, jolla bändi laittoi koko Kulttuuritalon pomppimaan. Niitä kappaleita oli onneksi useita.

Nyt nähty keikka oli näkemistäni Cut Copyn keikoista esiintymisenä paras. Nykyisin yhtye näyttää itsevarmalta ja ei-väärällä-tavalla ammattimaiselta yhtenäisine esiintymisasuineen. Biisit saavat uutta eloa livenä, eivätkä kuulostaneet pelkästään levyversioiden hiilipaperikopioilta. Energisyys lavalla välittyi hyvin yleisöön ja varsinkin kitaristi Tim Hoeyn esiintymistä oli hauska katsella. Sun Godin aikana mies muutti kitaransa kirjaimellisesti lyömäsoittimeksi. Huikeata!

Vaikka yhtye ja yleisö olivat launtai-illan kunniaksi energisellä ja riehakkaalla päällä, niin en osaa sanoa päihittääkö tämä 2008 Flow'n aivan käsittämätöntä lopetussettiä. Silloin joukkohurmos oli jotain aivan käsittämätöntä. Lähelle Kulttuuritalolla kyllä päästiin ja se on jo kova suoritus. The Nationalin viime viikkoinen setti painaa vaan edelleen mielessä, joten keikka tuntui auttamatta vähän vajaalta. Silti 2008 Tavastian keikan jättämä pettymys korjaantui tällä keikalla. Oliko tämä klassikkokeikka mitä muistelen vuosien päästä? Ei, mutta ei tarvinutkaan. Halusin hyvät bileet lauantaille ja ne myös sain.

The National & Sharon Van Etten @ Kultsa 3.3.11.

Varoitus: Teksti sisältää täysin kritiikitöntä hehkutusta.

Jos aiemmin arvostin The Nationalia, niin nyt palvon heitä. Kulttuuritalon keikka oli yksi upeimmista mitä olen koskaan todistanut. Sanat tuntuvat muodostuvan vain hattaraisina purskauksina, mutta yritän saada jotain edes etäisesti järkevää aikaiseksi.

Sanotaan nyt se, että mielikuvani yhtyeestä livenä oli täysin väärä. Kuvittelin, että yhtye soittaisi puvut päällä ammattimaisesti biisinsä ja suuremmilta tunnekuohuilta vältyttäisiin. Väärin. Bändihän pauhasi välillä kuin parikymppisten kollien kiimainen rock-yhtye ja laulaja Matt Berninger rääkyi mikrofoniin, hyppäsi yleisön sekaan ja lopussa lauloi ilman mikrofonia Vanderlyle Crybaby Geekin lähes koko yleisön laulaessa mukana. Miksi tällaisesta hurmoksellisuudesta en ole kuullut yhtyeen kohdalla aikaisemmin?

Musiikillisesti keikka oli erinomainen. Yhtye oli sovittanut useimmat biisit uudelleen live-esityksiä varten ja biisit olivatkin saaneet paljon lihaa luidensa ympärille. Jos levyillä biiseissä on ollut ilmaa jousille, niin nyt tyhjät kohdat täytettiin kitaroilla ja torvilla. Tämä toimi hienosti.

Keikan parasta antia oli yhtyeen täydellinen yleisön naulitseminen. Ihmiset olivat iloisia koko keikan ja olivat täysin yhtyeen vietävissä. Ja miksi eivät olisi, kun The National soitti taivaallisen upeasti. Matt Berningerin täydellisyyttä keulakuvana ei myöskään voi kiistää. Silmät olivat nauliintuneet mieheen koko keikan ajan ja onnellisuuden määrää ei voi edes kuvailla, kun hän saapui yleisön sekaan ja seisahtui laulamaan suoraan eteeni. Minun ja Berningerin välillä oli vähemmän kuin puoli metriä tilaa ja välissä ei ollut ketään. Aika seisahtui ja pystyin vain toteamaan, että The National tulee olemaan elämässäni vielä pitkään.

Sharon Van Etten oli oikein hyvä lämmittelijä. Americana-vaikutteinen indie soi hyvin ja biisit olivat oikein mainioita. Van Ettenin esiintyminen oli sympaattista ja nyt vähän kaduttaa, etten ostanut levyä nimmarin kera. Ehkä joskus saan vielä mahdollisuuden siihenkin.

Jos et eilen ollut paikalla, niin menetit ehkä yhden hienoimmista musiikillisista hetkistä missään ja koskaan. Olin yhtä hymyä koko keikan ja hymy kesti Kulttuuritalolta Kamppiin. Se olkoon mittari onnistuneesta illasta.

Godspeed You! Black Emperor feat. vitun selkä @ Kulttuuritalo

Kanadalaisen jumalyhtye Godspeed You! Black Emperorin Kulttuuritalon keikka oli lähes tuomittu epäonnistumaan. Ihmisten keikalle asetetut ennakko-odotukset alkoivat olla jo sellaisissa atmosfääreissä, että jumalakin niitä joutuisi väistelemään. Näistä lähtökohdista on ihan minkä tahansa yhtyeen vaikeaa nousta erinomaiseen keikkaan, mutta GY!BE onnistui ainakin ajoittain jopa ylittämään odotukset.

Ihan ensimmäiseksi sanon, että keikkakokemukseni jäi vajavaiseksi, kun jo parin viikon ajan itsestään muistutellut selkä irtisanoi itsensä tunnin ja neljänkymmenen minuutin kohdalla. Pari viimeistä biisiä jäivät siis kokemuksina vajaiksi. Loppuun asti olin paikalla, mutta viimeisenä biisinä soitetun The Sad Mafioson kuuntelin salin ulkopuolella penkeiltä. Istumapaikka olisi ollut ihan poikaa. Helppoa on olla jälkiviisas.

Godspeed aloitti keikkansa lähes parinkymmenen minuutin mittaisella drone-mölinällä, jota taustoitti vain ajoittain taustakankaalle tykitetty teksti "hope". Kun Gathering Storm lopulta jyrähti käyntiin oli tämä mies yhtä kylmää värettä. Vaikka en nähnyt lavalta juuri mitään muuta kuin taustakankaan, niin musiikin voima sai minut täysin valtaansa. Tässä oli juuri GY!BE:n vahvuus. Ajoittain yhtye loi niin kauniita äänimaisemia, että mieluummin laittoi silmät kiinni ja fiilisteli musiikkia, kuin katseli takaraivoja ja ajoittain nättejä visuaaleja. Niitä kylmiä väreitä tuli aika moneen otteeseen ja silloin tuntui kuin olisin ollut taivaassa.

Keikan ongelmana oli pienoinen epätasaisuus. Parhaimmillaan yhtye todella oli huumavan kaunista kuunneltavaa, mutta huonoimmillaan yhdentekevää ja tylsää himmailua. Huonoimpien fiilistelyjen kohdalla tuli tunne, että nyt voisitte tyypit vähän tiivistää ja pauhata kunnolla menemään. Ne pauhauskohdat kun ovat yhtyeen vahvinta osaamista ja olen todella helppo kohde mahtipontisille biiseille, joissa on kauniit jouset.

Vaikka tosiaan luovutin kesken ja loppukeikka jäi osittain kokematta, niin olin itse ainakin todella iloinen nähdessäni (ehkä pari kertaa näin kunnolla lavalle) ja kuullessani GY!BE:n Kulttuuritalolla. Keikka oli vähän epätasainen, mutta parhaimmillaan GY!BE jyräsi niin komeasti, että niiden muistojen voimalla hymyilen ainakin pari viikkoa. Paljon kehutut visuaalit olivat aika meh. Seepiansävyisiä lintuja, satunnaisia kuvia erinäisistä teksteistä ja piirustuksia. Artsyfartsiness oli aika pahasti läsnä. Lopussa nähdyt tehdasvisuaalit olivat sitten jo paljon toimivampia.

Tiivistetysti erittäin hieno, mutta välillä epätasainen ja jopa tylsä keikka. Olen kumminkin enemmän kuin tyytyväinen siihen, että olin paikalla kokemassa post-rockin juhlaa. Eiköhän keikasta bootleg kohta nettiinkin pärähdä, kun yhtye on sallinut vapaasti keikkojensa äänittämisen. Liputta jääneet pääsevät siis varmasti keikan kuulemaan kotonakin. Linkkiä tulee jahka sellainen löytyy.

Ensi maanantaina sitten aivan eri tunnelmiin Tavastialle. Sleigh Bells ei takuulla fiilistele!

EDIT: Kun sitä linkkiä bootlegiin lupasin, niin nyt se on tarjolla. Lataa keikka täältä.