Ensi vuoden isot: Michael Kiwanuka

Ja sitten onkin jo aika viikon viimeisen hypetyksen. Oikeastaan hypetyksen voisi jättää väliin, koska kaikki Slow Showta lukeneet eivät ole voineet olla törmäämättä tähän brittiläiseen soul-mieheen, joka on ihastuttanut myös minua. BBC on myös mainittu.

Michael Kiwanukan juurekas soul erottuu monen muun yrittäjän joukosta akustisuudellaan ja motownittomuudellaan. Miehen ääni on upea ja kappaleet ovat rauhallisuudessaan todella hienoja. Folk ja soul sopii yhteen ja soundia ei voi kuvailla oikein muulla sanalla kuin ajaton.

Kaksi ep:tä on ulkona, kolmas tulee tammikuussa ja levy on luvassa maaliskuussa. Voin hyvin kuvitella, että keväällä miehen soundi ihastuttaa niin maan pirusti. Mitä sitä turhia enempää turisemaan, kuunnelkaa ja liittykää kulttiin.





Nyt kun hypeviikko on jälleen ohi, niin pitää hetki selittää artistivalintoja. Tarkoitus ei ollut etsiä viittä bändiä, joista ette ole vielä kuulleet mitään, vaan esitellä artisteja, joista itse olen diggaillut todella paljon ja arvelen muidenkin innostuvan ajan myötä samoista nimistä. Kaikilla näillä kun on vielä mielestäni hyvät mahdollisuudet crossover-suosioon. Kieltämättä meni vähän rytmipuolelle, mutta kerrankos sitä nyt vähän ollaan indien ulkopuolella. Viime hypeviikko kun meni sille puolelle selkeästi. Jos joku nyt löysi nämä artistit ja bändin ensimmäistä kertaa, niin tehtäväni on täytetty.

Ensi viikolla ollaankin sitten vuoden parhaiden biisien parissa ja jouluviikolla albumien kimpussa. Jaiks!

Ensi vuoden isot: Black Twig

Viisikon ainoa suomalainen mainitaan suomalaisen musiikin päivän kunniaksi nyt. Rehellisesti sanottuna tähän olisi voinut heittää minkä tahansa Suomi-indien tulokkaista, koska todella monella yhtyeellä on elementit ja tähdet niin kohdillaan tällä hetkellä, että breikkaus on kiinni enää vain omasta työstä. Yksi yhtye on kumminkin, jos ei ylitse muiden, niin ainakin lähimpänä kunnon läpimurtoa.

Minun täytyy heti kärkeen myöntää, etten ollut kuullut Black Twigista yhtään mitään ennen kuin Lake Songin julkaisua. Kyseinen biisi tosin kolahti heti ja niin kolahti toisena maistiaisena debyyttilevy Paper Treesiltä julkaistu Death Scene. Tällaista surinapopia olin kaipaillutkin, missä biisit rullaavat komeasti eteenpäin, eivätkä jää paikalleen jurnuttamaan niin että uni meinaisi tulla silmään. Jotain bändi osaa myös tehdä todella oikein, koska monessa muussa tapauksessa vinkuisin, kuinka laulajan ääni on ohut ja voimaton, mutta Aki Pohjankyrön ääni sopii biiseihin tajuttoman hyvin. Taidan olla sokeutumassa, kuuroutumassa ja muuttumassa fanipojaksi.

Kyseiset biisit antavat kumminkin vähän eri kuvan itse levystä. Vaikutteissa mainittu folk kun kuuluu itse levyllä huomattavasti esimakubiisejä enemmän ja näitä puolia olisi voinut tuoda enemmänkin ennakkoon esiin. Helisevät kitarat ja kuulaat melodiat kun toimivat aivan yhtä komeasti, ellei jopa komeamminkin kuin suoraviivainen paahtaminen. Myös Kouvola (Slow) on jumittavuudessaan komeaa kuunneltavaa.

Niin että kun on nähnyt bändin livenä ja kuullut jo debyyttilevynkin, niin uskaltaa povata aika isoja juttuja Black Twigille. Bändi ei suurempaa hiomista enää tarvitse, vaan paketti alkaa olla todella hyvin kasassa. Toki debyytillä on pieniä kauneusvirheitä, mutta niitä kuuluu esikoisella ollakin. 11. tammikuuta suosittelen matkaa levykauppaan, koska silloin käsissäsi saattaa olla vuoden 2012 paras kotimainen debyyttilevy. Sen voi näinä aikoina laskea jo melkoiseksi saavutukseksi.

 Black Twig : Lake Song by Soliti

 Black Twig : Death Scene by Soliti

Ensi vuoden isot: Frank Ocean

Nyt päästäänkin viisikossa ensimmäiseen BBC:n noteeraamaan artistiin. Frank Ocean on tullut vuoden mittaan varmasti suht monelle tutuksi OFWGKTA:n hölmöilyjen myötä ja muutamalle ehkä Nostalgia,ULTRA-mixtapesta.

Aivan kuten The Weekndkin, on Frank Ocean myös singer-songwriter, jonka genre on r'n'b. Ocean onkin kunnostautunut biisintekijänä soolouransa ulkopuolellakin; biisejä kun on ollut jo Beyoncen ja John Legendin levyillä. Mies oli myös vierailijana kahdella biisillä Jay-Z:n ja Kanye Westin yhteislevy Watch The Thronella.

Odd Future-kytkökset voisivat antaa ymmärtää, että Ocean olisi rääväsuinen pahennuksen herättäjä, mutta mies on kaikkea muuta. Oceanin r'n'b on perinteisen smoothia, mutta siitä puuttuu kaikki siirappisuus, juustoisuus ja laskelmoivuus, mikä genreä on riivannut jo ikuisuuksia. Miehen korva tarttuville melodioille ja tunteikkaille koukuille on omaa luokkaansa, ja toki Nostalgia,ULTRAn röyhkeät Coldplay- ja The Eagles-samplet saavat hymyn kerta toisensa jälkeen huulille.

Yhden mixtapen perusteella ei toki pitäisi heittää ihan mielettömiä tulevaisuuden nero-lupauksia ilmoille, mutta Oceanista kuulee jo nyt sen, että miehellä riittää kykyä saada iso yleisö puolelleen ilman oman näkemyksensä laimentamista. Tietty kaikki voi muuttua debyyttilevyllä, jonka tuottajiksi ollaan heitelty muun muassa sellaisia nimiä kuin Kanye West. Vielä kun iso Def Jam on julkaisijana, niin kaikki voi muuttua hetkessä. Odotan silti, että Ocean piristäisi ummehtunutta genreään aivan kuten kollektiivikollega Tyler, The Creator piristi omaansa.

Joku voisi muuten hommata ukon Suomeen keikalle, koska livet näyttää aika mielenkiintoisilta.

Ensi vuoden isot: The Weeknd

Abel Tesfaye, joka tunnetaan paremmin The Weekndinä on Lana Del Reyn kaltainen nettisensaatio, pienemmässä kaavassa tosin. Miehen suosio räjähti keväällä, kun ensimmäinen mixtape House of Balloons julkaistiin netissä. Niin blogit kuin hoppifoorumitkin suorastaan lankesivat tämän r'n'b-renessanssimiehen edessä ja lisää jäätiin odottamaan. Elokuussa tuli Thursday, johon pätevät tismalleen samat sanat kuin edelliseen.

Mikä sitten tekee The Weekndistä niin hyvän? Sitä olen miettinyt pitkään jo itsekin. Pelkkä uutuudenviehätys mikä The Weekndin synkässä, itseinhoisessa ja nihilistisessä r'n'b:ssä on, ei voi riittää selitykseksi, varsinkin kun suosio on ylittänyt genrerajat komeasti.

Itseäni on ehkä vähän helpostikin viehättänyt The Weekndissä tietty synkkyyden ja herkkyyden yhdistelmä, millä biisien tunnelma on aivoja sulattavan hienoa. Tesfayen ääni ja tulkintakyky ovat huikeita jo nyt, eikä miestä karismakaan ole karttanut. Mixtapet ovat olleet kyllä harmittavan epätasaisia ja biisien sisälläkään ei kaikki aina mene ihan nappiin, mutta hirmuisen potentiaalin kuulee jo nyt.

Ehkä kaiken takana on kumminkin uuden ajan singer-songwritereiden esiinmarssi. The Weeknd kuuluu samaan porukkaan, jotka eivät suostu jäämään ennakkoluulojen vangeiksi, vaan pyrkivät viemään genreä ja itseään jatkuvasti eteenpäin. Ehkä tämä pioneerityö on tuonut suosiota ja suitsutusta enemmänkin kuin ehkä olisi vielä tässä vaiheessa ansainnut. Ehkä.

Tämän vuoden puolella pitäisi tulla vielä mixtape-trilogian kolmas osa, josta esimakuna julkaistiin biisi Initiation, jolla synkkyys ja raakuus ollaan viety kaikilta osin asteen verran eteenpäin. Ensi vuonna on debyyttialbumi tiedossa, jonka näillä näkymin julkaisee Lil Waynen, Draken ja Nicki Minaj'n taustalla toimiva Cash Money. Väitän yhä edelleen, että kunhan The Weeknd päästetään ison yleisön eteen, niin tulosta alkaa tulla ja roimasti. Miehellä on kaikki potentiaali nousta genressään jättinimeksi. Se on toinen asia lunastaako Tesfaye potentiaalinsa.

Ensi vuoden isot: Lana Del Rey

Alkuvuodesta pidin teemaviikon, jossa otin käsittelyyn viisi artistia, joiden odotin breikkaavan tänä vuonna toden teolla. Jamie Woonin kanssa osuin oikeaan, Mona ja Grouplove jäivät enemmän tai vähemmän suutareiksi ja Niki and The Doven ja The Heartbreaksin kanssa jäädään odottelemaan ensi vuotta ja mahdollisia albumeita.

Tällä viikolla on sama teema. Viisi artistia, joiden oletan breikkaavan toden teolla ensi vuoden aikana. Oma viiden listani on ollut mietittynä jo muutaman viikon ja tänään julkaistiin BBC:n perinteinen Sound of 2012-lista, jolta tietty löytyy kaksi samaa nimeä kuin minulta. Siitä pitää kyllä ottaa vähän sulkia hattuun, että bongasin Niki and The Doven jo vuosi sitten. Palataan silti omaan listaan ja ensimmäiseen nimeen, josta puhuminen "mahdollisena isona nimenä" on vähän turhaa, koska tämän naisen tietää luultavasti nyt jo meidän kaikkien äiditkin.

Lana Del Rey ei tarvinut kuin yhden biisin ja videon siihen, että hype, vihaaminen, analyysit, ulkonäkökeskustelu ja yleinen lätinä lähti lähes jokaiselta aivan käsistä. Musiikista keskusteleminen loppui siihen pisteeseen, kun Video Games lähti radioihin soimaan ja Del Reyn sopimus Interscopen kanssa julkistettiin. Siinä missä ennen tätä kaikkea puhuttiin vuoden isoimmasta indiehitistä ja mahdollisesti vuoden parhaasta biisistä, niin nyt keskustelu on pyörinyt lähinnä siinä, kuinka paljon Lanalla on kasvoissa muovia ja onko hän levy-yhtiön tuote vai ei.

Tällä kaikella ei pitäisi olla mitään väliä, koska tuskinpa kukaan voi kiistää Video Gamesin komeutta kappaleena. Vaikka jättäydyin syksyllä ihan tarkoituksella hypestä pois, niin se ei meinannut sitä, ettenkö olisi ihastunut biisiin siinä missä monet muutkin. Pidän mielettömästi biisin haikeasta tunnelmasta, johon Lana Del Reyn flegmaattinen laulu sopii täydellisesti.



Vaikka Facebook-sivuilleni laitoin tarkoituksella provosoivasti Born To Dien virallisen audion(?) kohdalle tekstin "loppuiko hype tähän?", niin se ei tarkoittanut sitä, ettenkö olisi pitänyt tästäkään kappaleesta. Video Gamesin komeuteen ei ylletä, mutta sitä tuskin kukaan odottikaan. Oikeastaan biisin ainoa miinus on se, ettei se ole Video Games. Muuten biisissä toimii samat elementit kuin Video Gamesissakin, vain hitusen heikommin.



Debyyttialbumi Born To Die ilmestyy tammikuun lopussa ja sitä ennen voidaan vain spekuloida sen laatua. Toivottavasti keskustelu pysyisi jatkossa musiikissa ja levyä voitaisiin lopulta arvioida musiikillisten ansioiden perusteella, eikä millään "aitousmittareilla", jotka ovat aina ihan silkkaa paskaa.