keskiviikko 25. elokuuta 2010

Klaxonsin paluu

Klaxons rysäytti itsensä ihmisten tietoisuuteen kolme vuotta sitten debyytillään Myths Of The Near Future, joka aloitti "nu-rave" "ilmiön" ja vei mukanaan Mercury palkinnon vuoden parhaana albumina. Yhtye esiintyi Brit-Awardseissa Rihannan kanssa ja kaikki meni oikein hyvin. Toisen levyn syntyhistoriasta on kuultu todella paljon päihdehuuruisia juoruja ja onpa levy kertaalleen pistetty täysin uusiksi, koska levy-yhtiö ei ollut tyytyväinen kuulemaansa. Surfing The Voidin pitäisi kaiken järjen mukaan olla aivan jotain muuta mitä siitä tuli. Siitä kun tuli oikein hyvä levy.


Klaxonsin debyytti ei oikeastaan koskaan innostanut itseäni muutaman kappaleen diggailua enempää. Bändi kuulosti kaikessa näennäisessä futuristisuudessaan hyvin tavanomaiselta. Biiseissä oli kyllä hyviä melodioita, mutta jotenkin kaikki sci-fi-hörhöily tuntui lähinnä itsetarkoitukselliselta erottautumiselta joukosta. Toisella levyllä futuristisuus toimii huomattavasti paremmin ja yhtye on antanut itselleen vapauden lähteä hörhöilemään vapaammin. Silti levy ei ole ollenkaan vaikeata kuunneltavaa, vaan oikein hyvää poppia.



Levyn avaava Echoes on levyn selkeintä hittiainesta ja vakuutti heti jo aiemmin kesällä enemmän kuin yksikään Klaxonsin aiempi biisi. Hittiputki jatkuu The Same Spacella, joka on myös oikein tarttuva. Levyn nimibiisi tosin on ensisinkkuna julkaistun Flashoverin tapainen runttaus. ADHD-kohtaus tulee siitä mieleen, mutta sellainen hyvin hallittu kaaoskohtaus. Neljäs biisi Valley Of The Calming Trees tuo jostain syystä ihan älyttömästi PMMP:n mieleen. Heti kun saan mieleen että miksi, niin kerron sen teille.







Levyn toinen puolisko ei esittele kovin mieleenpainuvia biisejä, mutta jokaisesta biisistä löytyy joku juttu mikä tekee niistä kuuntelun arvoisia. Debyytillä täytekappaleiden ja hittien ero oli turhan suuri, mutta nyt levy on hyvällä tavalla tasalaatuinen. Yksikään biisi ei erotu joukosta hirveästi haitaksi tai eduksi, mutta kun jokainen biisi on hyvä, niin indie-diskojen hittiä ei edes kaipaa. Silti lopusta löytyy helmiä kuten Venusia, jo aiemmin mainittu Flashover ja levyn lopettava Cypherspeed.







Ayahuascan inspiroiman levyn pitäisi ehkä olla sekava trippi sinne sun tänne, mutta Klaxons on tehnyt selkeästi tasalaatuisen levyn, joka kestänee kuuntelussa pidempään kuin nu-rave pysyi ihmisten huulilla. Tuottaja Ross Robinson (Slipknot yms.) aiheutti ennakkoon pelkoa, mutta eipä miehen kädenjälki oikeastaan näy muussa kuin ihan jumalattoman matalalle viritetystä bassosta. Se mouruaa todella matalalta ja kuulostaa vanhan basistin korvaan suorastaan jumalaiselta. Klaxons onnistui "comebackissaan" muutenkin kuin pelkällä kannella. Koiraihminenkin heltyy kattinautista. IHH.

tiistai 24. elokuuta 2010

Onko Bono tekopyhä?

Koko Helsinki meni viikonloppuna sekaisin "uukakkosesta", niin kuin aika moni huomasi medioita seuratessaan. Ei ollut lehteä tai nettisivua missä yhtyeen edesottamuksia ei otettu huomioon. Keikkaraportit antoivat ymmärtää, että hyvä show nähtiin pariin otteeseen Olympiastadionilla, mutta itse en kuullut säveltäkään, joten en ota siihen kantaa. Otan kumminkin kantaa siihen, että onko rock-yhtyeen soveliasta olla poliittinen vai ei.

U2 ja Bono eivät koskaan ole musiikillisesti tai ulkomusiikillisesti merkanneet minulle oikeastaan yhtään mitään. Yksikään U2:n kappale ei ole kovin kovaa kolahtanut enkä liiemmin ole koskaan innostunut levyistäkään. Yhtye osaa tehdä hyviä pop-kappaleita, mutta en tiedä mikä tökkii kohdallani. Siksi itseäni on aina huvittanut keskustelu siitä, että onko Bono vain omaa julkisuuskuvaansa pönkittävä hyväntekijä vai vilpitön maailmanparantaja. Haluan uskoa jälkimmäiseen.

Tuntuu aina hyvin huvittavalta, että miljonäärejä kritisoidaan heidän halusta tehdä hyvää maailman eteen. Jo ensimmäisenä ristiriitana iskee itselleni se, että pitäisikö miljonäärien sikailla ja tuhlata rahaansa pelkästään turhaan, että he olisivat maailmassa hyväksyttyjä? Tosiasia on se, että raha on valtaa ja mitä enemmän sinulla on rahaa ja näkyvyyttä, sitä enemmän sinulla on valtaa. Bono on ymmärtänyt sen ja uutiset miehen kohtaamisesta Mari Kiviniemen ja Alexander Stubbin kanssa kertovat omaa kieltään. Jos Matt Bellamy olisi pyytänyt tavata kyseiset henkilöt, niin olisiko se onnistunut? Luulen että Bellamyn salaliittoteoriat voisivat kiinnostaakin monia poliitikkoja, joten siitä se ei ole kiinni. Bono on niin iso nimi, että hän pääsee tapaamaan valtion päämiehiä tuosta noin vain ja tässäkin tapaamisessa puhuttiin ilmeisesti ulkomaan avusta, eikä siitä kuinka Kiviniemen Mari tykkäsi nuorempana bilestää festareilla tietämättä bändeistä mitään.

Iltalehden toimittaja oli arviossaan sitä mieltä, että Bonon omistama kappale Aung San Sun Kyille olisi ollut väärässä paikassa ja tuntunut hölmöltä. Ehkä, en tiedä, mutta onko se oikeasti väärin, että rock-yhtye muistuttaa maailman vääryyksistä 100 000:lle ihmiselle? Itse en tiedä kuin kaksi yhtyettä jotka näkyvästi ottavat kantaa ja muistuttavat ihmisiä poliittisesti ja U2 on niistä toinen. Mielestäni on hienoa, että iso yhtye tekee ison shown, joka ei ole pelkästään eskapismia massoille. Jos edes murto-osa stadikalla olleista ihmisistä koki jonkinmoisen herätyksen ja halun tehdä jotain asioiden eteen, niin Bono onnistui tehtävässään. Joitain ei ehkä kiinnosta, mutta edes se että yritetään tehdä jotain hyvää asioiden eteen on mielestäni kunnioitettavaa. Myös se, että teko mainitaan jokaisessa lehdessä joka keikan arvosteli on hienoa, koska asia sai näkyvyyttä kerralla enemmän kuin mahdollisesti normaalissa uutisklipissä tulisi koskaan saamaan.

Onko Bono itselleni mikään esikuva? Ei, koska mielestäni miehen jatkuva keikistely on lähinnä ärsyttävää, mutta arvostan silti miestä. 360° Tour kun voisi olla pelkästään jättiläismäinen ilmastoa tuhoava megashow, mutta nyt sen aikana yritetään tehdä edes jotain hyvää. Rage Against The Machine on silti mielestäni paljon vilpittömämpi ja aidompi, ja on myös yhtyeenä aika paljon parempi. Silti kun näitä yhtyeitä on tasan kaksi, niin Bono saa olla puolestani kuinka ärsyttävä henkilö tahansa, kun mies edes yrittää tehdä jotain, toisin kuin niin moni rikas kollegansa.

perjantai 20. elokuuta 2010

Cirsenses

On aika jälleen uudelle aluevaltaukselle. Ajattelin blogia perustettaessa, että teatteri ja kirjallisuuskin kuuluisivat blogini aihealueisiin, mutta aika hiljaista on sen osalta ollut. Kirjojen lukemiseen ei tunnu aika tai kiinnostus riittävän ja teatteriin "ei ole rahaa". Nyt suuntasin Espooseen katsomaan sirkusta, joka tavallaan oli myös teatteria.


Belgialainen Circus Ronaldo sai huimia kehuja vieraillessaan viimeksi Suomessa 2003. Jukka Kajava kehui porukan esitystä ainoana teatteriesityksenä, joka ihmisen tarvitsee eläessään nähdä. Cirsensesin myötä voin melkein yhtyä Kajavan mielipiteeseen. Cirsenses oli huikean hieno esitys. Cirsensesin idea on se, että puolet yleisöstä näkevät itse esityksen ja puolet yleisöstä näkevät vain sen mitä kulisseissa tapahtuu. Puoliajan jälkeen osat vaihtuvat. Toteutustapa on todella hauska ja toimiva. Kulisseissa ryhmä kohelsi sen minkä kerkesi, mutta epätietoisuus siitä mitä itse esityksessä tapahtui toi hauskan tunnelman tapahtumiin. Sermien takaa kuului taputusta ja naurua, mikä antoi ymmärtää, että kulisseissa ollessa missasi jotain todella oleellista. En paljasta oliko asia todella näin, mutta yllättävän paljon pelkät äänet antavat ymmärtää asioita todella väärin.

Espoon Kaupunginteatterin ennakkokirjoitus antaa ymmärtää, että esityksessä olisi jonkinlainen juonikin, mutta hyvin perinteistä sirkustahan se oli. Toteutustapa teki siitä vain hyvinkin rennon ja raikkaan. Hauskaa oli ja porukka sai yleisön todella hyvin mukaan esitykseen. Tällaista olisi kiva nähdä enemmänkin!

torstai 19. elokuuta 2010

Turntablism

Indieporukat harvemmin hehkuttavat soittajien taituruutta tiettyjen soittimien hallitsijana, toisin kuin esim. hevarit, joille on melkeinpä tärkeämpää hehkuttaa kitarasankaruutta kuin tehdä hyviä biisejä. Provoilut sikseen, koska pari oman soittimensa parasta taituria on saapumassa Suomeen keikkailemaan ja ajattelin nyt arvostaa näitä taitureita. Japanilainen Dj Krush on saapumassa Tavastialle 17.10 ja paria viikkoa aiemmin Virgin Oiliin saapuu kanadalainen Kid Koala, jotka molemmat ovat abstraktimman instrumentaali hiphopin puolijumalia. Kid Koalan "show" tuli todistettua puolittain muutama vuosi sitten Ilosaaressa, joten nyt ehkä passaan miehen keikan, mutta DJ Krush on nähtävä. Mies on legenda ja "ihan saatanan kova" raapija. Molempien miesten taidonnäytteitä alempaa ja muita levarisankareita myöskin.

Tässähän ei todellakaan ole kyse musiikista, vaan silkasta levarirunkkailusta.















tiistai 17. elokuuta 2010

Twitterriffic

No You Girls Never Know on nyt myös Twitterissä! Olen jo pitkään ajatellut siirtyväni Twitterin puolelle, mutta olen kokenut sen jokseenkin turhaksi Facebookin takia. Mieleeni kumminkin juolahti, että Twitter voisi olla lisä omalle blogilleni, koska joistain jutuista ei aina jaksa kirjoittaa omia juttujaan.

Twitterini siis tulee olemaan täynnä satunnaisia huomioita pop-kulttuurista ja nopeita mielipiteitä elokuvista, biiseistä, levyistä ja tuoreista uutisista. Katsotaan mihin suuntaan mikrobloggaukseni tulevaisuudessa johtaa.

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Flow '10

Tiedän, että festivaalit ovat vielä käynnissä täyttä häkää, mutta flunssa vei voimat ja sunnuntai jäi osaltani hyvin torsoksi. Flu-festival 2010 raportti seuraa siis tässä. Pahoittelen kuvien ja videoiden puuttumista, mutta olen köyhä enkä omista kameraa. Pölliminenkin tuntuu tähän hätään väärältä. Sori.

Ennen kuin päästään bändeihin, niin sanotaanpa muutama sana järjestelyistä, kuten jatkossa aivan varmasti jokainen bloggaaja lisäkseni. Aiheesta kylläkin! Ensinnäkin jengiä oli ihan vitusti liikaa. Kirosana on siinä tarkoituksella. Lauantaina alueella oli 15 000 kävijää, jotka ehkä teoriassa ja paperilla sinne mahtuvat, mutta käytännössä koko alue oli illalla niin tupaten täynnä, että liikkuminen paikasta toiseen oli mahdotonta. Alue on niin täyteen rakennettu, että 15 000 ihmistä ei luontevasti saatu ripoteltua ympäri aluetta, vaan pullonkauloja syntyi jatkuvasti. Jonottaminen tuli myös hyvin tutuksi, josta pahin esimerkki oli rannekkeen saamiseen mennyt tunti. Sen myötä missasin myös hyvin Broken Bellsin.

Toinen valittamisen aihe on juomakarsinat. Festivaali on K-18 ja siellä on rajatut anniskelualueet. Joku ei nyt ihan mene yhteen. Aitoja oli joka puolella rajaamassa dokausalueet ja varokin jos eksyt alueen ulkopuolelle juoma kädessä. Reitti päälavalta teltalle oli todella kapea juuri sen takia, että laidat oli aidattu anniskelualueiksi. M.I.A.n jälkeen jouduimme hyppäämään aidan yli, että pääsimme vessoille. Festivaalin rentouskin katosi tänä vuonna, kun järjestysmiehiä tuntui olevan joka nurkassa valvomassa ihmisiä. Ymmärtäisin tämän, jos festivaali olisi sallittu kaikenikäisille, mutta kun se ei ole.

Kolmanneksi, jos halusit mennä suoraan Sörnäisten Rantatielle, jotta ei tarvisi kiertää kilometriä bussille päästäksesi, niin silloin sinun pitäisi olla pressiä tai vippiä. Muuten ei ole mitään asiaa pois alueelta kiertämättä helvetillistä lenkkiä. Ongelmahan myös oli se, että välillä Rantatielle pääsi, mutta välillä ei. Panttisysteemikin toimi erinomaisesti, kun pantteja ei enää luovutettu pilkun jälkeen ja vesi loppui joistain paikoista illan myötä. Omia tyhjiä pulloja ei saanut alueelle tuoda juuri panttien takia. En tiedä johtuuko nämä idioottimaisuudet lakipykälistä vai järjestäjien rahanhimosta, mutta todella typerää toimintaa tämä kaikki oli.

Nyt kun valitukset on saatu alta pois, niin bändeihin. Tosiaan, koska perjantaina sain flunssan, niin en jaksanut hirveästi alueella hengata ja ravata bändejä katsomassa. Perjantaina tulimme siis hyvissä ajoin ennen Broken Bellsiä paikalle, mutta jonotuksen takia näin vain viimeisen vartin. Sen perusteella James Mercerin ja Danger Mousen yhteisproggis toimi oikein hyvin livenäkin. Kuulin tosin, että keikan loppu oli paljon parempi kuin alku, joka oli hyvin totinen ja rauhallinen. Kaikesta huolimatta fiilis nousi tuon vartin myötä. Seuraavaksi kuulin Airia, jota en kamalasti jaksanut tsekkailla, koska setti vaikutti olevan sama kuin joulukuussa Kaapelilla. Biisejä oli kyllä vaihtunut, mutta noin muuten peruskuvio oli sama. Taustamusana oikein näppärä oli Airikin.

Perjantain ainoa kunnolla näkemäni artisti oli Big Boi, joka ei ainakaan minua pettänyt. Outkastin räppäävämpi osapuoli veti todella paljon emoyhtyeensä biisejä, joka yllätti itseni aika totaalisesti. Myös tuplaajana olleen kaverin oma soolobiisi kuultiin setissä, mikä ei mieleen kauheasti jäänyt. Big Boi veti energisesti tunnin hittejä toisensa perään ja itse olin to-del-la fiiliksissä. Muusta yleisöstä ei voi sanoa samaa, mutta ehkä Big Boi oli kumminkin liian perinteikästä räppiä ei niin räppifestareilla. Perjantai loppuikin osaltani siihen.

Lauantaina tulin alueelle räkää täynnä Uuden Fantasian juuri aloittaessa settiään. Uuden Fantasian jo klassikoksikin leimattu Top Ten löytyy hyllystäni, mutta en ole sitä kaiketi soittimeen koskaan laittanut. Häpeäkseni. Hörhöelektro toimi päivän avauksena oikein hyvin ja vieraileva tähti Freeman liekitti Suvilahden kovaan hurmokseen.

Kallio houkutteli Uuden Fantasian jälkeen itseni pois alueelta ja palasin juuri sopivasti, kun Surfer Blood lopetteli settiään. Telttaan ei tietty mahtunut ja ulkopuolelta ei nähnyt lavalle mitään olemattoman valaistuksen takia. Se oli siis siinä. Päälavalla jazzia soittanut Timo Lassy Orchestra tosin oli oikein mukavaa taustamusiikkia istuskelulle. Vierailijana toiminut Jose James oli mielestäni todella hyvä lisä yhtyeeseen ja oli mielestäni paljon parempi nyt kuin oman yhtyeensä kanssa kaksi vuotta sitten samaisilla festareilla.

Kaverisekoilun takia näin sekä Robynia, että Omar Souleymania. Robyn ei kauheasti itseäni vakuuttanut, mutta en ehkä olekaan elektropoppailun parhainta kohderyhmää. Anniskelualueella käynnissä ollut tanssibattle tosin vakuutti täysin ja jälleen muistin miksi Flow on Suomen parhaimpia festivaaleja. Ihmiset ovat kunkkuja! Omar Souleyman oli tosin teltassa todella päräyttävä. Rumpukoneen kastumisen johdosta Aavikon ja ties kuinka monen muun proggiksen rumpalina toimiva Tomi Leppänen paikkasi rumpukonetta kylmiltään ja kukaan ei edes huomannut eroa. Leppänen on Suomen paras rumpali! Piste. Souleymanin syyrialaiset sävelet pistivät megabileet teltassa käyntiin, jossa jokainen tanssi ja itse herra Omar lietsoi "Jalla!" huudoillaan ihmisiä vielä kovempaan tanssiin. Musiikista ei jäänyt paljoa mitään mieleen, mutta mieletön tanssiminen vakuutti itseni ainakin täysin ja Omar Souleyman olikin festarin paras esiintyjä. Syyria 1 muut 0.

Päälavan pääesiintyjä M.I.A yritti nokittaa megabailukuningattarena Souleymania, mutta ei siinä ihan täysin onnistunut. Ei Maya ollut todellakaan huono, vaan oli mielestäni jopa todella hyvä, mutta parhauden jälkeen on vaikea jatkaa. M.I.A veti settinsä dj:n, tuplaajan, hunnutettujen taustalaulajien ja kahden tanssipojan vauhdittamana ja hyvinpä vauhdittikin. Ihmiset pomppivat ja tanssivat lähes koko keikan todella villisti. Boysin aikana lavan vallanneet tanssipojat olivat vähemmän noloja kuin Big Boin vastaavat tytöt. Hyvä keikka ja hyvä päätös lauantaille. Major Lazer oli tarkoitus myös nähdä, mutta flunssa ja alueen tukkoisuus olivat toista mieltä. Koti kutsui.

Tänään en nähnyt muuta kuin Konono N°1:n, joka oli ihan kivaa afrotanssimusaa niille joilla peba liikkuu vapautuneesti. Muille todella pitkät ja perinteisiä länsimaisia kappalerakenteita välttelevät biisit saattoivat kuulostaa saman toistolta. Energinen esitys kongolaisilta toimi kumminkin ihan hyvin ja sunnuntaista maksetut rahat eivät menneet täysin hukkaan.

Flow vuosimallia 2010 meni itseltäni siis pikkaisen puihin, mutta loppujen lopuksi fiilikset jäi plussan puolelle. Pidin todella paljon hauskaa ja Axen suihkugeeli ei ainakaan lopu kesken vähään aikaan. Vaikka järjestelyt kusivat todella rankasti, niin ihmiset pelastivat tapahtuman. Festariurpojen määrä on kasvanut Suvilahdessa, mutta kyllä hipsterit silti määräävät Suvilahtea toistaiseksi. Ensi vuonna odottelen supistusta festivaaleilta vähän joka suuntaan, jotta hauskaa voisi pitää muutenkin kuin jatkuvan tungoksen alla. Kiitos ja pikaista paranemista itselleni.

torstai 12. elokuuta 2010

Final Countdown to Flow: Avajaiskonsertti ja odotukset

Flow alkaa huomenna ja jälleen kerran Helsingin ykköstapahtuma täyttyy hyvän musiikin ja trendikkäitten vaatteiden ystävistä. Eilen otettiin varaslähtö tapahtumaan avajaiskonsertilla, jossa oli jälleen kerran todella hieno tunnelma.

Kap Kap aloitti tapahtuman omalla kraut-henkisellä jumittelullaan, joka on vähän kritiikkiäkin herättänyt. Itse diggailin kyllä bändin musiikista nurmikolla istuskelun yhteydessä. Biisit eivät ehkä olleet ihan tapahtuman henkeen sopivia, mutta omassa genressään ihan toimiva tapaus. Basistin menninkäis-lookille plussaa, kuin myös Thereminille. Kun ennakkoon tiennyt bändistä mitään, niin paljoa mitään ei voi sanoakaan. Ihan jees keikka.

LCD Soundsystemiä ollaankin sitten odotettu saapuvaksi Suomeen jo pidemmän aikaa ja eilen yhtye vihdoin oli lavalla Helsingissä. James Murphy oli alkuun vaisuhkon oloinen, joka johtui miehen puheiden mukaan pienestä flunssasta. Alku keikasta oli muutenkin vähän hakemista niin bändiltä kuin yleisöltäkin. Neljäntenä kappaleena kuultu Daft Punk Is Playing At My House sai yleisön vihdoinkin tanssimaan kunnolla ja bändiltäkin alkoi jo irrota vähän kovempaa menoa. Loppukeikka alkoi jo olla sitä hurmosta, mitä bändin kuvitteli saavankin aikaan. Toivottavasti yhtye saadaan vielä Suomeen vähän intiimimmälle keikalle, koska vähän jäi vajaaksi fiilisten ja pituuden puolesta tämä keikka.

The Chemical Brothers oli ansaitusti illan pääesiintyjä ja sen näki myös yleisössä. Aika paljon oli vanhempaa väkeä, jotka ovat eläneet nuoruutensa tämän bändin tahtiin. Bändin tullessa lauteille vähän puoli kymmenen jälkeen alkoikin vuoden kovimmat bileet. Montaa tahtia ei tarvinut tulla ennen kuin ihmiset alkoivat tanssimaan kuin sekopäät. Alkuun tullut Galvanize oli erinomainen avauskappale, mutta sen jälkeen alkanut uuden levyn esittely ei toiminut kauhean hyvin, koska valtaosa jengistä ei ilmeisesti tuntenut levyn biisejä. Tanssiminen jäi aika vähälle. Vasta Hey Boy Hey Girl setin puolessa välissä sai porukan jälleen sekoamaan ja sen jälkeen ihmiset olivat pähkinöinä loppuun saakka.

Visuaalisesti The Chemical Brothers oli näyttävä, niin kuin vähän oltiin lupailtukin. Bändin takana ollut jättimäinen screeni tykitti erittäin näyttäviä ja tyylikkäitä visuaaleja. Veljet itsessään oli aika tylsää katseltavaa avaruusaseman komentokeskusta muistuttavan syntikkakioskin takana. Tälle keikalle ei onneksi visuaaleja tultu pelkästään katsomaan, joten se ei paljoa haitannut.

Kokonaisuudessaan Flown avajaiskonsertti jätti hyvän maun suuhun ja odotukset itse festivaalia kohtaa kasvoivat jälleen pari pykälää ylöspäin. Bändit onnistuivat hyvin ja ihmiset nauttivat olostaan. Kivaa oli ja viikonloppuna pistetään bileet käyntiin kunnolla.

Olen jo pitkään ajatellut tekeväni jonkinlaisen suosittelulistan Flown bändeistä, mutta Soundi, Rumba ja Tonni on sellaiset jo tehnyt ja kaikista löytyi vähän eri settejä, niin laitetaan nyt vain tälläinen oma aikataulu, mistä voi vähän päätellä, mikä olisi tsekkaamisen arvoista. Minuun voi myös näiltä keikoilta törmätä, ellen ole viinan perässä ympäri perin trendikästä Kalliota. Hyvää festivaalia kaikille!

PE:

17.15. Kiki Pau @ Teltta
n. 18.00 Tony Allen & Jimi Tenor @ Päälava
19.00 Villa Nah @ Teltta
19.30 Broken Bells @ Päälava
20.45 Circle @ Teltta
n. 21. 30 jälkeen Air @ Päälava
Ehkä tässä välissä Awesome Tapes From Africa @ Takapiha
23.00 Big Boi @ Päälava
Jossain vaiheessa yötä varmaankin Aeroplane @ Teltta
01.30 Magnetic Man @ Teltta

LA:

Darravarauksella mennään 14.00-17.00 asti, mutta tarkoitus olisi, että
14.45 Myron & E with The Soul Investigators @ Teltta (tän parempaa soulii et kuule!)
15.45 Uusi Fantasia @ Päälava
17.00 Jaakko & Jay @ Takapiha
17.30 Husky Rescue @ Päälava
18.30 Surfer Blood @ Teltta
19.00 Owen Pallett @ Voimala tai Timo Lassy Orchestra feat. Jose James @ Päälava
20.00 Junip @ Teltta tai juomaa/safkaa
21.00 Robyn @ Päälava
21.30 Omar *muthafuckin* Souleyman @ Teltta
23.00 M.I.A @ Päälava
00.05 Major Lazer @ Teltta
01.00 Joker & Nomad @ Voimala
01.30 Diplo @ Voimala
01.50 jos jaksaa, niin Sleigh Bells @ Teltta

SU:

Tuskinpa pääsen näkemään mitään muuta kuin XX:n ja Jonsin, mutta laitetaan nyt alustavaa suunnitelmaa kehiin.

14.30 Yona @ Päälava
15.45 Kemmuru @ Teltta
16.30 Ricky Tick Big Band @ Päälava
17.15 The Radio Dept. @ Teltta
18.30 Konono n°1 @ Päälava tai Girls @ Teltta
20.45 The XX @ Päälava
22.15 Jonsi @ Päälava
23.15 Caribou @ Teltta

keskiviikko 11. elokuuta 2010

Kesähitti 2010

Kesähitin metsästys on nyt päättynyt ja voittaja yllätti ainakin itseni. Crystal Castles vei yhdellätoista äänellä koko potin. Kakkoseksi päätyi The Roots ja kolmas sija Two Door Cinema Clubille. Voicen "virallinen" "kesähitti" Minä sai vain kolme ääntä, joka yllätti itseni. Itse odotin juuri Kymppilinjan dominoivan tätä äänestystä, mutta näin ei käynyt. Myös Swoonin jaettu neljäs sija The Drumsin kanssa yllätti itseni. Odotin Swooniltakin vähän enemmän. Hienoa, että ihmisten kesähittejä ei voi ennustaa tarkkaan. Pahoittelen muuten sitä, että Cariboun biisi meni väärin tuohon äänestykseen. Odessahan se on, eikä mikään Swim.

Aloitin äänestyksen ehkä hieman liian aikaisin, koska muutama todella potentiaalinen hitti tuli bongattua juuri äänestyksen alkaessa. Best Coast, Wavves, Ruudolf, Super Janne ja Bombay Bicycle Club olisivat olleet kovaa kauraa tuossakin. Mitä mieltä itse olette näistä?









tiistai 10. elokuuta 2010

It's not a video, it's a painting

Kanye Westin Power sai ansaitsemansa videon. 103 sekunnin klippi on videon muodossa oleva maalaus, joka sopii Kanyen egolle kuin nakutettu. Voi kun Jay-Z olisi yhtä sekaisin.



Nick Cave on hieno mies ja Grinderman on hieno projekti. Grinderman on syksyllä julkaisemassa uutta levyä, jonka ensimmäinen sinkkulohkaisu Heathen Child jatkaa samalla linjalla ensilevyn kanssa. Biisi on todella kova ja video on semisti villi. Toimii.



Toinen video on sentään NSFW-kamaa, mutta julkkiscameoita ei ollut kummassakaan. Voikohan enää edes tehdä videota, jos ei ole jompaakumpaa elementtiä?

sunnuntai 8. elokuuta 2010

Countdown to Flow: Parhaat hetket 2007-2009

Flow lähenee päivä päivältä ja kopioin idean jälleen toiselta bloggaajalta, mutta kun tässä ollaan nostalgisoitu aiemminkin, niin nostalgisoidaan Flown siisteimpiä hetkiä.

5. Huoratron @ 2008

Lauantaiyön teltan räjäyttäjä. Strobot välkkyivät sokaisevalla tahdilla ja lavalta näkyi vain huikean parran omaava heppu, joka väänsi namiskoita ja riehui kuin hullu. Tampattua tuli enemmän kuin oli edes laillista ja Huoratronin nimeen vannottiin muutama viikko. Videota ei löytynyt parin vuoden takaa, mutta viime vuotisilta festeiltä löytyi ja meininki välittyy aika hyvin siltäkin.



4. Jenny Wilson @ 2007

Jenny Wilsoniin en ollut kamalasti edes tutustunut ennen Flow-festareita. Ilman mitään ennakkokäsitystä katsoin keikan ja ostin levyn heti sen jälkeen. Keikka oli upea. Bändi koostui vain kolmesta jäsenestä ja rumpukoneesta. Tietynlainen minimalismi toimi huomattavasti paremmin kuin viime vuotinen suurieleisyys. Keikan kohokohta oli siellä esitetty uusi biisi, joka ei valitettavasti edes päätynyt Hardshipsille asti. Kitaristinainen kääriytyi punavalkoiseen lippuun, jonka selkämyksen hän esitteli kertosäkeessä. Kertosäkeen sanat luki siis siinä. Kylmät väreet iski todella kovaa. Harmi, että kuva siitä on hävinnyt jo jonnekin bittiavaruuteen. Loppukesän fiiliksiin sopi myös tämä biisi erinomaisesti.



3. Vampire Weekend @ 2009

Tätä keikkaa olin odottanut todella kauan, eikä Vampire Weekend todellakaan pettänyt. Riehakas ja energinen keikka, joka sai koko lavan edustan villiksi. Cousins aiheutti jopa jonkinlaista kaaosta, koska muistan melkein kaatuneeni hullun pogouksen takia ja se oli sentään silloin vielä julkaisua vailla oleva biisi. A-Punk sai myös koko Suvilahden todella sekaisin. Pompin ja lauloin koko keikan läpi ja muutamaan otteeseen tuli jopa joidenkin täysin tuntemattomien tyyppien kanssa vedettyä ringissä tanssia. Mikään ei pystynyt enää ylittämään tuona vuonna Vampire Weekendiä. Livenäytettä löytyy paria päivää aiemmalta keikalta Tanskasta.



2. Cut Copy @ 2008

Cut Copyn In Ghost Colours oli tullut tutuksi ja keikka jäikin melkein ainoaksi minkä sunnuntaina näin. Lauantai kun venyi aamuun asti. Onneksi näin edes Cut Copyn, koska harvoin on ollut yleisö noin hyvin mukana festivaalin viimeisen esiintyjän aikana. Ilta oli hämärtynyt juuri sopivasti, kun aussit tulivat lavalle vetämään erinomaista elektropoppiaan. Bändi oli todella kovassa iskussa. En olisi yllättynyt jos yhtyeen rumpalikin olisi pogonnut lavalla, koska meno oli todella riehakasta. Yleisö pomppi myös lähes koko keikan, mutta mieleenpainuvin oli keikan viimeisen biisin nostatus. Silloin oli viimeinen tilaisuus kaikilla pistää tanssiksi ja kaikkihan pistivät. Sellaista pomppivaa ihmismerta en ole nähnyt missään. Parhaimpia keikkoja mitä olen nähnyt. Kyseiseltä keikalta löytyy videotodisteitakin muutama, joten yrittäkää saada sama fiilis.





1. !!! @ 2007

Vuoden 2007 lauantai muuttui todella tylsäksi aika aikaisin. Valkyrians myöhästyi päivän toisena esiintyjänä lähes tunnin ja illan pääesiintyjä ESG perui esiintymisensä myös. Aikataulut muuttuivat siis todella väljiksi, eikä oikein ollut fiilistä jäädä mestoille pidemmäksi aikaa. Lähdin siis kotiin ja palasin vasta uuden pääesiintyjän !!! (chk chk chk) ajaksi. Se kannatti, koska en ollut kuullut bändistä ennakkoon paljoa mitään, joten yllätys oli sitäkin suurempi. Näin maailman parhaan livebändin. Rumpalin introna toiminut rumputykitys oli jo aivan huikea, mutta Myth Takesista alkanut tykitys oli parasta mitä olin koskaan nähnyt. Yhtyeen laulaja tanssi koko keikan kuin Duracell-pupu ja hyppi yleisössä minkä kerkesi. ESG sai myös osansa, koska yhtye coveroi heitä sanoin: "Helppoahan se on, kun niiden biiseissä on vain kolmen soinnun bassoriffi ja bongobreikki. Kuin vaikeaa se nyt on?" Yleisö myös lähti yhtyeen riehakkuuteen mukaan ja sitä myöten nähtiin ehkä paras keikka, mitä Helsingissä on koskaan ollut. Tämän keikan jälkeen olin fiiliksissä ainakin kuukauden. Parasta ikinä!







perjantai 6. elokuuta 2010

Aasinsiltapostaus

Kaikki johtaa kaikkeen ja sillain filosofisesti, mutta tänään saan yhdistettyä monta hyvää jutun juurta yhteen postaukseen, koska kaikki johtaa aina jostain toisiinsa.

Löysin tänään jälleen The Magic Numbersin, joka vähän yli viisi vuotta sitten(!) nousi ihmisten tietoisuuteen Forever Lost hitillään. Yhtyeen tuoreimman levyn arvostelu oli Nytissä ja mietinkin, mistä The Magic Numbersin nimi oli tuttu. En puhu tuoreimmasta levystä mitään, koska en siitä tiedäkään mitään, joten tyydyn tässä nostalgisoimaan muutamia viiden vuoden takaisia hittejä, joista osa on jäänyt landfilliksi brittiläiseen indie-kaanoniin.



Hard-Fi:ta pidettiin jopa 2000-luvun omana The Clashina viisi vuotta sitten. Yhtyeen toinen levy tuli kolme vuotta sitten ja sai heti haukut tekopyhästä kannesta. Sen jälkeen yhtyeestä ei pahemmin ole mitään kuulunut. Hard To Beat oli kumminkin hitti, kuten myös Living For The Weekend ja Cash Machine.



Franz Ferdinand-kopioista paras, jonka viime vuotinen kolmas levy oli kumminkin niin heikko, ettei siitä pahemmin enää edes puhuta. Alelaaritkin luultavasti ovat piilottaneet sen silmistään. Ensimmäinen ja toinen levy ovat kumminkin oikein hyvää taidekoulupost-punkia.



The Magic Numbersin Forever Lostin kuuleminen viisi vuotta aiheutti suoran rakastumisen yhtyeeseen. Sympaattiset ja ylipainoiset hipit soittamassa täydellistä, kuulasta ja melodista poppia. Forever Lost on täydellinen kesäbiisi ja Love Is Just A Game on täydellinen syysbiisi. Yhtyeen debyyttilevy löytyy hyllystä pahasti pölyttyneenä, mutta nyt se soi jälleen ja fiilis on sama kuin viisi vuotta sitten. Täydellisyyttä.


Hypätäänkin aasinsillan kautta elokuviin. Lupailin arvostelua vuoden hauskimmasta elokuvasta ja nyt siihen päästään. Ensiksi muistelen kumminkin sitä, kun olin Espoo Cinessä viisi vuotta sitten katsomassa Paradise Now:ta ja luin NME:tä, jonka ostin Tapiolan Stockmannilta. Samalla ostin myös Jonathan Safran Foerin Kaikki Valaistuu-kirjan viidellä eurolla, mutta NME:ssä oli siis juttu The Magic Numbersista, jota lueskelin elokuvaa odotellessa. Paradise Now vakuutti ja olikin yksi lemppari terroristielokuvistani. Kunnes tuli Four Lions.


Chris Morris on tehnyt aiemmin mm. Jamia, joka tuli Suomessakin esille, kun Kalle Kinnunen otti Suomen Kuvalehdessä puheeksi Ihmebantun yhtäläisyyden kyseiseen sarjaan. Jam ja muut tuotokset ovat itselläni tsekkaamatta, mutta Four Lions oli nähtävä. Kuinka joku ei voi kiinnostua komediasta, joka kertoo itsemurhapommittajista?

Four Lions kertoo siis neljästä Englannissa asuvasta muslimista, jotka suunnittelevat terrori-iskua. Yksi haluaa pommittaa moskeijaa, jotta uskonveljet nousisivat sotaan vääräuskoisia vastaan, yksi haluaa pommittaa internetin ja yksi haluaa pommittaa apteekin, koska ne myyvät kondomeja jotta pääsisi "nussimaan valkoisia tyttöjä". Näistä lähtökohdista kaverukset koheltavat ja suunnittelevat ja lopulta myös toteuttavatkin iskunsa.


Chris Morrisia ei ainakaan voi syyttää rohkeuden puutteesta. Harvalla olisi pokkaa tehdä muslimeista huumoria, saatikka itsemurhapommittajista. Elokuva kumminkin pilailee heidän kustannuksellaan todella rujosti ja elokuva naurattaakin todella paljon. Lopussa sitä kumminkin alkaa miettimään mille sitä oikein tulikaan naurettua. Lopun nihilistisyys voi olla monelle shokki, mutta itse koin sen olevan tärkeä muistutus siitä, kuinka vakavan asian kanssa tässä lopulta pelleillään.

Four Lions onkin helposti vuoden paras komedia ja tulin leffateatterista hymy korvissa ulos. Chris Morrisin aiemmat tuotokset on ehdottomasti tsekattava ja kannattaa teidänkin. Ihan törkeen kovaa settii!

Countdown to Flow: The Chemical Brothers

Lippu avajaiskonserttiin löysi taskuni tänään ja sinne ollaan suuntaamassa keskiviikkona. Siellä on siis suomalainen Kap Kap, yhdysvaltalainen LCD Soundsystem ja brittiläinen The Chemical Brothers. LCD:tä on jo aiemmin hehkutettu ja Kap Kap on täysi tuntemattomuus minulle, joten nyt vihdoin ja viimein hehkutan Kemikaaliveljeksiä.


The Chemical Brothersin uusin levy Further on yksi tämän vuoden parhaimmista julkaisuista genrestä riippumatta. Kahdeksan biisin kokonaisuus on nimenomaan kokonaisuus, eikä läjä sinkkubiisejä nivottuna yhteen pakettiin. Aiemmat kaksikon levyt ovat jääneet itselleni tuntemattomaksi, koska niistä olen yleensä innostunut vain muutaman biisin verran. Nyt on aivan toisin. Ainoastaan Swoon on biisinä sellainen, joka erottuu yksikseen edukseen.

Levyn avauskappale Snow on kaukana totutusta breakbeatista. Biitti ei jumputa taustalla kovaa, vaan pääosa on annettu vähitellen mukaan tuleville syntikoille ja "your love keeps swifting me" mantraa toistavalle vokaalipätkälle. Seuraava kappale Escape Velocity on 12-minuuttinen teknojyrä, joka nousee ja laskee koko kestonsa ajan. Tarttuvat hokemat tai melodiat ovat jääneet jonnekin muualle, mutta silti olen todella liekeissä tästä. Ja tämä on vasta alkua. Another World on psykedelinen ja melodinen kappale, jonka b-osa vyöryy päälle hyökyaallon tavoin. Neljäs kappale Dissolve on taas 60-lukulaisesti psykedelinen, mutta silti hyvin 2000-lukumainen. Sitten alkaa hittiputki.









Horse Power on tuuttausta sanan varsinaisessa merkityksessä. Nyt biitti paukkuu ja "horse power" hokema jää päähän varmasti. Tämä on vasta levyn ensimmäinen biisi, joka räjäyttää tanssilattiat ja nyt ollaan jo puolivälissä levyä. Mielestäni levyn heikoimpia kappaleita juuri sen takia, että tämä kuulostaa todella riskittömältä, vaikka hevosen hirnahdukset ovatkin aika villi idea biisiin. Seuraavasta kappaleesta onkin sanottu kaikki ja se on myös osa kesähittiäänestystä. Levyn selkein hitti.





Levyn viimeiselle neljännekselle on lopetukseksi laitettu eteerinen K+D+B ja viimeinen nostatus Wonders Of The Deep. K+D+B on lähes pelkän rumpukompin varassa oleva kappale, jonka lyyrinen osuus lähestulkoon vain ja ainoastaan sanan "higher" toistamisesta. Toimii silti hyvin. Taustalla olevat melodiat ovat rauhallisia ja eteerisiä. Wonders Of The Deep on taas rauhallisen kitaramelodian ja pörisevien syntikoiden juhlaa. Kahden minuutin kohdalla biisi räjähtää ilotulituksen tavoin ja lopettaa levyn juhlallisesti.





Further on upea elektroninen levy, joka teki minusta The Chemical Brothersin fanin. Psykedeeliset elementit ovat levyllä mukava lisämauste ja liiallista jyskettä ei ole. Tämä on kuin hyvää ja rauhallista poppia, vaikka melkoisia nostatuksia levyltä myös löytyy. Suosittelen levyä ja keskiviikkoista keikkaa suurella lämmöllä. Itselläni on levystä vinyyliversio, mutta suosittelen myös cd+dvd-versiota, jossa on dvd:llä tässäkin postauksessa olevat videot. Ovat aika siistejä.

SPOTIFY LINK OVER HERE

keskiviikko 4. elokuuta 2010

Countdown to Flow: Magnetic Man

Dubstep ei ole ollut juttuni oikein koskaan ja tiedän, että nyt tulen jopa vähän jälkijunassa mukaan, mutta Flow-perjantaina aion valvoa ja katsoa Magnetic Manin. Skream, Benga ja Artwork yhdessä luomassa taikaa. Jos dubstepin breikkaus totaalisesti on tullakseen, niin tulkoot sitten näiden jannujen ansiosta.

tiistai 3. elokuuta 2010

Seiskaostoksilla

Juorulehteä en ollut nyt ostamassa, vaan mustaa kultaa sinkkumuodossa. Stupido on pitkin muutamia viime viikkoja pistänyt niin kokopitkää kuin kymppi- ja seiskatuumaisiakin alennukseen ja nyt itse pääsin vihdoin laareihin käsiksi ja seiskoja tarttui muutamia mukaani. Esitellään herkut.

Viidelläkymmenellä sentillä tarttui mukaani Leaf Labelille (Caribou mm.) levyttäneen volcano!:n Apple Or A Gun-sinkku. Apple Or A Gun on hieman Radioheadin mieleen tuovaa alternative-rockia. Rubik tulee myös mieleen pikkaisen mieleen, vaikkakin volcano! on huomattavasti taiteellisempaa ja kokeellisempaa kuin aiemmin mainittujen materiaali. Kovaa kamaa silti. Pitkäsoitot pitää hankkia käsiin.



You Say Party! We Say Die! on aiemmin herättänyt kiinnostusta vain nimensä puolesta ja yhtyeen musiikkia ei ole tullut pahemmin kuunneltua. Viisikymmentä senttiä oli tälläkin hintaa ja oli kyllä täysin rahansa arvoinen ostos. Ihan kiva taidepunkkirypistys, tosin laulajasta tulee aika vahvasti mieleen suomi-indien Gunnareiden laulaja. Le köörps on siis se.



Shitdisco lähti matkaan myös pelkän nimensä takia. Jostain nimi oli tuttu, mutta musiikki ei ollutkaan sitä mitä odotin. Hyvää New Wave-pastissointia mielestäni on Paskadiskokin. Hintaa oli euro tai pari.



The Decemberists on niitä indienimiä, jotka on pitänyt tsekata jo ihan yleissivistyksen takia, mutta on jäänyt vähän paitsioon syystä tai toisesta. Always the Bridesmaid: A Singles Seriesin ensimmäinen osa Valerie Plame oli tarjouksessa ja tämä lähti kyllä ihan pelkän kannen takia mukaan. Biisikin on onneksi hyvä. Hudit on toistaiseksi nollissa. Hyvä minä!



Vähän tunnetumpia nimiä lähti sitten mukaan spessuversioidensa takia. Rilo Kileyn Moneymaker on seiskana tyylikkäästi vihreä. Rilo Kileyn More Adventuorus levy löytyy hyllystäkin, mutta tämä biisi on kyseisen levyn seuraajalta, jolla unohdettiin alt-country aika täysin. Tämä on aika rockia. Jenny Lewis on silti Jyriä lainatakseni hyvin ihh. Biisistä tykkään hurjasti ja video on aika tiukka myös pornotähtineen. Sitä ei tietenkään saa upottaa, joten videon saa linkistä.



Black Kids nousi suosioon pari vuotta sitten I'm Not Gonna Teach Your Boyfriend How To Dance With You-hitillä, mutta pitkäsoitto Partie Traumatic unohdettiin aika pian. Kovia sinkkuja bändi pisti silti ulos, joista ostamani Hurricane Jane on hyvä esimerkki. Tämä tuli valkoisella vinyylillä, joka on aika hieno. It's friday night and I ain't got nobody. Rakkautta.



Enter Shikari oli joskus muutama vuosi sitten aika mielenkiintoinen bändi, joka yhdisti välillä onnistuneesti trancea ja hardcore-punkia. Viime vuotinen levy innosti joitain ja kauhistutti useita, mutta debyyttilevyltä bändi sai puristettua pari ihan kohtuullista raitaa. Jonny Sniper oli yksi niistä ja todella tyylikäs kuvavinyyli lähti tarjouksesta tänään. Toimii.



Viimeiseksi jätettiin ehdoton helmi. Yeah Yeah Yeahsin viime vuotinen megahitti Zero. Seiska lähti mukaan pelkästään Animal Collectiven remixin takia, ja onhan sekin ihan hyvä. Zerosta ei noin muuten varmaan tarvitse sanoa mitään.





Yhteishinta näille kaikille oli alle 15 euroa, joten propsit Iso Roban suuntaan jälleen kerran. Ruudolfin uusin lähti myös mukaan, josta lisää myöhemmin. Ehkä saan muutaman sanan sanottua vuoden parhaasta komediastakin vielä jossain vaiheessa.

sunnuntai 1. elokuuta 2010

Lähiöt!

Täällä se on! Vuoden odotetuin levy! Arcade Firen The Suburbs on omalla kohdallani se levy tänä vuonna, jonka odotin räjäyttävän potin täydellisesti ja nostavan yhtyeen osakkeita vielä korkeammalle.


Siinä missä aiemmat Arcade Firen levyt ovat olleet hyvin dramaattisia ja suureellisia, niin The Suburbs on jopa aika pienieleinen niihin verrattuna. Jousia ja torvia kuullaan aiempaa vähemmän, mutta silloin kun ne ovat esillä, niin tulos on upea. Levyn alkupuolen Empty Room on hieno osoitus siitä, miten jousia voidaan käyttää hyödyksi ilman, että tulos olisi egon paisuttelua. Empty Room on myös viidentenä kappaleena se biisi joka tavallaan lähettää levyn eteenpäin lähtökuopistaan. Levyn alku kun on vain ihan kiva. The Suburbs, Ready To Start, Modern Man ja Rococo ovat hyviä kappaleita, niinkuin Senaatintorilla kuultiinkin, mutta yhdessä ne eivät säväytä kummoisesti.



The Suburbsin ongelma on ehkä juuri siinä, että se on vain ihan kiva. Kun Arcade Fire on lähtenyt viemään ilmaisuaan lähemmäksi perinteistä kitarapoppia, niin jotain hohtoa yhtyeen soinnista on tuntunut kadonneen. Kun aiemmat levyt ovat melodioillaan saaneet minut itkemään, hymyilemään, nauramaan ja pomppimaan riemusta, niin The Suburbsia kuunnellessa en kokenut mitään edellämainituista. Nautin kuulemastani paljon, mutta kun odotukset ja kokemukset ovat niin äärimmäisiä, niin "ihan kiva" aiheuttaa pettymyksen. Loppupuolen We Used To Wait ja Sprawl II (Mountains Beyond Mountains) saivat jo vähän jotain tunnetta irti.





16 biisiä ja 64 minuuttia saivat itseni ennakkoon vähän pelkäämään liiallista möhkälettä, mutta Arcade Firen kunniaksi on sanottava, että harvemmin on tullut kuultua näin hyvää kokonaisuutta, vaikkakin se alku ei tunnu lähtevän käyntiin. Levyn puolivälissä oleva Half Light II (No Celebration) on konerumpuineen levyn rohkein ja yllättävin raita, jota kuunnellessa ei ole uskovinaan korviaan. Arcade Fire venyy näköjään aika moneen, kuten myös Wasted Hoursin akustiseen hippailuun.





The Suburbs on kaikesta huolimatta todella hyvä levy, joka kannattaa hankkia kuunneltavaksi. Omat odotukset olivat vain niin suuret, ettei niitä olisi voinut millään ylittää, enkä tiedä saako tästä arvostelustakaan mitään järkevää irti. Aiemmat levyt ovat myös kasvaneet kuuntelukertojen myötä, joten The Suburbsin voi olettaa myös kasvavan ajan myötä. Pienoinen pettymys, mutta jos odottaa maailman parasta jo ennakkoon, niin voi syyttää vain itseään.