DJ Premierin Top 5

Maailman kovin hiphop-tuottaja niinku-silleen-ikinä saapuu lauantaina nostamaan jengin lapasta kattoon The Circusissa dj-keikalla. Nyt onkin hyvä aika arvostaa DJ Premierin taitoja ja nostaa esiin viisi miehen kovinta tuotosta.

Vaikka DJ Premierin biitit tietyssä mielessä toistavat itseään, ei niitä silti voi haukkua. Miehen biittimuotti on ajaton ja aina toimiva, ja miehen taito löytää timanttisia sampleja on ylittämätön. Maailman parhaan tuottajan nimitys ei ole tullut vain paskan jauhamisen myötä, vaan kyllä miehellä on näyttöjä. Tässä niistä parhaat esimerkit. Enkä edes valinnut Gang Starrin ja Nasin klassikkoja.

Common - The 6th Sense

Ennen oli kaikki paremmin: DJ Premier teki biittejä kuten aina, mutta Commonissa sentään rullasi runomiehen verta. Nykyisin miehen riimikynä tuntuu tylsyneen täysin, mutta Like Water For Chocolatella miehen ulosanti oli tiukkaa ja luovaa. Ja Premo teki sitä mitä parhaiten osaa, eli potkivan biitin.

Mos Def - Mathematics

Mos Defin Black On Both Sides on maailman paras räppilevy ja Mathematics on sen kovimpia raitoja. Nuff said. Ja Premo teki sitä mitä parhaiten osaa.

Nas, Kanye West, KRS-One & Rakim - Classic

Converse on parin viime vuoden aikana harrastanut markkinointia palkkaamalla huippumuusikoita tekemään biisejä heidän nimiin. Nike harrasti samaa jo pari vuotta aiemmin juhlistaakseen klassikkolenkkareitaan, Air Force Oneja. Ja jos luulitte, että Converse on saanut kovia heeboja biiseilleen, niin Classicilla räppäävät vaatimattomasti kaikkien aikojen parhaat räppärit ja pistävät yhdet kovimmista verseistään. Varsinkin KRS-One pudottaa niin kovan versen, ettei siitä ole toivuttu vieläkään. Tätä biisiä ei ylitä yksikään all-star tuotos ikinä.

Ja Premo teki sitä mitä parhaiten osaa.

Notorious B.I.G. - Unbelievable

Biggie ja Premo. Paskaakos sitä enempää jauhamaan.

Bun B - Let Em Know

Etelä-räppi on tämän hetken suosituin räpin alalaji ihan miltä kantilta tahansa katsottuna, jos ei klubiteknokamaa lasketa mukaan. Suomi-Memphis pääsi jo albumilistan ykköseksi ja Nykkitrilli pistää ASAP Rockyn tahdilla trendikansaa sekaisin. Siksi onkin aika saatanan kovaa, että Bun B aka Trill O.G. tekee kaikkea muuta kuin laahavaa soundia. Let Em Know on taattua Premoa ja Bun B:n tyyli toimii vaan aina. Minä en tarvi mitään muuta.

DJ Premier lauantaina 1.9. The Circusissa. Olkaa paikalla, koska lämppäreinä on Suomen kovin tuottajakollektiivi. Lavalla on ainakin biittibattle ja huhupuheiden mukaan eräät raskaan sarjan pyöräilijät. 

Alkuvuoden parasta rytmimusiikkia - Robert Glasper Experiment

Otsikko lupaa paljon, mutta tällä hetkellä uskallan väittää, että lupaukseni pitää täysin paikkansa. Robert Glasper Experimentin Black Radio kun on komein jazz-, hiphop- tai soul-levy, minkä olen aikoihin kuullut.

Olin tutustunut Glasperiin viime kesänä, kun halusin tietää millaisen hepun kanssa puolijumalani Mos Def esiintyisi Pori Jazzeilla. Kuuntelemani levy Double-Booked oli jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen oli trion kanssa soitettu, ja toinen kulki Experiment nimen alla. Black Radio on sitä, mitä kyseisen levyn toinen puolisko oli.

Robert Glasper Experiment on jazzin, hiphopin ja soulin fuusiota. Jos lähintä vertailukohtaa haluaisi etsiä, niin The Rootsin undun pääsee lähelle sitä, mitä Black Radio on musiikillisesti. Pääosassa on Glasperin vapaasti ja vielä todella upeasti soiva piano, jota tukevat iskevät rummut ja todella alhaalta muriseva basso. Sivuosissa on tusinan verran vierailijoita, joista nimekkäimmät ovat Erykah Badu, Yasiin Bey a.k.a. Mos Def ja Lupe Fiasco. Vierailijat eivät kumminkaan määritä kappaleita, vaan tuovat niihin pieniä omia mausteitaan.

Ja kuinka upeasti Black Radio soikaan. 2010-luvulla on kuultu jo monta hienoa soul-levyä, mutta tämä vie tunnelmallisuudessaan voiton niistä kaikista. Soitto on todella sulavaa ja komeaa. Vaikka Glasperin pianotaituruus tuntuukin olevan kappaleissa täysin etualalla, niin on pakko arvostaa myös rumpali Chris Davea, joka komppaa kappaleita todella timmisti, mutta sopivasti myös irrotellen. Arvostan myös sitä, että Glasperin yhtye yrittää tuoda kahteen tällä hetkellä todella tiukasti menneeseen tuijottavaan genreen, eli hiphopiin ja souliin, jotain uutta fuusioimalla niitä yhteen ja antamalla soiton virrata vapaasti suuntaan jos toiseen. Lopputulos on upea. Ja niillä on pokkaa lopettaa Smells Like Teen Spirit-coveriin.



Black Radiolta on vaikea valita lempikappaleita. Tällä hetkellä pidän suunnattomasti Lalah Hathawayn laulamasta Cherish The Daysta ja hämmentävän paljon Daleylta kuulostavan Stokley Williamsin laulamasta Why Do We Trysta. Suosikit tuntuvat kumminkin vaihtuvan joka kuuntelukerralla, mikä lupaa levylle pitkää ikää. Lämpimät ja varauksettomat suositteluni ihan jokaiselle.

Viikon keikat

Tuplapostausta pukkaa tälle päivälle, mutta ei voi minkään. Tämä viikko kun on pyhitetty keikoille, joista kahta olen odottanut jo aika pitkään. Ei se kolmaskaan ole yhtään vähäpätöisempi.

Tänään Tavastian lavalle astuu Anthony Gonzalez yhtyeineen. M83 myi keikkansa muutamassa minuutissa loppuun ja voin todeta olevani äärimmäisen onnekas ja iloinen lipun omistaja. Rakastuin neljä vuotta sitten Saturdays = Youthiin ja olin vakaasti päättänyt, että menisin bändiä UMF:iin katsomaan, mutta aikeeksi jäi. Tänään korjataan virhe ja vaikka kovasti flunssa yrittääkin oloani pilata, niin tulen sekoamaan ihan saatanasti, jos alla oleva ensimmäinen M83-rakkauteni soi Tavastialla.



Torstaina näen kanssa miehen, jonka live-esiintymistä olen odottanut jo pitkään, ja jonka näkeminen oli myös todella lähellä neljä vuotta sitten. Kyseessä on siis Mos Def a.k.a. Yasiin Bey, jonka piti esiintyä Rock The Bellsissä Helsingin jäähallissa, mutta perui aikoinaan tulemisensa viime tingassa. Kyllä Nas, The Pharcyde, De La Soul ja EPMD:kin kelpasivat, mutta ei niistä nyt tämän enempää. Mos Def on yksi lempiräppäreistäni ja kun mies on liveklipeissään vaikuttanut olevan todella kovassa iskussa, niin odotukset ovat todella korkealla. Ja niin kauan kun mies tykittää Black On Both Sidesin biisejä, niin minä olen ihan saatanan innoissani.



Mos Defin lämppärikin on tavanomaista kiinnostavampi. Yleensä kun suomalaisilla räppikeikoilla lämmittelijä on akselilta Axl Smithin joku projekti - Rähinän tusinaräppäri, niin nyt Nosturin lavan lämmittelee Pharoahe Monch, josta on sekunda kaukana. Huikean kova ukko hänkin, vaikka isoin hitti antaakin miehestä aika väärän kuvan. Jos laadukas hiphop kiinnostaa edes hitusen, niin ota torstaina suunnaksi Nosturi. Lippujakin on vielä jäljellä.



Lauantaina Korjaamon vintillä on sen sijaan suomalaista indie-osaamista tiedossa parinkin yhtyeen verran. EP-julkkareitaan viettävät niin Paperfangs kuin Zebra and Snakekin. Paperfangsin näin viime kesäkuussa ensimmäisellä keikallaan ikinä, joten on hauska nähdä myös bändin historian toinen keikka. Uutta matskuakin odotellaan jo innolla. Zebra and Snakea sen sijaan olen osannut vältellä jo todella pitkään, joten ehkä nyt on korkea aika nähdä tämä duo livenä. Bändin viimeaikaiset biisitkin ovat olleet yllättävän hyviä. Pistäkäähän pojat ja tyttö parastanne!

Black Star shines eternally

One Two Three

Mos Def and Talib Kweli

Came to rock it on to the tip top

Best alliance in hip hop!

Eilen valahti kirjaimellisesti kakit housuun, kun Facebook-feediin osui uutinen, jonka kuulemista olen jo tovin odotellutkin. Mos Def, joka nykyisin tunnetaan nimellä Yasiin Bey ja Talib Kweli julkaisivat 13 vuotta sitten yhdessä levyn Black Star-nimen alla, joka on helposti kaikkien aikojen hip hop-albumien top kympissä. Ensi vuonna saadaan vihdoin seuraaja tuolle levylle.

Black Starin comebackista on turha puhua, koska Black Star ei koskaan lopettanut. Sekä Mos että Talib ovat esiintyneet toistensa keikoilla yhdessä vetäen Black Starin biisejä ja uusia biisejä on tuolla nimellä aina silloin tällöin tippunut, mutta kokonaisesta levystä tai edes yhteiskiertueesta ei ole sitten vuoden 1999 puhuttu, joten ei varmaan tarvitse enempää korostaa uutisen olevan melkoisen odotettu.

Uutta materiaalia ei tarvitse odotella edes ensi vuoteen, koska jo kuukausi sitten miehet kävivät esittämässä täysin uuden biisin Fix Up Colbert Reportissa, jonka tuottajana on Madlib. Biisi on helposti parasta räppiä mitä olen tämän vuoden aikana kuullut ja soundillisesti se jatkaa täysin siitä, mihin kaksikko debyytillään jäi. 

The Colbert Report
Get More: Colbert Report Full Episodes,Political Humor & Satire Blog,Video Archive

Nyt sitten pitäisi olla vain kärsivällinen ja jäädä odottamaan levyä. Sillä aikaa voikin muistella vanhaa taikaa ja rukoilla, että duo saapuisi näyttämään taikaansa edes johonkin Suomen lähelle. Tämän näkeminen livenä kun olisi kokemus, jonka jälkeen voisi kuolla onnellisena.

The Colbert Report
Get More: Colbert Report Full Episodes,Political Humor & Satire Blog,Video Archive

Nyt loppuu sanat. Turvaudun siis giffiin.

Pori, voi kuinka mua kiusaatkaan

Justicen Civilization pauhaa, Melt-fiilikset on kovat ja sitten pamahti pommi. Pori Jazzin täyttää lempiartistit. Aloe Blacc olisi jo yksinään aiheuttanut pienoisen "pää sanoo poks"-efektin, mutta kun lempiräppärini *ikinä* tuodaan myös mestoille, niin itku pääsee. Mos Def, mikset voinu olla aikoinaan Rock The Bellsissä niin kuin sovittiin? Nyt tulee dilemma.





Dilemmahan on se, että Melt on samaan aikaan. Tietty Saksa on aina Saksa, mutta jos olet odottanut yhtä ainoata räppäriä Suomeen kohta seitsemän vuotta, niin päätökset eivät olekaan enää niin helppoja. Argh.

Keski-ikäisten picnic-ohjelmistoa on myös. Rumer on näistä kaikista katu-uskottavin nimi, mutta itse jopa hieman hihkun täällä Tom Jonesin ja Elton Johnin nimille.





Hassuttelu sikseen. Pori ei ehkä nyt räjäyttänyt aivan yhtä kovaa kuin viime vuonna, mutta kelpo bileet saadaan jo näillä nimillä aikaan. Ja lisää on tietty kevään mittaan tulossa. Innostus ei enää olekaan niin kiva asia.

Kipeä vappu

Vappu meni tässäkin osoitteessa flunssaa potiessa ja jatkuu samoissa merkeissä. Tekemistä onneksi riittää, koska internetin ihmeellinen maailma on niin hieno ja antoisa.

Jack Whiten sivuprojekti/päätoimibändi The Dead Weather julkaisee uuden levyn ensi kuussa, mutta nyt levyä pääsee kuulemaan streamina ainakin jonkun aikaa. Kyseessä ei kumminkaan ole ihan tavanomainen streami, vaan koko homma toimii videona, mikä näyttää levyn soittoa vanhalla vinyylisoittimella. Luitte oikein. Ensimmäinen The Dead Weather-albumi oli pienoinen pettymys, koska odotukseni kaikkiin Jack Whiten tekemisiin ovat aina kovat ja The Dead Weather ei aiheuttanut kovin kummoisia säväreitä. Tältä pohjalta Sea Of Cowards kuulostaa tosin oikein hyvältä. Linkistä pääsee katsomaan ja kuuntelemaan streamia. Koittakaa bongata Jack Whiten kädet kääntämässä levyä!

EDIT: Streami on ohi, mutta maanantaina bändi esittää levyn livenä Myspacessa. Linkistä löytyy infot siitä.

Stupido on siitä hieno levykauppa, että he mainostavat ja suosittelevat netissä aktiivisesti uusia levyjä ja heidän kauttaan on tullut bongattua useita hienoja artisteja. Nyt pääsen jälleen kiittämään hienoja miehiä Stupidon päässä. John Grantia tuskin olisin löytänyt ilman heitä. John Grant on ennen soittanut The Czarsissa. The Czars hajosi ja Grant ystävystyi Midlaken miesten kanssa, ja miehet päätyivät yhdessä tekemään levyn nimeltä Queen Of Denmark. Parin kuuntelukerran perusteella John Grant on vuoden tulokkaita. Queen Of Denmark on loistavaa indie-folkia. Jos Midlakesta on tykännyt, niin Grant myöskin varmasti toimii. Mielestäni John Grantin levy on Midlaken tuotoksia paljon parempi. Kuunnelkaa Spotifysta ja muodostakaa oma mielipiteenne.

Kate Nash nousi kolmisen vuotta sitten julkisuuteen hitillä Foundations, josta tuli mieleen vähän kiltimpi ja sivistyneempi Lily Allen. Itseäni Nashin musiikki ei kiinnostanut, joten naisen tuotokset jäivät elämään omaa elämäänsä huomioni ulkopuolella. Tänä vuonna Nashilta tuli uusi levy My Best Friend Is You, joka on saanut hyvät arviot niin NME:ltä kuin Pitchforkiltakin. Itse en levyä ole vielä kuunnellut, mutta ensisinkku Do-Wah-Doo on saanut sukat pyörimään jaloissa. Erinomainen biisi, joka tulee olemaan kesällä kovassa soitossa. Alempaa löytyy molemmat biisit, joten voitte vertailla myöskin kehitystä.





Tunnun kirjoittavan jatkuvasti Damon Albarnin tekemisistä, mutta minkäs sille mahtaa, kun mies on nero. Eilen MTV:n nettisivuilla pääsi keskiyöllä katsomaan livestreamia Gorillazin keikasta Lontoon Roundhousessa. Demon Daysin aikainen Gorillaz toteutti livensä taustabändin pysyessä sermien takana, jolloin pääosaan nousivat niin hologrammien kuin videoidenkin avulla toteutetut visuaalit. Vieraat olivat ainoita, jotka lavalla olivat ihmisten edessä esiintymässä. Nyt koko Gorillaz on lavalla ja onneksi eivät piilottele tätä bändiä. Mukana kun on The Clashin Mick Jones ja Paul Simonon merimiesasuissa. Jo tämä on todella överiä, mutta itse liveshow oli jo melkein överimpää.

Lavalla on nykyisin vain valkokangas ja iso Gorillaz-neonvalokyltti. Vieraat ja taustabändi - joka on n. 20-henkinen jousien ja torvien kanssa - ovat lavalla sulassa sovussa. Tämän yhtyeen livesoittoa oli ilo katsoa, koska koko kööri soitti erinomaisesti yhteen. Plastic Beachin hitit soivat livenä ilmavasti ja komeasti. MTV:n nettistreami katkesi noin tunnin jälkeen, mutta silloin oltiin lavalla jo nähty Hypnotic Brass Ensemble, De La Soul, Little Dragon, Gruff Rhys, Mos Def ja Bobby "Across The 110th Street" Womack. Jos streami ei olisi katkennut, niin lavalla oltaisiin nähty myös Mark E. Smith ja Shaun Ryder. Demon Daysin ja ensilevyn hittejä oltiin myös soitettu, joten siksi jäi harmittamaan streamin katkeaminen.

Jotta saisitte jotain tajua siitä, mitä Gorillaz on livenä vuonna 2010, niin Youtube jeesaa. Kyseinen pätkä on Coachellasta ja lavalla nähdään itse Snoop Dogg, videolla. Tämän biisin iskiessä käyntiin olin kylmien väreiden valtaama ja aloin samantien suunnitella matkaa Roskildeen. Äänet ovat mitä ovat, mutta idea tulee selville. Toinen video näyttää taas maailman kovimman jätkän, eli Bobby Womackin lavalla rääkymässä Stylon Mos Defin kanssa. Parhautta!

Gorillazin paluu

Damon Albarnin mainio piirrosbändi Gorillaz julkaisee uuden levyn Plastic Beach maaliskuun 9. päivä. Maistiaiseksi tarjottiin ensimmäisenä kappale nimeltä Stylo, jonka perusteella Albarnin puheet hänen popeimmasta tuotannosta voinee allekirjoittaa. Synabasso tuo pahasti mieleen 80-luvun, mutta kappale pysyy silti kaukana liiallisesta imelyydestä. Bobby Womackin hulvaton soul-kiekuminen sopii kappaleeseen oikein hyvin. Harmittavasti Mos Defin osuus kappaleessa on pieni, mutta Mos Defin puheiden mukaan mies olisi albumilla oikein oma hahmonsa nimeltä "Sun Moon Stars", mutta se jäänee nähtäväksi. Lopullisessa kappalelistassa vierailijoita on nimittäin karsittu useita, kuten The Horrors ja Barry Gibb, jotka oltiin ennakkoon ilmoitettu. Silti vierailijalista on melkoinen. Mukana on mm. Snoop Dogg, Hypnotic Brass Ensemble, Gruff Rhys ja Mark E Smith. Materiaalia tullaan julkaisemaan varmaan jälleen lisää "b-puoli kokoelmana", niin kuin molempien aiempien levyjen (G-Sides ja D-Sides) kanssa ollaan tehty.

Itse odotan levyä innolla, koska molemmat aikaisemmat Gorillazin levyt ovat miellyttäneet minua. Lisää tietoa levystä saa mm. Pitchforkista ja Wikipediasta.

Tervetuloa vuoden levyihin!

Hei vaan kaikille. Tervetuloa blogiini, jonka on tarkoitus avata näkemyksiäni elokuvista, musiikista ja milloin mistäkin, mikä vain edes vähän sivuaa pop-kulttuuria. Tarkoitus olisi tänne kirjoitella arvosteluja ja yleistä fiilistelyä vähän oman mieleni mukaan. Tämä blogi ei ole musahifistelyyn, josta löytäisi uudet biisit ensimmäisenä ja jotain remixejä. Täältä löytyy vain painavaa asiaa.

Nyt kun blogini aloitin tähän aikaan vuodesta, niin pakkohan se on aloittaa listaamalla vuoden kovimmat levyt. Tänä vuonna on yllättävän vaikeaa valita kymmenen parasta ja pistää ne vielä järjestykseen, koska tämä vuosi oli laadullisesti aika tasainen. Ainoastaan pari levyä onnistui räjäyttämään ns. tajunnan ja muut vakuuttivat, mutta eivät niin paljoa. Lähdetään siis listaamaan. Biisilinkit ohjaavat joko Spotifyyn tai Youtubeen. Riippuen vähän saatavuudesta.

1. Arctic Monkeys - Humbug

Arctic Monkeys omisti tämän vuosikymmenen. Ensimmäinen levy pisti kaiken sekaisin kolme (kohta neljä) vuotta sitten ja toinen levy petrasi mielestäni ensimmäisestä vielä enemmän. Kolmannelle levylle tuli ladattua todella kovat odotukset ja ensimmäisillä kuuntelukerroilla odotukseni murskattiin. Levy kuulosti hahmottomalta ideakasalta, josta ei tunnu saavan mitään irti. Pari viikkoa ja useita kuuntelukertoja myöhemmin mielipiteeni muuttui täysin. Levyhän on neroutta!

Alex Turnerin sävellykset ovat tällä kertaa rauhallisempia, tunnelmallisempia, painostavampia ja raskaampia kuin koskaan aiemmin. Sanoitusten kanssa Turner on myös petrannut paljon aiemmista kertomuksistaan. Nyt sanoitukset ovat abstraktimpia kuin aiemmin ja mielestäni paljon parempia. Loistava levy, joka jokaisen kannattaa ottaa kuunteluun. Muistakaa antaa levylle aikaa ja rauhoittukaa kunnolla sen parissa. Tulette saamaan kokemuksen.

TJEU: Cornerstone, Dance Little Liar, My Propeller

2. Mastodon - Crack The Skye

Metalli on kuulunut teini-ikääni hyvin vahvasti. 15-vuotiaaksi asti metalli oli lempimusiikkiani, mutta viimeisen kuuden vuoden aikana olen kasvanut musatyylistä yli. Metalliin liittyvä soittotaidon yletyn ylistys ja äijäily tappavat musiikista kaiken sielun ja tunteen. Kerran vuodessa silti tulee yksi levy, joka onnistuu säväyttämään ja tänä vuonna tempun teki Mastodon. Mastodonin aiemmat levyt olivat juuri sitä mistä metallia kritisoin. Tarkkaa soittoa ja älytöntä paahtoa. Crack The Skye on kaikkea muuta. Se on rauhallinen ja tunnelmallinen levy, joka onnistuu ajoittain jopa koskettamaan. Siihen harva ylipäänsä onnistuu. Levyllä on vain seitsemän kappaletta, mutta pituudet yltävät ajoittain yli kymmenenkin minuutin, mutta Mastodon onnistuu pitämään mielenkiinnon silti yllä koko levyn keston ajan. Kevään selkeitä piristäjiä ja onnistujia.

TJEU: Oblivion, Crack The Skye. Parhaiten levy toimii kokonaisuutena, mutta noista biiseistä saa jonkun käsityksen tunnelmasta.

3. Röyksopp - Junior

Röyksopp on kärsinyt levyillään aina pienestä epätasaisuudesta. Yksittäisiä helmiä löytyy aina, mutta tunnelman tappaa aiemmilla levyillä joku heikompi biisi. Nyt siitä ongelmasta oltiin päästy yli. Levy alkaa tappavan hyvällä Happy Up Here:llä josta alkaa putki toinen toistaan parempia biisejä. Tämän parempaa poppia ei tänä vuonna juuri edes julkaistu. Tykkäsin todella paljon.

TJEU: Happy Up Here, You Don't Have A Clue, This Must Be It

4. Wilco - Wilco (The Album)

Löysin Wilcon oikeastaan vasta tänä kesänä. Tiesin Wilcon tulevan Huvilatelttaan keikalle, joten ajattelin ottaa bändin haltuun ja se tapahtui dokumentin kautta. Yle Teemalta tuli Yankee Hotel Foxtrotin teosta kertova dokumentti "I Am Trying To Break Your Heart", joka oli minulle avain bändin ymmärtämiseen. Yankee Hotel Foxtrot nousi kesän lempilevyistäni, jonka jälkeen oli helppoa siirtyä tähän levyyn. En voi millään sanoa mitään vertailevaa Wilcon aiempiin levyihin, mutta Wilco (The Album) toimii erinomaisesti. Yankee Hotel Foxtrotin kokeilevuutta ei tällä levyllä ole, mutta se korvataan sitäkin timanttisemmilla sävellyksillä. Jeff Tweedin melodiat ovat tämän levyn suola ja chili. Parhaimmillaan ne ovat hauraita ja täynnä mahtavia yksityiskohtia, mihin voi tarttua useammankin kuuntelukerran jälkeen. Huvilateltan keikka oli myös upea kokemus, joten Wilcon voi huoletta julistaa vuoden 2009 menestyjiin.

TJEU: Bull Black Nova, You And I, I'll Fight

5. Mos Def - The Ecstatic

Mos Defin vuonna 1999 julkaisema Black On Both Sides on yksi kaikkien aikojen kovimmista hiphop-albumeista. Kesti kymmenen vuotta ennen kuin Mos onnistui julkaisemaan edes lähes yhtä hyvän levyn. The Ecstatic on timanttia, tulta ja tappuraa. Mos Def on ladannut levyn riimeihin vihaa ja rakkautta niin, että sitä on vaikea olla huomaamatta. Levyn biitit ovat kaikin puolin oikein onnistuneita ja hyvin erilaisia verrattuna siihen mihin hiphopissa ollaan jo totuttu. Vuosien päästä voin hyvin kuvitella, että tätä levyä hehkutetaan edelläkävijänä hiphopissa juuri biittiensä puolesta. Nautinnollinen levy.

TJEU: Supermagic, History, Casa Bey

6. Rubik - Dada Bandits

Jos Rubik olisi ihan mistä tahansa muualta kuin Suomesta, niin bändiä hehkutettaisiin indiepiireissä ympäri maailmaa. Nyt bändi kärsii alkuperästään, koska Suomen indiepiirit eivät tietenkään pidä suomalaisesta musiikista ja suomalainen musiikkivienti on niin onnetonta, että jos et soita heviä, niin pitää tyytyä jämäsuosioon. Rubikin uusin on koukkuja täynnä ja parhaimmillaan Rubik on yllättäessään kuulijansa täysin. Levyn aikana on harvoja hetkiä milloin kuulija tietää ennalta mitä tuleva pitää sisällään. Mahtava levy, joka kannattaa ottaa haltuun.

TJEU: Wasteland, Fire Age

7. Japandroids - Post-Nothing

Pitchforkista saamani käsityksen mukaan noise on tällä hetkellä sitä parasta musiikkia mitä maailmasta löytyy. Suurin osa noisesta on kumminkin hahmotonta pörinää, josta ei saa mitään irti. Japandroids on toista maata. Kitara surisee ja kaikuu ja rummutkin kaikuvat kuin levy olisi äänitetty kellarissa, mutta levy on yllättävänkin melodinen ja täynnä nuoruuden intoa ja tunnetta. Japandroids on siis duo, jonka muodostavat laulaja-kitaristi ja rumpali. Harvoja levyjä, joissa moinen minimalismi toimii erinomaisesti.

TJEU: The Boys Are Leaving Town, Rockers East Vancouver

8. Jay Reatard - Watch Me Fall

Jay Reatardin punk-paahto on ottanut reippaasti pop-vaikutteita sitten ensimmäisen levyn "Blood Visions". Watch Me Fall on ihan silkkaa poppia melodioiltaan ja äänimaailmaltaan. Punkista muistuttaa enää ajoittainen hurja tempo ja asenne, millä levy on soitettu. Miehen imago saattaa karkoittaa popin ystävät levyn ääreltä, mutta ei kannata ulkokuoresta välittää. Musiikki on erinomaista.

TJEU: Before I Was Caught, Wounded, Hang Them All

9. Prince Of Assyria - Missing Note

Enpä olisi uskonut hehkuttavani loppuvuonna julkaistua omakustannetta Ruotsista, mutta näin pääsi käymään. Irakissa syntynyt Ninos Dankha julkaisi koskettavan ja lämmittävän levyn syksyn pimeyteen, josta heikkouksia on vaikea edes etsiä. Dankhan lauluääni muistuttaa The Nationalista ja tunnelmassaan levy onkin hyvin samankaltainen. Loppuvuoden ehdoton helmi.

TJEU: Another Love Song, What Ever You Want, Sleep Tight

10. Alice In Chains - Black Gives Way To Blue

Kymppipaikan valinta oli todella vaikea, koska tällä paikalla olisin halunnut mainita ties kuinka monta levyä, mutta voiton vei niukasti Alice In Chains. Alice In Chainsin ei missään tilanteessa olisi voinut kuvitellakaan julkaisevan levyä Layne Staleyn kuoleman jälkeen, mutta yhtye sinnitteli, löysi uuden laulajan ja teki levyn. Ennakko-odotukseni levyä kohtaan olivat hyvin tuomitsevat, mutta pakko oli jo ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen todeta, että levy on todella hyvä. Uusi laulaja William DuVall kuulostaa hämmentävän paljon Layne Staleylta, mutta yhtye ei onneksi ole jäänyt toistamaan vain itseään. Biisit ovat hyviä ja tekstit myös. Vuoden yllättäjä.

TJEU: All Secrets Known, Last Of My Kind, Black Gives Way To Blue

Top kympin ulkopuolelle jäi vielä monen monta erinomaista ja oikein hyvää levyä, joiden listaaminen veisi tilaa ja aikaa liikaa. Saatan palata niihin vielä myöhemmin.

Näin saatiin tämä blogi käyntiin. Ennen joulua listaan vielä vuoden parhaat keikat ja joulun jälkeen tulee varmaan ties minkänäköistä listaa, koska listojen tekeminen on kaikessa vaikeudessaan hyvin hauskaa. Palautetta saa ja pitää antaa.