Nyt päästään vuoden parhaiden levyjen pariin. Tänä vuonna levylistan teko oli todella vaikeaa, koska hyviä levyjä tuli ihan liikaa. Edellinen postaus olkoon siitä hyvä esimerkki. Kaikki nämä kolmekymmentä levyä ovat todellisia helmiä, jotka viime vuonna ilmestyessään olisivat olleet top 10-kamaa. Siksi tämäkin paisui vähän liiallisuuksiin.
30. Jonsi - Go
Jonsin soololevy jätti vähän ristiriitaisen vaikutelman itsestään. Nopeammat kappaleet ihastuttivat välittömästi, mutta tunnelmallisemmat palat taas saivat miettimään, että miten Sigur Ros tekisi niistäkin paljon parempia. Kaikesta huolimatta levyn pariin tuli palattua useasti.
29. Best Coast - Crazy For You
Lo-fi ei kuulostanut tänä vuonna millään muulla levyllä yhtä hyvältä. Beth Cosentinon yhtyeen biisit kertovat lähinnä pojista haaveilusta, Bethin kissasta, pajauttelusta ja chillailusta. Turha sitä on syvällisempiäkään pohtia.
28. Villagers - Becoming A Jackal
Irlantilaisen Villagersin debyyttilevy oli hyvin vakuuttava. Melankolinen ja tumma yleisilme erotti yhtyeen muista nykyfolkkareista edukseen ja itse ainakin nautin levystä hyvin paljon. Lempparibiisin valinta on vaikeata, mutta nostetaan ulvominen eduksi tällä kertaa.
27. Husky Rescue - Ship Of Light
Husky Rescuen alkuvuodesta ilmestyneen levyn pariin ei jostain syystä tullut juurikaan ilmestymisen jälkeen palattua, vaikka levy on todella hyvä. Yhtyeen fiilistely vaatii ehkä vain mielentilan, mihin en enää päässyt talven jälkeen. Yhtye pisti soundiaankin uusiksi, mikä miellytti kovasti.
26. MGMT - Congratulations
Vielä kaksi vuotta sitten MGMT:n levy oli vuotensa toiseksi paras levy kirjoissani. Vaikka en suuttunut yhtyeen psykedeelisemmästä ilmeestä yhtä paljon kuin moni muu, niin yhtye on kyllä parempi tehdessään häikäilemättömän tarttuvia ja hölmöjä hittejä.
25. LCD Soundsystem - This Is Happening
LCD Soundsystemin mahdollisesti viimeinen levy vakuutti, mutta ei ihan täysin. Lopusssa levy hyytyy aika pahasti, eikä pääse enää samaan lentoon, mihin ensimmäiset viisi biisiä levyn saavat. Ekat viisi biisiä ovatkin sitten aikamoisia monstereita.
24. Gil Scott-Heron - I'm New Here
Gil Scott-Heron teki sellaisen comebackin vankila- ja huumekierteen jälkeen, ettei voi kuin ihmetellä. I'm New Here on 28 minuutin matka helvettiin ja takaisin, jonka vain kruunaa Scott-Heronin elämän kuluttama raaka ääni, jota kuunnellessa ei voi kuin vakuuttua miehen sanomasta ja tarinasta. Henkisesti todella vaativa levy kuunnella. Helmikuussa tulee Jamie XX:n remix-versio levystä, jota odotan suurella mielenkiinnolla.
23. Stepa - Made In Sodankylä
Sodankylän räppijäbä Stepan kakkoslevy on osoitus siitä, kuinka ylivertainen ilmaisumuoto rap on verrattuna moneen muuhun. Stepa vain heittää läppää ja se kuulostaa niin vaivattomalta, että oikein kateeksi käy. Taustatkin ovat laatutyötä koko levyllä.
22. Massive Attack - Heligoland
Seitsemän vuotta tätä saatiin odotella ja odotuksiin vastattiin jotakuinkin. Mezzaninen maailmanloppu-meiningit tulevat aina määrittelemään Massive Attackin minulle, joten kaikki muu yhtyeen tuotanto tulee aina olemaan huonompaa kuin se. Heligolandista pystyin silti nauttimaan, vaikka meno oli aiempaa toiveikkaampaa ja akustisempaa.
21. Vampire Weekend - Contra
Samoin kuin MGMT:n kanssa kävi, niin Vampire Weekendin toinen levy ei pystynyt millään täyttämään debyytin aiheuttamia valtavia odotuksia. Edelleen Contran alku on kuin viivyttelyä kunnon bileiden alkamista varten. Runista alkava hittiputki onkin sitten niin kova, että levyn voi nostaa huoletta näinkin korkeille sijoille. Kaikesta huolimatta Vampire Weekend on mielenkiintoisimpia indie-bändejä, joiden odottaisi nousevan todella suureen suosioon.
Onnittelut vielä Tomille ja Jyrille Voicen Web Awards-ehdokkuuksista! Käykäähän äänestämässä!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste MGMT. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste MGMT. Näytä kaikki tekstit
tiistai 14. joulukuuta 2010
lauantai 17. huhtikuuta 2010
Tehosoitot
Viimeisimmät bloggaukseni ovat lähinnä käsitelleet elokuvia, joten nyt on aika palata taas musiikin pariin. Vuoden 2010 tyyliin aivan järjettömän kovia uutuuksia tuntuu tippuvan jatkuvalla tahdilla.
MGMT:n uusi albumi Congratulations on ollut nyt kaupoissa viikon ja oma vinyyliversio on pyörinyt levylautasella melkoisen paljon. Tykkään Congratulationista todella paljon, mutta siinä on omat heikkoutensa. Mielestäni MGMT:lle sopii erittäin hienosti psykedeelisempi ote, mitä jo debyytillä oli kuultavissa. Tällä levyllä psykedelialle ollaan vain annettu enemmän tilaa pulputa esiin. Tälläkin kertaa MGMT kärsii pahasta epätasaisuudesta. Siberian Breaks on hieno biisi, mutta aivan liian pitkä ja siten se rikkoo levyn flowta aivan liikaa. Lopun kolme biisiä eivät enää jaksa lämmittää, vaikka Brian Eno onkin levyn tarttuvinta osastoa. Hyvä levy, joka kärsii hivenen bändin kokeilunhalun takia. En muuten ole vielä uskaltanut raaputtaa levyni kantta.
Sigur Rosista sooloilemaan irroittautunut Jonsi julkaisi myös levynsä nimeltä Go. Levy vuosi nettiin useita viikkoja ennen julkaisuaan, joten kerkesin levyn kuuntelemaan muutamaan otteeseen ennen levyn julkaisua. Olin hyvin yllättynyt kun ensimmäinen kappale Go Do alkoi. Tempo on hurja ja rummut paukuttavat biisiä eteenpäin hirmuisella tahdilla. Tätä biisiä ei Sigur Ros olisi koskaan julkaissut! Animal Arithmetic ja Boy Lilikoi jatkavat vähän samalla meiningillä, mutta loppulevy on huomattavasti rauhallisempi. Tämä harmittaa, koska nämä popimmat kappaleet ovat levyn ehdotonta kärkeä. Loppulevy on Sigur Rosin tyylistä rauhallista ja tunnelmallista fiilistelyä, mutta emobändin koskettavuuteen ei ylletä lähellekään. Around Us tosin tuo uudemman Coldplayn tuotannon mieleen. Kukin saa itse päättää onko se hyvä vai huono asia.
James Murphy julkaisee viimeisen LCD Soundsystemin nimellä julkaistavan levynsä toukokuussa, mutta sehän tietenkin levisi tällä viikolla nettiin. Muutaman kerran levyn kuunnelleena olen hivenen pettynyt. Levyn alkupuoli on todella jyräävä! Dance Yrself Clean on käyntiin lähtiessään melkoinen tanssijyrä ja One Touch tuo hyvällä mieleen hikisen diskon. I Can Change taasen tuo hauskasti kotimaisen Aavikon mieleen. Levyn neljä viimeistä kappaletta eivät yllä levyn alkupuolen biisien tasolle ja siten loppupuoli jää hivenen tylsäksi. Silti, oikein hyvä levy, joka kannattaa ottaa bändin nettisivuilta haltuun. Elokuussa Suvilahdessa sitten kreisibailataan!
The Nationalin uusi levy High Violet on ennakkobiisiensä takia noussut toukokuun levylistalla odotetuimmaksi itselleni. Uusi biisivuoto ei muuta tätä fiilistä. Afraid Of Everyone saattaa olla jopa koko bändin hienoin biisi! En keksi mitään huonoa sanottavaa tästä biisistä. Kaikki toimii. Matt Berningerin ääni on edelleen tämän planeetan hienoimpia ja sanatkin ovat tässä kappaleessa erinomaiset. High Violet, tule jo!
Band Of Horses on myös yksi levynsä toukokuussa julkaisevista bändeistä ja ennakkobiiseinä julkaistut Compliments ja Loredo kuulostavat aivan Band Of Horsesilta, mikä on hienoa. Biisit ovat samaa americana-country-indie poppailua kuin aiemmatkin ja laatu on takuuvarmaa. Uutta levyä odotan yllättäen innolla ja voin luvata, että nämä biisit saavat teidätkin odottamaan levyä kuumeisesti.
Olen vihannut Crystal Castlesia aina. Kun heidän debyyttilevy julkaistiin ja hypehyrrä lähti pyörimään vimmatusti, niin päätin ottaa bändin haltuun. En tajunnut siitä mitään. Nintendo-pimputusta ja outoa vokaalikakofoniaa, missä ei ole melodioita enkä olisi voinut kuvitella edes klubilla innostuvani siitä musiikista. Nykyisin olen jo vähän lämmennyt bändille, mutta en silti voisi kuvitella kuuntelevani bändiä kotona, tähän asti. Tällä viikolla ensi-iltansa radiossa saanut Doe Deer on melkoinen kappale. Nyt bändi on saanut toimimaan kaiken, minkä odotinkin heidän saavansa. Hyvä syntikkamelodia, iskevä biitti ja Alice Glassin mieletön laulu (tai huuto). Biisi kestää vain vajaat kaksi minuuttia, mutta siihen aikaan ollaan saatu ladattua sellainen energiapommi, ettei siitä noin vain toivuta. Wou! En tiedä johtuuko biisin säröytyminen paskasta radio ripistä, vai onko biisi tarkoituksella miksattu ihan ruvelle, mutta se pistää vituttamaan. Tiedän, että noise on nyt muotia ja näin, mutta kyllä toi särölle miksaus pistää vituttamaan. Biisiä se ei onneksi huononna.
Myös toinen kappale julkaistiin tällä viikolla, ja se on taas Doe Deerin täydellinen vastakohta. Rauhallinen Celestica on myös erittäin hyvä kappale, mutta täysin eri syistä. Kappale on yllättävän tunnelmallinen ja jopa kaunis. Näiden perusteella Crystal Castlesin uutta levyä voi jo jopa vähän odottaakin.
Viimeinen, mutta kaikista hienoin tämän viikon julkaisu on tänään julkaistu TÄYSIN UUSI BLUR-KAPPALE! Blur paukki studioon Record Store Dayn kunniaksi ja sen tuloksena syntyi Fool's Day. Itse veikkailin Blurin uuden materiaalin kuulostavan hamassa tulevaisuudessa afrikalta ja säröltä. Tämä biisi ei ole kumpaakaan. Fool's Day kuulostaa hyvässä mielessä vanhalta popimmalta Blurilta ja lämmittää fanin sydäntä todella paljon. Nyt pojat takaisin studioon ja uusi levy pihalle! Pete2ndBestiä lainatakseni: maailma ehdottomasti tarvitsee uuden Blur-levyn.
MGMT:n uusi albumi Congratulations on ollut nyt kaupoissa viikon ja oma vinyyliversio on pyörinyt levylautasella melkoisen paljon. Tykkään Congratulationista todella paljon, mutta siinä on omat heikkoutensa. Mielestäni MGMT:lle sopii erittäin hienosti psykedeelisempi ote, mitä jo debyytillä oli kuultavissa. Tällä levyllä psykedelialle ollaan vain annettu enemmän tilaa pulputa esiin. Tälläkin kertaa MGMT kärsii pahasta epätasaisuudesta. Siberian Breaks on hieno biisi, mutta aivan liian pitkä ja siten se rikkoo levyn flowta aivan liikaa. Lopun kolme biisiä eivät enää jaksa lämmittää, vaikka Brian Eno onkin levyn tarttuvinta osastoa. Hyvä levy, joka kärsii hivenen bändin kokeilunhalun takia. En muuten ole vielä uskaltanut raaputtaa levyni kantta.
Sigur Rosista sooloilemaan irroittautunut Jonsi julkaisi myös levynsä nimeltä Go. Levy vuosi nettiin useita viikkoja ennen julkaisuaan, joten kerkesin levyn kuuntelemaan muutamaan otteeseen ennen levyn julkaisua. Olin hyvin yllättynyt kun ensimmäinen kappale Go Do alkoi. Tempo on hurja ja rummut paukuttavat biisiä eteenpäin hirmuisella tahdilla. Tätä biisiä ei Sigur Ros olisi koskaan julkaissut! Animal Arithmetic ja Boy Lilikoi jatkavat vähän samalla meiningillä, mutta loppulevy on huomattavasti rauhallisempi. Tämä harmittaa, koska nämä popimmat kappaleet ovat levyn ehdotonta kärkeä. Loppulevy on Sigur Rosin tyylistä rauhallista ja tunnelmallista fiilistelyä, mutta emobändin koskettavuuteen ei ylletä lähellekään. Around Us tosin tuo uudemman Coldplayn tuotannon mieleen. Kukin saa itse päättää onko se hyvä vai huono asia.
James Murphy julkaisee viimeisen LCD Soundsystemin nimellä julkaistavan levynsä toukokuussa, mutta sehän tietenkin levisi tällä viikolla nettiin. Muutaman kerran levyn kuunnelleena olen hivenen pettynyt. Levyn alkupuoli on todella jyräävä! Dance Yrself Clean on käyntiin lähtiessään melkoinen tanssijyrä ja One Touch tuo hyvällä mieleen hikisen diskon. I Can Change taasen tuo hauskasti kotimaisen Aavikon mieleen. Levyn neljä viimeistä kappaletta eivät yllä levyn alkupuolen biisien tasolle ja siten loppupuoli jää hivenen tylsäksi. Silti, oikein hyvä levy, joka kannattaa ottaa bändin nettisivuilta haltuun. Elokuussa Suvilahdessa sitten kreisibailataan!
The Nationalin uusi levy High Violet on ennakkobiisiensä takia noussut toukokuun levylistalla odotetuimmaksi itselleni. Uusi biisivuoto ei muuta tätä fiilistä. Afraid Of Everyone saattaa olla jopa koko bändin hienoin biisi! En keksi mitään huonoa sanottavaa tästä biisistä. Kaikki toimii. Matt Berningerin ääni on edelleen tämän planeetan hienoimpia ja sanatkin ovat tässä kappaleessa erinomaiset. High Violet, tule jo!
Band Of Horses on myös yksi levynsä toukokuussa julkaisevista bändeistä ja ennakkobiiseinä julkaistut Compliments ja Loredo kuulostavat aivan Band Of Horsesilta, mikä on hienoa. Biisit ovat samaa americana-country-indie poppailua kuin aiemmatkin ja laatu on takuuvarmaa. Uutta levyä odotan yllättäen innolla ja voin luvata, että nämä biisit saavat teidätkin odottamaan levyä kuumeisesti.
Olen vihannut Crystal Castlesia aina. Kun heidän debyyttilevy julkaistiin ja hypehyrrä lähti pyörimään vimmatusti, niin päätin ottaa bändin haltuun. En tajunnut siitä mitään. Nintendo-pimputusta ja outoa vokaalikakofoniaa, missä ei ole melodioita enkä olisi voinut kuvitella edes klubilla innostuvani siitä musiikista. Nykyisin olen jo vähän lämmennyt bändille, mutta en silti voisi kuvitella kuuntelevani bändiä kotona, tähän asti. Tällä viikolla ensi-iltansa radiossa saanut Doe Deer on melkoinen kappale. Nyt bändi on saanut toimimaan kaiken, minkä odotinkin heidän saavansa. Hyvä syntikkamelodia, iskevä biitti ja Alice Glassin mieletön laulu (tai huuto). Biisi kestää vain vajaat kaksi minuuttia, mutta siihen aikaan ollaan saatu ladattua sellainen energiapommi, ettei siitä noin vain toivuta. Wou! En tiedä johtuuko biisin säröytyminen paskasta radio ripistä, vai onko biisi tarkoituksella miksattu ihan ruvelle, mutta se pistää vituttamaan. Tiedän, että noise on nyt muotia ja näin, mutta kyllä toi särölle miksaus pistää vituttamaan. Biisiä se ei onneksi huononna.
Myös toinen kappale julkaistiin tällä viikolla, ja se on taas Doe Deerin täydellinen vastakohta. Rauhallinen Celestica on myös erittäin hyvä kappale, mutta täysin eri syistä. Kappale on yllättävän tunnelmallinen ja jopa kaunis. Näiden perusteella Crystal Castlesin uutta levyä voi jo jopa vähän odottaakin.
Viimeinen, mutta kaikista hienoin tämän viikon julkaisu on tänään julkaistu TÄYSIN UUSI BLUR-KAPPALE! Blur paukki studioon Record Store Dayn kunniaksi ja sen tuloksena syntyi Fool's Day. Itse veikkailin Blurin uuden materiaalin kuulostavan hamassa tulevaisuudessa afrikalta ja säröltä. Tämä biisi ei ole kumpaakaan. Fool's Day kuulostaa hyvässä mielessä vanhalta popimmalta Blurilta ja lämmittää fanin sydäntä todella paljon. Nyt pojat takaisin studioon ja uusi levy pihalle! Pete2ndBestiä lainatakseni: maailma ehdottomasti tarvitsee uuden Blur-levyn.
lauantai 20. maaliskuuta 2010
Congratulations!
MGMT on tänään laittanut uuden puhutun ja kohutun albuminsa streamattavaksi sivuillensa. Nopean kuuntelun perusteella en voi sanoa pahaa levystä. Toimii!
torstai 11. maaliskuuta 2010
Hehkutuksia Part 2.
Suunnilleen tasan kuukausi sitten tein kirjoituksen, missä hehkuttelin uutuuslevyjä. Jatkoa seuraa. Nyt kun viimeisen parin viikon aikana uutuuslevyjä ollaan puskettu ulos enemmän kuin levyhyllyt kestäisivät, niin niihin voisi osaan jopa vähän paneutuakin. Sopivasti tälle viikolle iski influenssakin, joten muuta ei ole ollutkaan kuin aikaa.
Isoin julkaisu on tietenkin piirrosbändi Gorillazin Plastic Beach, mistä tässä blogissa ollaan jauhettu jo useaan otteeseen, mutta nyt viimeiset sanani. Levy on mielestäni oikein hyvä. Gorillazin molemmat aiemmat levyt ovat myös olleet oikein hyviä, mutta aina niistä on se joku tietty juttu jäänyt puuttumaan, mikä olisi tehnyt niistä erinomaisia. Sama ongelma vaivaa tätäkin tuotosta. Erinomaisia biisejä on useita ja levy kantaa kokonaisuutena pitkään, mutta jos muutaman biisin olisi karsinut tästä 16 biisin mammutista pois, niin tämä olisi varmasti entistä parempi. Toisaalta levyltä oltiin jo tätä ennen karsittu ties kuin monta kappaletta ja ideaa pois, joten kai tämä nyt on se kokonaisuus, jonka Damon Albarn halusi ulos julkaista. Korostaisin tämän levyn kohdalla sanaa kokonaisuus, koska verrattuna edellisiin levyihin, tämä ei poukkoile tyylistä ja tunnelmasta toiseen. Se on kiitettävä uudistus vanhaan verrattuna. Silti en voi välttyä siltä ajatukselta, että mitä Damon Albarn saisi aikaan, jos hän keskittyisikin vain yhteen projektiin, eikä noin viiteen jatkuvasti. Sitä sopii vain miettiä.
Seuraava odotettu uutuus on Broken Bellsin debyyttilevy. Broken Bells on The Shinsistä tutun James Mercerin ja tuottaja Danger Mousen projekti. Bändi kuulostaa oikeastaan juuri siltä, miltä ennakkoon osasikin olettaa. Pop-melodioita, joihin on ujutettu koneellisia elementtejä mukaan. Levy on todella melankolinen verrattuna The Shinsin tuotoksiin ja muutenkin jää vähän jalkoihin vertailussa, mutta huono levy tämä ei missään nimessä ole. Pienoinen pettymys silti.
Viikon kotimainen uutuus on Lapkon A New Bohemia. Lapko jakaa mielipiteet melko rajusti kahtia ja on jokseenkin leimautunut "ernutyttöjen" bändiksi. Imagohan ei bändiä pahenna ja itse olen pitänyt bändin kahdesta aiemmasta levystä aika paljon. Uusinta levyä odotin silti hieman pelonsekaisin tuntein, koska ensimmäisenä julkaistu kappale I Shot The Sheriff oli stadionrockia pahimmillaan. Syykin paljastui, koska levy on äänitetty Jenkeissä tuottaja D. James Goodwinin kanssa. Soundit ovatkin viritetty juuri niin kirkkaiksi ja hyviksi kuin ne suinkin saa ja samalla bändi on muuttunut raskaammaksi kuin koskaan. Levyn avaava I Don't Even Kill on jo lähes mättöheviä. Vielä on vaikea sanoa lopullista mielipidettä levystä, mutta kiitettävän hyvin bändi on jälleen uudistanut itseään. Palataan tähän myöhemmin.
Pari viikkoa sitten julkaistiin I Walk The Linen uusi levy Language Of The Lost. I Walk The Line on ollut nimenä tuttu jo useamman vuoden, mutta levyihin en ole jaksanut tutustua ennen tätä tuotosta vielä kertaakaan. Nyt sattumoisin laitoin tämän levyn soimaan Rumban erinomaisesta blogista ja olin puulla päähän lyöty. Aivan mahtava levy! I Walk The Line koostuu Suomen punk-piireissä pyörineistä naamoista, jotka tämän bändin puitteissa pääsevät tekemään muutakin kuin punkkia. Silti punk-vaikutteet kuuluvat musiikissa, mutta hyvänä mausteena, joka lisää bändin sointiin ärhäkkyyttä. Miten tätä sitten kuvailisi? Rockia, poppia, punkkia ja hitunen indietä. Hieman kuin Disco Ensemble, joka on innostunut Social Distortionista, eikä Refusedista tai At The Drive-Inistä. Vuoden toistaiseksi kovin yllättäjä.
Viime viikolla julkaistiin kotimaisen mahtavuuden Kiki Paun toinen levy White Mountain. Ennakkoon olin hieman skeptinen levyn suhteen, koska levyllä sanottiin olevan kaksi biisiä, joiden kesto lähentelee (ja toisen jopa ylittää) kymmentä minuuttia. Debyytillään bändi oli parhaimmillaan juuri kolmen ja puolen minuutin pop-kappaleissa, joten hieman pelotti. Onneksi pelko oli osaksi aiheetonta. Mammuttibiisit ovat mielenkiintoisia koko kestonsa ajan, eikä muutkaan kappaleet ole yhtään huonompia. Oikeastaan Kiki Pau on vain parantanut debyytiltään. Rautalankavivahteet ovat tällä levyllä nousseet hieman isompaan osaan, mutta mitään kovin suurta ja radikaalia muutosta ei ole tapahtunut. Suomen parhaan pop-bändin valtikka pysyy Kiki Paulla jatkossakin.
Viimeisenä uutuuksista käsittelyssä on Two Door Cinema Clubin Tourist History. NME on hehkuttanut bändiä jo pidemmän aikaa, mutta itse tutustuin bändiin vasta n. kuukausi sitten, kun sattumalta kuulin bändin sinkun I Can Talk, joka kolahti samantien. Nyt bändi julkaisi debyyttinsä, joka on oikein mainio. Two Door Cinema Club on tanssittavaa indiepoppia soittava yhtye, joka ei oikeastaan tee mitään uutta tai mullistavaa, mutta tekee vanhan kierrättämisensä erinomaisesti. Oikein mainio levy, jonka uskon olevan kovassa soitossa, kun tarvitaan tunnelman kohottajaa.
Viimeisenä käsittelyssä ei niinkään ole albumi, vaan yksi kappale. Tämä biisi on aiheuttanut hämmennystä, ihmetystä ja jopa kauhistusta ympäri internettiä eilisen julkaisunsa jälkeen. Kyseessä on siis MGMT:n tulevan albumin Congratulations ensimmäinen julkistettu kappale Flash Delirium. Kyseessä ei ole single, koska bändi on itse todennut albumin olevan kokonaisuus, jolta ei sinkkuja irrotella. Oli miten oli, tässä on kyseinen kappale, joka itseäni kyllä miellyttää. Eihän tätä missään indiediskossa pysty soittamaan, mutta jos haluaa kevyttä psykedeliaa, niin tässä on oiva ehdokas siihen. Levyä ja 12-minuutin surffaus-anthemia odotellessa.
Isoin julkaisu on tietenkin piirrosbändi Gorillazin Plastic Beach, mistä tässä blogissa ollaan jauhettu jo useaan otteeseen, mutta nyt viimeiset sanani. Levy on mielestäni oikein hyvä. Gorillazin molemmat aiemmat levyt ovat myös olleet oikein hyviä, mutta aina niistä on se joku tietty juttu jäänyt puuttumaan, mikä olisi tehnyt niistä erinomaisia. Sama ongelma vaivaa tätäkin tuotosta. Erinomaisia biisejä on useita ja levy kantaa kokonaisuutena pitkään, mutta jos muutaman biisin olisi karsinut tästä 16 biisin mammutista pois, niin tämä olisi varmasti entistä parempi. Toisaalta levyltä oltiin jo tätä ennen karsittu ties kuin monta kappaletta ja ideaa pois, joten kai tämä nyt on se kokonaisuus, jonka Damon Albarn halusi ulos julkaista. Korostaisin tämän levyn kohdalla sanaa kokonaisuus, koska verrattuna edellisiin levyihin, tämä ei poukkoile tyylistä ja tunnelmasta toiseen. Se on kiitettävä uudistus vanhaan verrattuna. Silti en voi välttyä siltä ajatukselta, että mitä Damon Albarn saisi aikaan, jos hän keskittyisikin vain yhteen projektiin, eikä noin viiteen jatkuvasti. Sitä sopii vain miettiä.
Seuraava odotettu uutuus on Broken Bellsin debyyttilevy. Broken Bells on The Shinsistä tutun James Mercerin ja tuottaja Danger Mousen projekti. Bändi kuulostaa oikeastaan juuri siltä, miltä ennakkoon osasikin olettaa. Pop-melodioita, joihin on ujutettu koneellisia elementtejä mukaan. Levy on todella melankolinen verrattuna The Shinsin tuotoksiin ja muutenkin jää vähän jalkoihin vertailussa, mutta huono levy tämä ei missään nimessä ole. Pienoinen pettymys silti.
Viikon kotimainen uutuus on Lapkon A New Bohemia. Lapko jakaa mielipiteet melko rajusti kahtia ja on jokseenkin leimautunut "ernutyttöjen" bändiksi. Imagohan ei bändiä pahenna ja itse olen pitänyt bändin kahdesta aiemmasta levystä aika paljon. Uusinta levyä odotin silti hieman pelonsekaisin tuntein, koska ensimmäisenä julkaistu kappale I Shot The Sheriff oli stadionrockia pahimmillaan. Syykin paljastui, koska levy on äänitetty Jenkeissä tuottaja D. James Goodwinin kanssa. Soundit ovatkin viritetty juuri niin kirkkaiksi ja hyviksi kuin ne suinkin saa ja samalla bändi on muuttunut raskaammaksi kuin koskaan. Levyn avaava I Don't Even Kill on jo lähes mättöheviä. Vielä on vaikea sanoa lopullista mielipidettä levystä, mutta kiitettävän hyvin bändi on jälleen uudistanut itseään. Palataan tähän myöhemmin.
Pari viikkoa sitten julkaistiin I Walk The Linen uusi levy Language Of The Lost. I Walk The Line on ollut nimenä tuttu jo useamman vuoden, mutta levyihin en ole jaksanut tutustua ennen tätä tuotosta vielä kertaakaan. Nyt sattumoisin laitoin tämän levyn soimaan Rumban erinomaisesta blogista ja olin puulla päähän lyöty. Aivan mahtava levy! I Walk The Line koostuu Suomen punk-piireissä pyörineistä naamoista, jotka tämän bändin puitteissa pääsevät tekemään muutakin kuin punkkia. Silti punk-vaikutteet kuuluvat musiikissa, mutta hyvänä mausteena, joka lisää bändin sointiin ärhäkkyyttä. Miten tätä sitten kuvailisi? Rockia, poppia, punkkia ja hitunen indietä. Hieman kuin Disco Ensemble, joka on innostunut Social Distortionista, eikä Refusedista tai At The Drive-Inistä. Vuoden toistaiseksi kovin yllättäjä.
Viime viikolla julkaistiin kotimaisen mahtavuuden Kiki Paun toinen levy White Mountain. Ennakkoon olin hieman skeptinen levyn suhteen, koska levyllä sanottiin olevan kaksi biisiä, joiden kesto lähentelee (ja toisen jopa ylittää) kymmentä minuuttia. Debyytillään bändi oli parhaimmillaan juuri kolmen ja puolen minuutin pop-kappaleissa, joten hieman pelotti. Onneksi pelko oli osaksi aiheetonta. Mammuttibiisit ovat mielenkiintoisia koko kestonsa ajan, eikä muutkaan kappaleet ole yhtään huonompia. Oikeastaan Kiki Pau on vain parantanut debyytiltään. Rautalankavivahteet ovat tällä levyllä nousseet hieman isompaan osaan, mutta mitään kovin suurta ja radikaalia muutosta ei ole tapahtunut. Suomen parhaan pop-bändin valtikka pysyy Kiki Paulla jatkossakin.
Viimeisenä uutuuksista käsittelyssä on Two Door Cinema Clubin Tourist History. NME on hehkuttanut bändiä jo pidemmän aikaa, mutta itse tutustuin bändiin vasta n. kuukausi sitten, kun sattumalta kuulin bändin sinkun I Can Talk, joka kolahti samantien. Nyt bändi julkaisi debyyttinsä, joka on oikein mainio. Two Door Cinema Club on tanssittavaa indiepoppia soittava yhtye, joka ei oikeastaan tee mitään uutta tai mullistavaa, mutta tekee vanhan kierrättämisensä erinomaisesti. Oikein mainio levy, jonka uskon olevan kovassa soitossa, kun tarvitaan tunnelman kohottajaa.
Viimeisenä käsittelyssä ei niinkään ole albumi, vaan yksi kappale. Tämä biisi on aiheuttanut hämmennystä, ihmetystä ja jopa kauhistusta ympäri internettiä eilisen julkaisunsa jälkeen. Kyseessä on siis MGMT:n tulevan albumin Congratulations ensimmäinen julkistettu kappale Flash Delirium. Kyseessä ei ole single, koska bändi on itse todennut albumin olevan kokonaisuus, jolta ei sinkkuja irrotella. Oli miten oli, tässä on kyseinen kappale, joka itseäni kyllä miellyttää. Eihän tätä missään indiediskossa pysty soittamaan, mutta jos haluaa kevyttä psykedeliaa, niin tässä on oiva ehdokas siihen. Levyä ja 12-minuutin surffaus-anthemia odotellessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)