Bloc Party on itselleni outo yhtye. Se ei ole kirjaimellisesti outo, vaan en oikein osaa sanoa suhtautumisestani kyseiseen yhtyeeseen. Se on last.fm-tilastoissani top kympissä ja reippaasti onkin, olen ostanut lähes kaikki bändin sinkut ja onpa minulla yhteiskuva yhtyeen rumpali Matt Tonginkin kanssa. Kaikki nämä viittaisivat siihen, että minulla olisi jotenkin intohimoinen suhde yhtyeeseen, mutta kun ei edes ole. Jos joku alkaa kritisoimaan yhtyettä, niin saatan jopa olla samaa mieltä.
Otan silti vähän fanimaisen lähestymistavan postaukseen, jolla haluan juhlistaa bändin lisäystä Ruisrockin jo ennestään komeaan esiintyjälistaan. Bloc Party kun on yhtye, joka on ahkerasti julkaissut pelkkiä singlekappaleita, jotka eivät ole missään vaiheessa tulleet millekään levylle. Monelle nämä kappaleet taitavat olla täysin tuntematomia, joten antakaa minun sivistää teitä.
Aloitetaan bändin debyytti-ep:n parhaimmista raidoista, eli Staying Fatista. Olin aikoinaan todella pettynyt, kun biisi ei päätynyt Silent Alarmille. Tässä kappaleessa kun yhdistyy parhaiten bändin riehakkuus, rytmikkyys ja kulmikkaat riffit. Ei kalpene yhtään Banquetille tai Helicopterille, kun aletaan vertailemaan bändin parhaimpia "nopeita" biisejä.
Nyt päästään ensimmäiseen vain singlenä julkaistuun kappaleeseen. Little Thoughts on myös hyvin tuttua Bloc Party-soundia ja olisi helposti uponnut Silent Alarmin biisien joukkoon. Vaikka noin muuten haluankin blocpartyni kulmikkaana ja post-punkaavana, niin tällä kappaleella melodisuus toimii upeasti.
Sitten päästäänkin yhteen lempikappaleistani. Olin aikoinaan lievästi pettynyt Silent Alarmiin. En näin vuosia myöhemmin oikeastaan osaa edes selittää miksi, koska nykyisin pidän levystä jo melko paljon, mutta arvostukseni Bloc Partya kohtaan alkoi oikeastaan vasta Two More Yearsilla. Debyyttilevyllään yhtye oli ehkä vähän liian kylmä ja kliininen, ja tällä kappaleella molemmat viat olivat poistuneet likipitäen kokonaan. Monen vuoden tauon jälkeen kuunneltunakin kappale jaksaa edelleen sykähdyttää, vaikka sen kulutin aikoinaan umpipuhki.
Two More Yearsin sinkun b-puolena oli The Streetsin faneille hauska kuriositeetti. Mike Skinner otti Banquetin sämplättäväkseen ja räppäsi päälle hauskan tarinan Jo Whileylta pöllitystä mikrofonista. Taattua The Streets-laatua!
Seuraava oma levyjen ulkopuolelle jäänyt sinkku oli Flux, jota oli aikoinaan todella vaikea uskoa Bloc Partyn kappaleeksi. Yhtye antoi kyllä viitteitä konemusiikkifetissistään A Weekend In The Cityllä, mutta ihan Fluxin tapaista kappaletta harva osasi odottaa. Olipahan varoituslaukaus siitä, mitä Intimacylta voitiin odottaa. Flux oli myös varoituslaukaus siitä, että bändi innostui kerrostalon kokoisista junttakertseistä, jotka ovat tylsyydessään aivan omaa luokkaansa.
Bändin viimeisin julkaistu kappale on One More Chance, joka jatkoi bändin konemaailmassa seikkailua Intimacyn jälkeen. Housepiano on kova veto säkeistöihin, mutta kertosäkeessä ollaan taas siellä jossain ankeassa runttaamisen maailmassa, mihin bändi eksyi kolmoslevyllään todella useaan otteeseen. Saattaa olla ehkä inhokkikappaleeni bändin tuotannosta, joten tämän kohdalla olen ihan tyytyväinen siitä, että jäi julkaisematta levykappaleena.
Koska en halua lopettaa paskaan biisiin, niin kehun lopuksi vähän MTV:tä. Silloin kun minä olin nuori, niin MTV näytti vielä musiikkivideoita ja sattumalta tämä kyseinen video sattui soimaan kanavalla keskellä yötä. Rakastuin kappaleeseen, mutta meni yli puoli vuotta ennen kuin sain bändin nimen selville. Tästä syystä satuin ostamaan vahingossa The Libertinesinkin levyn, mutta se on toinen tarina se. Kiitos MTV Scandinavia, kun tutustutit minut niin moneen hienoon bändiin, joista yksi on tämä Ruisrockin helmi.
Ruisrock teki sen taas. Kun Provinssi on tänäkin vuonna varmojen ja jokseenkin tylsien bändien festivaali, niin Ruisrock täräyttää parit kivat täkyt, joilla voi jo vähän pyyhkiä likaa olkapäiltä.
En varmasti ole ainoa, kenelle festareiden isoin saalis on paluun tänä kesänä tekevä Refused. Tämän bändin merkityksestä tuli jo aiemmin kirjoitettua, joten enpä toista enempää itseäni. Tämän nähtyään voi kuolla taas vähän onnellisempana.
Ne jotka haluavat indiensä riehakkaana ja tanssittavana voivat olla äärimmäisen onnellisia Two Door Cinema Clubista. Tiedän, että itse aion pomppia Turun helteisessä illassa aivan täysiä, kun bändin sulosoinnut kaikuvat Ruissalossa. Tuskinpa tulee jättämään paikalle päätyviä kylmäksi.
Ewert And The Two Dragonsista innostuin kanssa, vaikka bändin olen nähnyt jo kaksi kertaa ja kolmas kerta tulee jo perjantaina Loosessa. Mainio ja sympaattinen virolaisbändi tulee takuulla sulattamaan sydämiä roppakaupalla, kun pääsevät esiintymään toivottavasti avomieliselle festivaaliyleisölle. Niin ja ihan vinkkinä, bändi esiintyy myös Tampereen Valoa-festivaaleilla ensi lauantaina. Suosittelen!
Sitten päästään ns. ihan mielenkiintoisiin nimiin. Niitä on aika monta. The Cardigans ilmoitettiin jo ennen joulua ja olisin ollut iloinen, jos olisivat tulleet soittamaan muutakin kuin Gran Turismon. Ei kuulu lempilevyihini kyseiseltä bändiltä. Eiköhän se My Favourite Game tule kummiskin tsekattua.
Azealia Banksista en ole oikein vielä mitään mieltä. Kovastihan tuosta suurisuisesta brooklynilais-mimmistä kohkaillaan, mutta jääkö hommat kohkailun tasolle? Sitä voi vain spekuloida. Toivotaan, että Banks saa hyvät bileet aikaiseksi.
Metronomysta en kanssa ole oikein mitään mieltä. Kovasti kehutaan, mutta omat kuuntelut ovat jääneet pariin biisiin. Kasari-revival kun ei ole minun kuppini teetä. Kai tämäkin tulee silti tsekkailtua, jotta voin olla mieluusti väärässä.
Reggae ei myöskään ole mikään lempigenreni, mutta kun Ruissaloon tuodaan musatyylin pioneeri, niin johan alkaa kiinnostaa. The Harder They Come on mainio elokuva ja Jimmy Cliffin biisit toimivat. Löydyn siis takuulla lavan edustalta tämänkin keikan aikana.
Explosions In The Sky, kai sekin tulee tsekattua, koska se on mainittu joissakin piireissä pirun kovana nimenä. Taiderock harvoin toimii festivaaliolosuhteissa, mutta parhaimmillaan bändi voi tarjota eskapismia festivaalien väsyttämälle mielelle.
Suomalaiset mainitsen enää vain nimeltä. Tuttua ja turvallista on toki mukana, mutta iloisia yllätyksiä ovat Regina ja French Films, joista saattaa tämän kesän jälkeen tulla festarien vakionimiä. En valittaisi, jos tulisikin. GG Caravan on kanssa varmasti oikein hyvä. Onhan lavalla Redrama, Paleface, Tommy Lindgren, Zarkus Poussa, Marzi Nyman ja joku parikymmentä muutakin tyyppiä.
Eiköhän nähdä Ruissalossa heinäkuussa. Jos kaikki menee kuten viime kesänä, niin hienot festivaalit on taas tiedossa. Vastaus otsikkoon on siis ehdottomasti mahdollisuus!
Siinä ensimmäiset sanani kyberavaruudessa Ruisrockin jälkeen. Parempaan en pystynyt, koska Turku ja Ruissalo olivat juuri noin ihania. Elämäni ensimmäinen Ruisrock oli siis silkkaa juhlaa, vaikka ensimmäisenä päivänä jalat pyysivät jo armoa ja ääni oli huudettu pubihuuhkajamaisen käheäksi. Yritänpä siis kertoa, miten tähän kaikkeen päädyttiin kahden päivän aikana.
Ruisrock on ollut isoista festivaaleista aina se, jonka tunnelmaa ja järjestelyjä ollaan haukuttu eniten. Tämä siis minun silmissä. Milloin jonot ovat kamalat, milloin kävelymatkat ärsyttävät suunnattomasti ja milloin on tungosta enemmän kuin hermot kestävät. Allekirjoitan valituksista vain kävelymatkat. "Walk of shame" busseille oli perjantaina todella hermoja raastava, kun välillä ihmisletka jumittui täysin ja mieli halusi vain lepoa. Muuten järjestelyt toimivat oikein mukavasti. Jonoja ja tungosta ei näkynyt ja itse festarialue oli juuri sopivan kokoinen ja kivasti rakennettu. Se järjestelyistä.
Festivaalini alkoi Pariisin Kevään viimeisellä kappaleella, Tulivuoria, josta en saanut kuin pahan mielen. En sen huonoudesta vaan nimenomaan biisin aika jäätävästä kovuudesta. Yleisö oli ihan hurmiossa ja yhtye, Arto Tuunela, etunenässä pisti lavalla parastaan. Ehkä vielä joskus pääsen bändiä kokemaan enemmänkin kuin vain yhden biisin.
Pariisin Kevään jälkeen sivusilmävilkuiluni jatkuivat alternativemetalli-legenda Primuksella, joka kanssa jäi kokemuksena yhden kappaleen pituiseksi. Sen yhden kappaleen perusteella edelleen arvostan Les Claypoolia ennen kaikkea basistina. Taitavaa soittoa, mutta ehkä vähän pakko yhtyä nillittäjiin, joiden mielestä Primus oli väärillä festivaaleilla. Jossain muualla olisin ehkä jaksanutkin katsoa pidempäänkin kuin yhden biisin, mutta nyt ei vain jaksanut innostaa.
Primuksen jälkeen suuntasin Rantalavan läheisyyteen rentoutumaan CMX:n parissa, josta ei juuri sanottavaa jäänyt. Ei innostanut eikä ärsyttänyt. Creppini tosin maistui hyvältä.
Paramorea sen sijaan olisi ollut hauska kuunnella ja katsoa muualtakin kuin ns. hornan tuutista. Yhtye on yksi pahimmista guilty pleasureistani, eikä suinkaan vain Hayley Williamsin söpöyden takia. Biisit ovat parhaimmillaan todella hyvää pop-punkia. Tiedän yhtyeen olevan livenä myös aika pirun kova, koska, krhm, olen nähnyt ne kaksi kertaa. Toisella kerralla lähes eturivistä. Heh. Tuntui siis aika pahalta katsella kaukaa, kun koko ranta pomppii biisien tahdissa ja bändi näytti vetävän tutun energisesti. Uusi rumpali ja kitaristikin kuulostivat sulautuneen joukkoon ihan hyvin, vaikkakin nykyisin tuntuu, että yhtyeestä on tulossa entistä enemmän Hayley & The Boys.
Paramoren jälkeen kävin kokeilemassa, josko Hurts onnistuisi livenä osoittamaan sen, miksi yhtyeestä ollaan niin innoissaan. Kaksi biisiä riitti ja mieleen jäi vain se, että Theo Hutchcraft ilmeisesti luulee dramaattisuuden olevan yhtä kuin karisma. Kosketinsoittajakin näytti lähinnä Jersey Shoren The Situationin hipsterimmältä pikkuveljeltä. Eli joo, Hurts jää minulle edelleen mysteeriksi.
Vihdoin koitti hetki, jolloin jonkun bändin malttaisi ja haluaisi katsoa kokonaan. Maaliskuussa Kulttuuritalolla tajuntani räjäytettiin The Nationalin toimesta, joten yhtyeen toista näkemistä odottelinkin innoissani. Vaikka tiesinkin, ettei yhtye pystyisi millään festivaaliolosuhteissa luomaan samanlaista hurmosta ja intensiteettiä kuin Kultsalla, niin silti odotukset olivat katossa. Nyt varmaan saan kaikki kimppuuni, kun sanon, että yhtye veti aika rutiinikeikan. Vaikka Pekka Kuusisto oli mukana tuomassa biiseihin lisäsävyä viulunsa kanssa, niin silti The National ei temmannut tällä kertaa minua mukaansa. Mitään valitettavaa en sinänsä keikasta löydä, biisit soitettiin hyvin, Matt Berninger esiintyi jälleen isolla tunteella, eikä settilistakaan jättänyt nurinalle varaa. Ei vain onnistunut säväyttämään.
Illan pääesiintyjä taas ei todellakaan pettänyt. The Prodigy saapui näyttämään epäilijöilleen, ettei yhtye ole vieläkään tyytymässä nostalgiareliikiksi. Ruissalo tärisi, kun tuhannet ihmiset pogosivat ja reivasivat bändin tahdissa. Vaikka suurimpaan hurmokseen tarvittiinkin vanhoja hittejä, niin kyllä Invaders Must Dien biisitkin saivat jengin sekaisin ja laulamaan mukana. Voihan sitä aina bändiä kritisoida siitä, etteivät yritä mitään uutta, mutta jos bändi onnistuu edelleen vetämään festivaalit ja areenat täyteen, niin tarviiko sitä itseään sen kummemmin muuttaa. Itsehän pogosin ja rehasin niin, että jalkoihin sattui ns. ihan vitusti ja ääntä ei seuraavana aamuna riittänyt mihinkään. Kelpasi! Jos muuten biisien satunnaisista uusiosovituksista pitää jotain päätellä, niin ensi levyllä The Prodigy tulee löytämään itsensä dubstepista.
Lauantain bändisaldo ei myöskään ollut merkittävän suuri, mutta tällä kertaa laatu korvasi määrän. Päivän avausakti kohdallani oli bob hund, joka pääsi yllättämään aika kovaa, vaikka bändin livekunnosta en juuri muuta ole kuullutkaan kuin kehuja. Laulaja Thomas Öberg oli yhtyeen selkeä keulakuva ja se myös näkyi. Mies heilui Zorro-naamio kasvoillaan kuin vähän nörtimpi Iggy Pop. Yleisöä laulatettiin, yleisöä hyppyytettiin ja yleisöä hauskuutettiin englannin ja skånen sekaisilla välispiikeillä. Hurja keikka, jonka olisi suonut olevan vähän isommalla lavalla.
Seuraavaksi muutaman tunnin festarifiilistelyn jälkeen telttaan saapui Anna Calvi, joka täräytti sellaisella äänivallilla, etten olisi ihmetellyt sekunttiakaan, jos teltta olisi lähtenyt sen voimasta lentoon. Yhtyeessä ei Calvin lisäksi ollut kuin rumpali ja multi-instrumentalisti ja silti paljon isommatkaan bändit eivät moisiin ääniin yllä. Vaikka Calvi luottaa levylläkin valtavaan ääneen ja tunteeseen, niin livenä biisien yksipuolisuus korostui ehkä levyä pahemmin. Siitä huolimatta 45-minuuttinen oli oikein hyvä ja jään odottamaan Anna Calvilta lisää. Ja jos puhutaan "dramaattisuus on karismaa"-artisteista, niin Calvi sentään hoitaa tämän tontin hyvin. Toisin kuin kultalevy-Hutchcraft.
Sitten tulikin yhtye, jota olin odottanut koko festivaalin ajan ja ennen sitä. Elbow tuli, näki ja voitti. Vaikka teltta ei ollutkaan täynnä ja suurin osa yleisöstä oli varmasti tullut pelkästään mielenkiinnosta paikalle, niin Guy Garvey tuosta noin vain otti yleisön haltuunsa ja sen jälkeen keikka olikin pelkkää hurmosta. Ei riittänyt se, että biisit ovat jumalallisia, mutta kun koko teltta oli yhtä hymyä ja huutavaa symbioosia, niin sydämeni sulatettiin täysin. Elbow saattoi vetää teltassa ehkä koko vuoden parhaan keikan. Hävetkää nyt siis kaikki te, jotka ette saapuneet Ruissaloon tai menitte ennemmin katsomaan Rubikia.
Lauantain ja omat festivaalini päätti PMMP, joka päätti tarjota loppusilauksen todella isosti. Kaikki PMMP:n livenä nähneet tietävät, etteivät he tarvitse mitään erikoisjippoja yleisön liekittämiseen, mutta nyt niitä erikoisjippoja tarjottiinkin oikein urakalla. Oli akrobaatteja, tanssityttöjä, Uusi Fantasian tyyppejä feattaamassa, spessuvideo Matkalaulun aikana jne. Harmi, että taktisista syistä keikka jäi osaltani puolituntiseksi, mutta eipä olisi parempaa bändiä voitu saada lopettamaan näinkin huikea festivaalipäivä.
Ruisrock oli siis aivan mahtava, mutta kun tässä on tullut kehuttua bändejä, niin kehut nyt sinne, minne ne kuuluvatkin. Kiitos kaikille seuraa tarjonneille ja seuraan ottaneille. Ilman teitä Ruisrock ei olisi ollut sitä, mitä se nyt oli: silkkaa rakkautta. Turkukin näytti parhaat puolensa ja tämä raportti onkin pakko päättää tähän kappaleeseen. Sanat kun pitävät valitettavasti paikkansa aika täysin. Turku, ota minut takaisin pian.
Provinssi, jäätävää paskaa. Ilosaari, iha jees. Ruisrock, no nyt toimii! Hehkutetaan!
Vaikka The Nationalin näenkin jo reilun viikon päästä melkein kotikulmilla, niin kyllähän tästä jaksaa varmasti innostua kesälläkin. Terkut Turun suuntaan! ;)
The Prodigyn parin vuoden takainen Jäähalli-keikka oli työkaverin lanseeraamaa termiä käyttääkseni todellinen "hikitutkielma". 5000 ihmistä reivasi ja hikeä vuodatettiin litroittain. Tuon ihmismäärän kun Ruisrockissa nelinkertaistaa, niin voidaan odottaa jo todella kovia bileitä!
Fleet Foxes on jäänyt todella etäiseksi bändiksi itselleni, vaikka levy on hyllyä koristanut jo pitkään. En ole päässyt "ihan kiva"-vaiheesta vielä useimpien suitsuttamalle "nerous"-asteelle. Livenä pääni voidaan kääntää helposti.
Calvia hehkutin jo aiemmin, eikä mielipiteeni juuri ole muuttunut. Huikee nainen ja livenä odotan homman olevan vielä huikeempaa.
Tavastialla juuri nähty duo kiinnostaa vieläkin. Hieno nappaus!
Primus oli teinivuosien suosikkejani, mutta nyt "vanhemmiten" bändin kuuntelu on jäänyt vähän kausiluontoiseksi. Les Claypoolin ja kumppanien näkeminen livenä on kumminkin jo hyvä syy mennä katsomaan maailman nerokkaimpia metallisteja.
Nämä nimet kiinnostavat todella paljon, mutta on festareilla muutakin kivaa. Kuten nämä:
Tanskalaiset yllättivät viisi vuotta sitten Ilosaaressa teltallisen uteliaita ja kastelivat eturivin. Nyt olisi hyvä aika mennä päivittämään näkemystäni ja selvittää, onko Humanin teho livenä vielä tallella.
Hurts jätti kokopitkällään todella kylmäksi ja livenä bändi yrittää olla näkökulmasta riippuen "viileän etäinen" tai "viileä ja etäinen", mutta jos sitä nyt tämän biisin edes Ruissalon kesäillassa kuuntelisi, niin voi kehua nähneensä uuden Savage Gardenin livenä.
Robynin Flow-keikan parasta antia oli anniskelukarsinassa koko keikan pyörinyt tanssi-battle. Odotukset eivät tälläkään kertaa siis ole järin suuret, mutta kai tämänkin voi katsastaa. On sil pari kivaa biisii.
Niin ja onhan Ruississa Merimaan Suomi-all starskin jälleen kerran. Vaikeata tässä on kyllä nihkeillä. Ruissalossa luultavasti nähdään!
