lauantai 30. maaliskuuta 2013

Sarah Kivi & Non-Orchestra - Leikkokukka



Tästä piti sanoja loihtia jo puoli vuotta sitten, mutta tiedätte miten siinä kävi. Nyt voinkin hyvillä syin kaivaa vanhan luonnoksen esille ja päivittää sitä ajantasaisemmaksi.

Sarah Kivi & Non-Orchestra aiheutti innostununutta pöhinää viime kesänä Kuudennessa Aistissa, missä täysin vailla odotuksia näin ja kuulin mainion yhtyeen, jonka elektro-soul-folk-whaevayoucallit-fuusio nytkytti hikistä klubia vastustamattomasti. Toivoin, että pöhinä olisi tasaisen nousevaa keikasta lähtien, mutta aalloillehan se meni.

Mutta nyt on nousuvesien aika ja kuhina kasvaa. Niclas Kristiansson aka Non Person on yksi Disco Dislocatedin pääjärjestäjistä ja mies Non-Orchestran soundin takaa. Välkyimmät tietää jo mihin päädyn. Eli Sarah Kiveä ja Non Personia voi kuulla tänään Helsingin Salmisaaressa Basso Dislocatedissa, missä syvää soundia louhii aika moni muukin kova tyyppi. Sinne siis!

Jos ei keikka kiinnosta tai sinne ei pääse, niin lohtua voi hakea eilen tulleesta videosta. Seiskatuumainen on tulossa pahimmille nörteille parin viikon päästä ja albumin voi noutaa/kuunnella 3.5.



Nyt se hype kohilleen niinku olis jo!

lauantai 23. maaliskuuta 2013

My Chemical Romance - oli mukava tuntea


My Chemical Romancella oli maine. Sen maineena oli olla jokaisen mustiin pukeutuneen teinipojan ja -tytön lempiyhtye, koska he ymmärsivät pakahduttavaa tuskaa. He kuvastivat koko nykyemoa. Ja nykyemohan oli aivan kamalaa musiikkia, koska sen maine.

Tänään sitten tuli uutinen siitä, että MCR lopettaa. Tavallaan tämä oli odotettavissa, koska emo on ilmiönä hävinnyt liki tyystin. Teinit ovat löytäneet uuden palvottavan ilmiön ja silloin emoa kuunnelleet ovat kasvaneet aikuisiksi.

Danger Days, joka jäi siis yhtyeen viimeiseksi levyksi, yritti uudistaa pop-punk-ilmaisua särmikkäämmäksi ja vähemmän tunteisiinsa hukkuvaksi, mutta se ei löytänyt yleisöään. Mikä on suunnaton harmi, koska levy on hyvä, ei edes pelkästään omassa genressään.

Vuodenvaihteessa bändi julkaisi viitenä 7-tuumaisena singlenä kymmenen biisiä, jotka äänitettiin ennen Danger Daysin tekoa. Mielestäni nämä biisit kuvastavat hyvin bändiä, kun kerta tällaista materiaalia on varaa jättää pois.





Nyt voimmekin jättää jäähyväiset My Chemical Romancelle muistellen niitä hyviä hetkiä. Niitä kun kertyi kiitettävän paljon ja silloin he olivat yksi 2000-luvun parhaista rock-bändeistä. The Black Paradella ei muita hetkiä juuri olekaan.






keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Justinin epätäydellinen näkö


Tietää kevään tulleen, kun popparit aiheuttavat kuhinaa levykaupoissa ja musiikkikeskusteluissa. Ja tietää asioiden olevan hyvin, kun keskustelua aiheuttaa popparin musiikki, eikä tempaus vähissä vaatteissa tai härskeissä puheissa.

Justin Timberlake on ollut jo pitkään tunnustettu nero. N'Syncistä ei huudella, koska FutureSex/LoveSounds yhdisti erinomaisesti kunnianhimoisen kokeellisuuden ja ääritarttuvat pop-melodiat.

The 20/20 Experiencen pitikin olla levy, joka räjäyttää pankit ja tajunnat. Suhtautuminen onkin ollut yllättävän penseätä ja suurimmaksi syyksi on noussut vähän yllättävä syy - biisien pituudet.

Myönnän, onhan se kaukana tavanomaisesti, että pop-levyn kappaleiden keskipituus lähentelee seitsemää minuuttia. Silti luulisi, että Justinin ystävät pääsisivät moisen asian yli, koska levyllä on ansioita, joita ei ole välttämättä tunnustettu.

Questlove sanoi hyvin, että Timberlaken uusi levy aukeaa parhaiten, kun on soulin korkeakoulututkinto. Vaikutteet kun ovat laajoja ja syviä. Oli nimittäin korkea aika, että Timberlake tuo kotikaupunkinsa Memphisin soundia vähitellen musiikkiinsa. Soulia nimittäin on. Se on vain taitavasti saatu kuulostamaan popilta Timbalandin tuotannolla, joka yhdistelee myös viihdejazzia ja montaa muuta mustan musiikin historiallista soundia nykyjytkeeseen. Kappaleiden kesto oikeutetaankin mielestäni kunnianhimoisella tuotannolla.

Se mitä ei oikeuteta on sanoitusten ja kappaleiden kunnianhimottomuus. Joissain kappaleissa sanojen juustoinen pornahtavuus toimii, kuten likaisen toimivassa Spaceship Coupessa, mutta sitten on taas Strawberry Bubblegumin kaltaisia kappaleita, jotka ovat vain noloja. Biiseissä ei myöskään ole samaa tarttuvuutta, mitä Justifiedin ja FutureSex/LoveSoundin kappaleissa on. Ainoa ns. hittikappale on Mirrors, joka taas omiin korviini on aivan liian lussu. Se on levyn ainoa kappale, jonka esittäjäksi voisin kuvitella jonkun geneerisen brunomarsin. Ja se on aika paha merkki, koska Timberlake ei ole soolouransa aikana ollut kertaakaan geneerinen, saatika hänen biisinsä.

The 20/20 Experiencen suurin ongelma on liian ylös asetettu rima. Korkeuden ovat nostaneet itse herra Timberlake ja muut r'n'b:n uudet renesanssinerot. Pelkkä kunnianhimo ei enää riitä, vaan pitää olla myös biisejä ja kokonaisvaltaista näkemystä. Nyt on vain hyvää tuotantoa ja yritystä.

Sentään Justinilla on tyyliä.


sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Valu minun päälleni, loista minun silmilleni


CMX:n ja minun tiet risteytyivät vasta Talvikuninkaan kohdalla. Tottakai tiesin bändin jo ennen kyseistä levyä, mutta en koskaan siitä erityisesti välittänyt. Serkkuni mies kun tiivisti yhtyeen ilmaisun helvetin hyvin - "yliakateemista tekotaidetta".

Talvikuningaskin olisi helppo niputtaa tuon termin alle. Ensin pienenä erikoispainoksena julkaistu levy kun oli scifistinen teemalevy, jonka piti sarjakuvineen, animaatiovideoineen ja taidekortteineen olla kokonaisvaltainen taideteos. Se kumminkin kolahti kieroine kappalerakenteineen ja komeine melodioineen. Rush-vaikutteet varmasti auttoivat. Ehkä olin jo silloin tekoakateeminen ylitaiteilija, johon moinen kolahti.

No nyt kuulin toisen CMX:n levyn, joka osui ja upposi. Seitsentahokas on musiikillisesti hyvin lähellä Talvikuningasta, ollen ehkä kumminkin hitusen vähemmän progea. Monessa kappaleessa on hyvin tarttuvia ja melodisia pätkiä, joita joku voisi kutsua tarttuviksi ja - herranjumala - kaupallisiksi. Itse kutsun sitä lähestyttävyydeksi.

Se onkin CMX:n hienoin puoli. Yhtye kuulostaa samaan aikaan kliinisen tarkalta ja popmaisen lämpimältä. Ristiriitaista, mutta silti niin pirullisen toimivaa. Me tulemme kaikkialta on ehkä paras esimerkki tästä.



Silti hienointa itselleni on se, että juuri kun luulin Talvikuninkaan olleen CMX:n hienoin hetki, niin yhtye onnistuu toistamaan monet sillä levyllä viehättäneet asiat. Yrjänän lyriikatkin ovat hyvin lähellä Talvikuninkaan valtateemoja, näin pinnallisesti kuunneltuna.

Jos et ole aiemmin kuunnellut CMX:ää, niin Seitsentahokkaasta on hyvä aloittaa. Ei kannata pelätä pitkiä biisiä, ne eivät ole elähtäneitä proge-eepoksia, vaan pituutensa hyvin kannattelevia rock-biisejä. Vanhat levyt voivat olla parempia, mutta myöhäisherännyttä se ei kamalasti nappaa, kun kerta myöhemmästäkin tuotannosta löytyy helmiä.




sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Do The D.A.N.C.E. (taidepop-editio)

Kuin kaksi marjaa:





Tästä lähin otan tanssivideot merkkinä siitä, että materiaali on hyvää. Siinä on kriittinen kontribuutioni molempien yhtyeiden tuoreisiin levyihin.