Nyt kun The Strokeskin on irrelevantti yhtye, niin rock-maailmassa on yksi coolin yhtyeen mentävä aukko. Tai siis oli. Alexis Kraussilla ja Derek Millerillä on karismaa ja cooliutta kahdestaan n. kymmenen yhtyeen verran.
Meikä kyllä pitää kovasti Sleikkareiden puhdistuneesta soundista. Nyt bändiä pystyy jopa kuuntelemaan kuulokkeilla ilman korvien kidutusta. Mitä bändin kakkoslevyltä ulos laitettuihin biiseihin tulee, niin Comeback Kid on aivan tajuttoman kova ja Born To Lose on syntynyt häviämään.
Kakkoslevy Reign of Terror julkaistaan 21.2.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sleigh Bells. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sleigh Bells. Näytä kaikki tekstit
lauantai 28. tammikuuta 2012
torstai 17. maaliskuuta 2011
Odd Future Wolf Gang Kills Us All & muita jutskia
Tyler, The Creator ja koko OFWGKTA-porukka on pistämässä koko rap-skeneä nyt uusiksi ja toden teolla. Hype ei ole jäämässä vain "bloggin' faggot hipstereiden" jutuksi, vaan kuhina ja pöhinä on leviämässä toden teolla. Hyvä niin, koska räpissä ei tuoreita ideoita ole ollut pitkään, pitkään aikaan. Niin ja jos live-setit on näillä jätkillä aina tätä luokkaa, niin Flow, oliskos hyvä tärppi hä?
MTVu:n Woodie Awardseissa oli myös muita blogikiinnostavia esityksiä. Suosikkini Two Door Cinema Club kävi vetämässä "ihan kivan" version What You Know'sta. Eipä tästä paljoa muuta sanottavaa ole.
Sleigh Bells olikin sitten jotain aivan muuta. Jos Odd Future ei olisi ollut niin älytön, niin tätä voisi hehkuttaa enemmänkin. Nyt kalpenee väistämättä vertailussa jonkun verran, mutta silti, onhan tuokin ihan tolkutonta touhua. Marssibändi kehiin ja jengi sekaisin, tykkään! Ja kai se on myönnettävä, että Alexis on aika hottis.
MTVu:n Woodie Awardseissa oli myös muita blogikiinnostavia esityksiä. Suosikkini Two Door Cinema Club kävi vetämässä "ihan kivan" version What You Know'sta. Eipä tästä paljoa muuta sanottavaa ole.
Sleigh Bells olikin sitten jotain aivan muuta. Jos Odd Future ei olisi ollut niin älytön, niin tätä voisi hehkuttaa enemmänkin. Nyt kalpenee väistämättä vertailussa jonkun verran, mutta silti, onhan tuokin ihan tolkutonta touhua. Marssibändi kehiin ja jengi sekaisin, tykkään! Ja kai se on myönnettävä, että Alexis on aika hottis.
lauantai 11. joulukuuta 2010
Vuoden 2010 parhaat biisit: Lissää kuplii
Kuplailu jatkuu vielä yhden postauksen verran. Luvatusti tämä sisältää aggressiivisempaa menoa. Ensi viikolla mennään parhaiden levyjen pariin ja silloin otetaan järjestysluvut käyttöön. On tämä listailu hurjaa puuhaa!
The Black Keys - Tighten Up
Tykkäsin todella paljon parin vuoden takaisesta Attack & Release'sta, mutta Brothers oli paha pettymys. Muutama ässä biisi ei pelastanut mielestäni todella hajanaista kokonaisuutta. Next Girlin groove on kumminkin vuoden kovimpia. Video on myös yksi härskeimmistä koskaan.
Surfer Blood - Swim
Surfer Bloodin debyyttilevy oli todella lupaavan kuuloinen. Ei lopulta hirveästi sen enempää. Seuraavalta levyltä uskaltaakin sen takia odottaa paljon enemmän!
Wavves - Post-Acid
Wavvesin suffaus-skeittaus-pajauttelu-rock parani todella paljon viimeisimmälle levylle. Muutama ihan tajuttoman kova biisi oli levyllä, mutta sitten oli taas mitäänsanomattomuuksiakin joukossa. Siitä huolimatta diggasin levystä ihan kohtuullisen paljon.
Sleigh Bells - Infinity Guitars
Sleigh Bellsin helvetin aggressiivinen tyyli viehätti todella paljon. Tavastian tammikuun keikkaa odotellessa.
I Walk The Line - Neon Lights
I Walk The Linea tuli jostain syystä välteltyä ennen Language Of The Lostia, mutta onneksi tuli nyt tutustuttua. Todella hyvä bändi, todella kova levy ja todella hieno biisi!
Grinderman - Heathen Child
Grindermanin kakkosta on tullut kuunneltua vasta pari kertaa, mutta ne parikin kertaa ovat vakuuttaneet kovasti. Heathen Child erottuu silti parhaiten joukosta.
Kings Of Leon - The Face
Taidan olla niitä harvoja, jotka pitivät Kings Of Leonin uusimmasta levystä ja uskaltavat sen vielä myöntää. Vähän sieluton ja hahmoton levy oli tällä kertaa, mutta siitä huolimatta ihan hyvä. Ja tää biisihän on kova!
Fatboy - Bad News From Pretty Red Lips
Nyt kun Baseballskin on käynyt viemässä tyhmien suomalaisten rahat, niin fiftarista voi tykätä ilman tunnontuskia. Edelleenkin rock 'n' roll on aika vieras ja outo genre itselleni, mutta Fatboy miellyttää. Bad News From Pretty Red Lips on varsinkin ihan tykki biisi!
The Naked And Famous - Young Blood
Siitä ei ole kauaa, kun The Naked And Famousia hehkutin, mutta pakko on taas. Hyvä bändi ja hyvä biisi, jonka myös BBC noteerasi.
Caribou - Odessa
Edelleen ihan vitun kova! Levyä en ole kai jaksanut vielä kertaakaan kuunnella alusta loppuun. Shame on me.
Hurts - Wonderful Life
Hurtsilta tuli kaksi vuoden parasta biisiä ja levyllinen pettymyksiä. Vihaaminen on niin Rumbaa, mutta tulin Hurtsin levyä kuunnellessa lähes vihaiseksi siitä hukatusta potentiaalista, mikä tälläkin yhtyeellä oli. Toinen levy jos jatkaa vielä yhtä juustoisen pateettisissa merkeissä, niin tapan kaikki ne teinitytöt, jotka näitäkin kuolaa.
Jo Stance - Hey Girl
Johanna Förstin ja Teppo Mäkysen soulproggis miellytti ja olikin vuoden kovin Ricky-Tick-julkaisu. Kilpailu tosin oli todella kovaa. Vuoden parasta soulia tämä ei sentään ollut.
The Black Keys - Tighten Up
Tykkäsin todella paljon parin vuoden takaisesta Attack & Release'sta, mutta Brothers oli paha pettymys. Muutama ässä biisi ei pelastanut mielestäni todella hajanaista kokonaisuutta. Next Girlin groove on kumminkin vuoden kovimpia. Video on myös yksi härskeimmistä koskaan.
Surfer Blood - Swim
Surfer Bloodin debyyttilevy oli todella lupaavan kuuloinen. Ei lopulta hirveästi sen enempää. Seuraavalta levyltä uskaltaakin sen takia odottaa paljon enemmän!
Wavves - Post-Acid
Wavvesin suffaus-skeittaus-pajauttelu-rock parani todella paljon viimeisimmälle levylle. Muutama ihan tajuttoman kova biisi oli levyllä, mutta sitten oli taas mitäänsanomattomuuksiakin joukossa. Siitä huolimatta diggasin levystä ihan kohtuullisen paljon.
Sleigh Bells - Infinity Guitars
Sleigh Bellsin helvetin aggressiivinen tyyli viehätti todella paljon. Tavastian tammikuun keikkaa odotellessa.
I Walk The Line - Neon Lights
I Walk The Linea tuli jostain syystä välteltyä ennen Language Of The Lostia, mutta onneksi tuli nyt tutustuttua. Todella hyvä bändi, todella kova levy ja todella hieno biisi!
Grinderman - Heathen Child
Grindermanin kakkosta on tullut kuunneltua vasta pari kertaa, mutta ne parikin kertaa ovat vakuuttaneet kovasti. Heathen Child erottuu silti parhaiten joukosta.
Kings Of Leon - The Face
Taidan olla niitä harvoja, jotka pitivät Kings Of Leonin uusimmasta levystä ja uskaltavat sen vielä myöntää. Vähän sieluton ja hahmoton levy oli tällä kertaa, mutta siitä huolimatta ihan hyvä. Ja tää biisihän on kova!
Fatboy - Bad News From Pretty Red Lips
Nyt kun Baseballskin on käynyt viemässä tyhmien suomalaisten rahat, niin fiftarista voi tykätä ilman tunnontuskia. Edelleenkin rock 'n' roll on aika vieras ja outo genre itselleni, mutta Fatboy miellyttää. Bad News From Pretty Red Lips on varsinkin ihan tykki biisi!
The Naked And Famous - Young Blood
Siitä ei ole kauaa, kun The Naked And Famousia hehkutin, mutta pakko on taas. Hyvä bändi ja hyvä biisi, jonka myös BBC noteerasi.
Caribou - Odessa
Edelleen ihan vitun kova! Levyä en ole kai jaksanut vielä kertaakaan kuunnella alusta loppuun. Shame on me.
Hurts - Wonderful Life
Hurtsilta tuli kaksi vuoden parasta biisiä ja levyllinen pettymyksiä. Vihaaminen on niin Rumbaa, mutta tulin Hurtsin levyä kuunnellessa lähes vihaiseksi siitä hukatusta potentiaalista, mikä tälläkin yhtyeellä oli. Toinen levy jos jatkaa vielä yhtä juustoisen pateettisissa merkeissä, niin tapan kaikki ne teinitytöt, jotka näitäkin kuolaa.
Jo Stance - Hey Girl
Johanna Förstin ja Teppo Mäkysen soulproggis miellytti ja olikin vuoden kovin Ricky-Tick-julkaisu. Kilpailu tosin oli todella kovaa. Vuoden parasta soulia tämä ei sentään ollut.
perjantai 4. kesäkuuta 2010
Viisi tsekkaamisen arvoista levyä
Toukokuu lähenee loppuaan ja tämän kuun levytulvan käsitteleminen tulee vaatimaan aikaa enemmän kuin uskalsin edes kuvitella. Teenage Fanclubin uutukainenkin on vielä tsekkaamatta. Hohhoh. Nyt otetaan käsittelyyn hieman vähemmälle huomiolle jääneitä levyjä, mutta jotka yhtälailla ansaitsevat hehkutusta.
Villagers on Irlannista ponnistava folk-yhtye. Yhtyeen musiikki on hyvin kaunista ja tunnelmallista, jolle en itse keksinyt vertailukohdaksi kuin Teiturin. Villagersin musiikki ei ole tyypillistä akustista folkia, vaan jopa aika raskasta ja melankolista. Avausraita I Saw The Dead antaa levystä melko hyvän kuvan, vaikkakin osa kappaleista on paljon kepeämpiä ja leppoisampia. Kuten levyn nimikappale Becoming A Jackal.
Itse näin Villagersin esiintymisen Jools Holland Showssa, jossa yhtyeen keulakuva Conor J. O'brien esiintyi mies ja kitara-tyyppisesti. Tämä ei hirveästi minua vakuuttanut. Levyllä on onneksi bändi mukana, joka lisää sointiin jylhyyttä, joka on aika harvinaista nykyfolkin parissa. Tämä seikka itseäni juuri miellyttää erinomaisten kappaleiden lisäksi.
Sleigh Bells tuli tutuksi Flow'n kautta. Yhtye on tulossa esiintymään festareille ja koska en ollut aiemmin kuullut bändistä mitään, niin suuntasinkin kohti Myspacea. Näytteet kuulostivat ihan törkeän kovilta. Duopohjalta tykitettyä meteliä, jossa konerummut, kitara ja syntikat saivat aikaan jotain sellaista, mihin harvemmin on tullut törmättyä. The Kills tästä tulee vähän mieleen, mutta kaksi kertaa vaarallisempana ja hurjempana.
Bändin musiikki elää juuri siitä energiasta, mikä siihen ollaan saatu vangittua. Ei näistä biiseistä löydy oikein mitään melodista koukkua missä olisi tarttumapintaa. Tämä on vain puhdasta kohkaamista musiikin muodossa. Flowssa odotan näkeväni tältä kaksikolta hurjan shown.
Laura Veirsin levy tuli jo alkuvuodesta ja pidin siitä jo silloin, mutta se jäi vähän kaiken mahdollisen hienouden alle. Kaikesta huolimatta Laura Veirsin July Flame on todella komeaa folkia. Tykkäsin tästä talvella todella paljon, ja tässä oli jotain sellaista takkatuleen verrattavaa lämpöä, mikä kovien pakkasten aikana oli hyvinkin tervetullutta. Nyt July Flame on jäänyt vähän paitsioon, mutta suosittelen levyä kaikille niille, jotka eivät sitä ole vielä tarkastaneet. Erinomainen plätty!
Gogol Bordello nousi suomalaisten tietoisuuteen vuoden 2006 aikana hurjan Ruisrockin keikan jälkeen. Sen jälkeen yhtye on nähty Suomessa useasti keikkailemassa, ja kun meininki keikoilla on riehakas, niin helpostipa sitä ihmiset saa pauloihinsa. Läpimurtolevy Gypsy Punks oli hurjaa paahtamista, minkä vuoksi se on edelleen bilelevyjen ehdotonta kärkeä.
Uusin Trans-Continental Hustle on jättänyt vanhan punkpaahdon jälkeensä. Tällä kertaa slaavilaiset sävelet ovat ottaneet isompaa osaa. Moni kappale menisi jopa maailmanmusana läpi. Vanhaa paahtoa löytyy myös, josta hyvä esimerkki on avauskappale Pala Tute ja Immigraniada (We Comin' Rougher), joista varsinkin jälkimmäinen saa jopa hc-punk sävyjä. Gogol Bordello on siis rauhoittunut, mutta ei onneksi ole siinä sivussa menettänyt särmäänsä. Slaavilaista musiikkia on hauska kuunnella mustalaisretkueen soittamanakin, vaikka se ei kovin elitististä olekaan.
Viimeiseksi tulee se levy, jolta en odottanut oikeastaan yhtään mitään, mutta juuri sen takia se potkii niin kovaa. The Dead Weatherin Sea Of Cowards on tämän vuoden kovin rocklevy. Siitä tuskin tulee edes vastaväitteitä. Jack Whiten ja Alison Mosshartin tähdittämä bändi ei debyytillään mielestäni ihan onnistunut. Se oli ihan hyvä, mutta ei oikeastaan mitään muuta. Nyt bändi pisti sellaisen levyn ulos, että oikein pelottaa.
Jack Whiten bändien ongelmana on ollut se, että ne kuulostavat ihan liikaa The White Stripesilta. The Raconteurs oli kuin talviunille siirtynyt The White Stripes ja The Dead Weatherin debyytti oli taas vähän kuin mielikuvituksensa hukannut The White Stripes. Sea Of Cowards on taas aivan kuin kesken talviunien herätetty helvetin äkäinen The White Stripes, joka on vielä löytänyt tappoarsenaaliinsa lisämausteeksi koskettimet. Jo avausraita Blue Blood Blues iskee kovaa. Loppulevy on lähes yhtä armotonta menoa, vaikkakin pari täyteraitaa on mahtunut silti mukaan. Silti, tämä on se levy, millä The Dead Weatherin olisi pitänyt alunperin tulla esille, jotta bändiä ei voisi kyseenalaistaa laiskaksi sivuprojektiksi. Nyt Jack White todisti olevansa tämän vuosituhannen The Man.
Kasasin Spotifyyn listan kyseisistä levyistä, tosin Villagersin levyä ei ainakaan toistaiseksi löytynyt sieltä. Joudutte nyt itse etsimään sen käsiinne, koska itse en jaksa sitä työtä tehdä puolestanne.
Villagers on Irlannista ponnistava folk-yhtye. Yhtyeen musiikki on hyvin kaunista ja tunnelmallista, jolle en itse keksinyt vertailukohdaksi kuin Teiturin. Villagersin musiikki ei ole tyypillistä akustista folkia, vaan jopa aika raskasta ja melankolista. Avausraita I Saw The Dead antaa levystä melko hyvän kuvan, vaikkakin osa kappaleista on paljon kepeämpiä ja leppoisampia. Kuten levyn nimikappale Becoming A Jackal.
Itse näin Villagersin esiintymisen Jools Holland Showssa, jossa yhtyeen keulakuva Conor J. O'brien esiintyi mies ja kitara-tyyppisesti. Tämä ei hirveästi minua vakuuttanut. Levyllä on onneksi bändi mukana, joka lisää sointiin jylhyyttä, joka on aika harvinaista nykyfolkin parissa. Tämä seikka itseäni juuri miellyttää erinomaisten kappaleiden lisäksi.
Sleigh Bells tuli tutuksi Flow'n kautta. Yhtye on tulossa esiintymään festareille ja koska en ollut aiemmin kuullut bändistä mitään, niin suuntasinkin kohti Myspacea. Näytteet kuulostivat ihan törkeän kovilta. Duopohjalta tykitettyä meteliä, jossa konerummut, kitara ja syntikat saivat aikaan jotain sellaista, mihin harvemmin on tullut törmättyä. The Kills tästä tulee vähän mieleen, mutta kaksi kertaa vaarallisempana ja hurjempana.
Bändin musiikki elää juuri siitä energiasta, mikä siihen ollaan saatu vangittua. Ei näistä biiseistä löydy oikein mitään melodista koukkua missä olisi tarttumapintaa. Tämä on vain puhdasta kohkaamista musiikin muodossa. Flowssa odotan näkeväni tältä kaksikolta hurjan shown.
Laura Veirsin levy tuli jo alkuvuodesta ja pidin siitä jo silloin, mutta se jäi vähän kaiken mahdollisen hienouden alle. Kaikesta huolimatta Laura Veirsin July Flame on todella komeaa folkia. Tykkäsin tästä talvella todella paljon, ja tässä oli jotain sellaista takkatuleen verrattavaa lämpöä, mikä kovien pakkasten aikana oli hyvinkin tervetullutta. Nyt July Flame on jäänyt vähän paitsioon, mutta suosittelen levyä kaikille niille, jotka eivät sitä ole vielä tarkastaneet. Erinomainen plätty!
Gogol Bordello nousi suomalaisten tietoisuuteen vuoden 2006 aikana hurjan Ruisrockin keikan jälkeen. Sen jälkeen yhtye on nähty Suomessa useasti keikkailemassa, ja kun meininki keikoilla on riehakas, niin helpostipa sitä ihmiset saa pauloihinsa. Läpimurtolevy Gypsy Punks oli hurjaa paahtamista, minkä vuoksi se on edelleen bilelevyjen ehdotonta kärkeä.
Uusin Trans-Continental Hustle on jättänyt vanhan punkpaahdon jälkeensä. Tällä kertaa slaavilaiset sävelet ovat ottaneet isompaa osaa. Moni kappale menisi jopa maailmanmusana läpi. Vanhaa paahtoa löytyy myös, josta hyvä esimerkki on avauskappale Pala Tute ja Immigraniada (We Comin' Rougher), joista varsinkin jälkimmäinen saa jopa hc-punk sävyjä. Gogol Bordello on siis rauhoittunut, mutta ei onneksi ole siinä sivussa menettänyt särmäänsä. Slaavilaista musiikkia on hauska kuunnella mustalaisretkueen soittamanakin, vaikka se ei kovin elitististä olekaan.
Viimeiseksi tulee se levy, jolta en odottanut oikeastaan yhtään mitään, mutta juuri sen takia se potkii niin kovaa. The Dead Weatherin Sea Of Cowards on tämän vuoden kovin rocklevy. Siitä tuskin tulee edes vastaväitteitä. Jack Whiten ja Alison Mosshartin tähdittämä bändi ei debyytillään mielestäni ihan onnistunut. Se oli ihan hyvä, mutta ei oikeastaan mitään muuta. Nyt bändi pisti sellaisen levyn ulos, että oikein pelottaa.
Jack Whiten bändien ongelmana on ollut se, että ne kuulostavat ihan liikaa The White Stripesilta. The Raconteurs oli kuin talviunille siirtynyt The White Stripes ja The Dead Weatherin debyytti oli taas vähän kuin mielikuvituksensa hukannut The White Stripes. Sea Of Cowards on taas aivan kuin kesken talviunien herätetty helvetin äkäinen The White Stripes, joka on vielä löytänyt tappoarsenaaliinsa lisämausteeksi koskettimet. Jo avausraita Blue Blood Blues iskee kovaa. Loppulevy on lähes yhtä armotonta menoa, vaikkakin pari täyteraitaa on mahtunut silti mukaan. Silti, tämä on se levy, millä The Dead Weatherin olisi pitänyt alunperin tulla esille, jotta bändiä ei voisi kyseenalaistaa laiskaksi sivuprojektiksi. Nyt Jack White todisti olevansa tämän vuosituhannen The Man.
Kasasin Spotifyyn listan kyseisistä levyistä, tosin Villagersin levyä ei ainakaan toistaiseksi löytynyt sieltä. Joudutte nyt itse etsimään sen käsiinne, koska itse en jaksa sitä työtä tehdä puolestanne.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)