torstai 27. syyskuuta 2012

Is this it

Tämä on loppulaulu
mutta kaiken loppua se ei suinkaan merkitse
aina jotain jää

-Plutonium 74 - Loppulaulu


Kyllä, this is it. Päätös on ollut mielessäni alkuvuodesta asti, joskus vähemmän ja joskus enemmän. Pitkään ajattelin, että kyllä blogi elossa pysyy parillakin tekstillä kuussa. Nyt on vain tunne, etten kykene edes niihin pariin tekstiin.

Syitä on monia, mistä suurin on intohimon puute. Minulta puuttuu juuri nyt se palo, mikä saisi minut tarttumaan uusiin bändeihin, uusiin levyihin tai edes klassikoihin sillä palolla, millä olin valmis melkein kolme vuotta sitten niihin tarttumaan. Ilman poltetta minun on turha enää edes yrittää antaa tekohengitystäkään.

Nyt on aika kiittää, noh, teitä kaikkia. Lukijoita on ollut blogin historian aikana liki satatuhatta, mikä on aivan järjetön luku, kun alkuun ajattelin blogin kiinnostavan tasan kahta kaveria. Kommenttejakin tuli aina kivasti ja ne olivat parhaimmillaan mieltä ylentäviä ja pääsinpä tutustumaan muutamaan teistä tässä blogin varrella. Kiitokset myös kaikille bändeille ja artisteille, jotka jaksoitte laittaa mailia ties missä tarkoituksissa, vaikka välillä tarpeittenne tyydyttäminen jäikin vähälle.

Kuten Plutsku-lainaukseni antoi ymmärtää, aina jää jotain. Leffakirjoittelut jatkuvat Cigarette Burnsissa ja levyjuttuja tulee lähes joka perjantai Levy päivässä -blogiin.

Niin ja jos jollekin on joskus jäänyt nimen alkuperä epäselväksi ja on luullut minua sovinistiksi tai misogynistiksi, niin sille on vielä paskempi syy. Sattui vaan soimaan yksi biisi päässä.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Tämä on mainos

Jotkut nopeimmat ja nokkelimmat varmaan huomasivat muutoksen yläpalkissa. Sieltä pääsee nykyisin levydivariini, missä homman nimi on hyvin yksinkertainen: minä myyn levyjäni, te ostatte niitä. Linkki on yläpalkissa ja tässä.

torstai 30. elokuuta 2012

DJ Premierin Top 5


Maailman kovin hiphop-tuottaja niinku-silleen-ikinä saapuu lauantaina nostamaan jengin lapasta kattoon The Circusissa dj-keikalla. Nyt onkin hyvä aika arvostaa DJ Premierin taitoja ja nostaa esiin viisi miehen kovinta tuotosta.

Vaikka DJ Premierin biitit tietyssä mielessä toistavat itseään, ei niitä silti voi haukkua. Miehen biittimuotti on ajaton ja aina toimiva, ja miehen taito löytää timanttisia sampleja on ylittämätön. Maailman parhaan tuottajan nimitys ei ole tullut vain paskan jauhamisen myötä, vaan kyllä miehellä on näyttöjä. Tässä niistä parhaat esimerkit. Enkä edes valinnut Gang Starrin ja Nasin klassikkoja.

Common - The 6th Sense

Ennen oli kaikki paremmin: DJ Premier teki biittejä kuten aina, mutta Commonissa sentään rullasi runomiehen verta. Nykyisin miehen riimikynä tuntuu tylsyneen täysin, mutta Like Water For Chocolatella miehen ulosanti oli tiukkaa ja luovaa. Ja Premo teki sitä mitä parhaiten osaa, eli potkivan biitin.


Mos Def - Mathematics

Mos Defin Black On Both Sides on maailman paras räppilevy ja Mathematics on sen kovimpia raitoja. Nuff said. Ja Premo teki sitä mitä parhaiten osaa.


Nas, Kanye West, KRS-One & Rakim - Classic

Converse on parin viime vuoden aikana harrastanut markkinointia palkkaamalla huippumuusikoita tekemään biisejä heidän nimiin. Nike harrasti samaa jo pari vuotta aiemmin juhlistaakseen klassikkolenkkareitaan, Air Force Oneja. Ja jos luulitte, että Converse on saanut kovia heeboja biiseilleen, niin Classicilla räppäävät vaatimattomasti kaikkien aikojen parhaat räppärit ja pistävät yhdet kovimmista verseistään. Varsinkin KRS-One pudottaa niin kovan versen, ettei siitä ole toivuttu vieläkään. Tätä biisiä ei ylitä yksikään all-star tuotos ikinä.

Ja Premo teki sitä mitä parhaiten osaa.


Notorious B.I.G. - Unbelievable

Biggie ja Premo. Paskaakos sitä enempää jauhamaan.


Bun B - Let Em Know

Etelä-räppi on tämän hetken suosituin räpin alalaji ihan miltä kantilta tahansa katsottuna, jos ei klubiteknokamaa lasketa mukaan. Suomi-Memphis pääsi jo albumilistan ykköseksi ja Nykkitrilli pistää ASAP Rockyn tahdilla trendikansaa sekaisin. Siksi onkin aika saatanan kovaa, että Bun B aka Trill O.G. tekee kaikkea muuta kuin laahavaa soundia. Let Em Know on taattua Premoa ja Bun B:n tyyli toimii vaan aina. Minä en tarvi mitään muuta.


DJ Premier lauantaina 1.9. The Circusissa. Olkaa paikalla, koska lämppäreinä on Suomen kovin tuottajakollektiivi. Lavalla on ainakin biittibattle ja huhupuheiden mukaan eräät raskaan sarjan pyöräilijät. 

tiistai 28. elokuuta 2012

Saanen esitellä: Tiiu Helinä


Kesän festareihin lienee nyt vähän liian myöhäistä palata. Ei pelkästään ajankohtansa vuoksi, vaan teistä kaikki ovat varmaan jo lukeneet, että Garden Party oli onnistunut tapahtuma, kuten myös Ruissi, Kuudennella Aistilla oli lupaava aloitus ja Flow oli jälleen Flow. Tuollainen ei myöskään inspaisi minua. Sen sijaan palaan festareihin parin uuden tuttavuuden myötä.

Tiiu Helinä on jo jonkin verran saanut pöhinää osakseen, mutta tasan kuukausi takaperin Kuudennen linjan ovella mietittiin vielä, että liittyykö bändi jotenkin Peter Paniin. Juu ei liittynyt. Kovan keikan tosin vetivät ja siksi pöhisen itsekin.

Tiiujen taustalta löytyy mm. Cloudsista tuttuja heeboja ja kovin kaukana emobändistä ei Tiiu Helinäkään lopulta seikkaile. Homman nimi kun on elektrofolk. Luitte oikein. Vaikka joku voisi väittää, ettei tästä yhdistelmästä tule lasta eikä paskaa, niin näilläpä tulee, sitä ensimmäistä.

Vähän aikaa sitten yhtye julkaisi Husky Rescuesta tutun Marko Nybergin levy-yhtiön El Caminon kautta ensimmäisen virallisen sinkkunsa nimeltään Muuri. Se on hyvä biisi, vaikka Nintendo-soundit yleensä ovatkin vieroksuttavia. Eteerisemmät ja raukeammat Susi ja Sataa ovat tosin vielä parempia. Kuunnelkaa ne. Sitten odottakaa levyä, joka tulee syssymmällä saman lafkan kautta.




Lisää sitä hyvää Suomi-soundia tiedossa "pian". Pidän sitä nykyisin suhteellisena käsitteenä.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Lämmenneet jääkuninkaalliset


Tauko tekee hyvää itse kullekin. Vielä enemmän Bloc Partylle, joka on neljän vuoden tauon aikana tajunnut palata juurilleen ja tuoda musiikkinsa lämpöä, sielua ja särmää.

Vaikka bändin nerokkaasti nimetty neljäs levy Four ei ole vielä edes tullut, niin kahden maistiaisen perusteella voin väittää edellämainitusti.

Ensimmäinen sinkku Octopus ei alkuun tuntunut lähtevän millään. Nakuttava kitarariffi on hauska, mutta biisi ei tuntunut etenevän siitä mihinkään. Lopulta tajusin, ettei sen pidäkään. Aiemmin yhtye on tykittänyt täydellä höyryllä, mutta nyt on tilaa hengittää myös indiediskon tanssijallakin. Näinhän se pitääkin tehdä! Paitsi tuon videon voisi tehdä uusiksi.


Vielä enemmän olen innostunut Day Fourista, joka tuli julki joskus. Kuten talvella sanoin, oli Bloc Party aiemmin aina kylmä ja etäinen yhtye. Se yritti olla lämmin ja läheinen, mutta ei koskaan pystynyt siihen, koska kappaleet itsessään olivat aivan liian suorittavia ja kliinisiä. Day Four on kaikkea muuta. Se soi rennosti, rauhallisesti ja ennen kaikkea lämpimästi. Kitara- ja laulumelodiat ovat herkkyydessään kauniita ja inhimillisiä. Kappale ei kuulosta konemaiselta. Siksi se vetää lähemmäs kuin Bloc Party on koskaan vetänyt.


En nähnyt bändiä Ruisrockissa, enkä ole liveklippejä tuoreilta keikoilta katsellut, joten en tiedä millaista tulevan levyn materiaali on näitä kahta kappaletta lukuun ottamatta, mutta jos he näistä lähtökohdista kämmäävät levynsä, niin minä suutun ja mustaksi muutun.


Saman voisin sanoa The XX:stä, joiden debyytti on ehkä vähän enemmän uponnut kuin aiemmin, mutta kylmä ja etäinen se on edelleen. Ei ole Angels. Jos jonkun kappaleen kanssa voisin käpertyä yhteen, niin se on tämä. Kaunis, hauras ja lähtemättömyydessään täydellinen. Jos kaverini oli oikeassa väittäessään, ettei tämä ole edes Ilosaaressa soitettujen uusien biisien parhaimmistoa, niin huh ja huh.


Ylisanoja tuli taas niin paljon, että pitää keräillä niitä jonkun aikaa.

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Koutsi hoiti


Kesäperjantai, mikä onkin paras tekosyy kirjoittaa räppäreistä, joiden skeneuskottavuus on miinuksella yksien häiden takia. Eipä tuo nettisivuihin viittaava levyn nimikään asioita kamalasti paranna.

Musiikki sen sijaan parantaa. Jare ja VilleGalle, jotka nykyisin tunnetaan lyhemmin JVG:nä, ovat unohtaneet sporttiriimit ja räppäävät nykyisin "yleismaailmallisemmista aiheista". Talouskriisiin ja syrjäytymiseen otetaan kantaa stifloilla, tötteröillä, turismilla ja Karjalalla.

Ensimmäisen levyn halpuus ja löysyys on vaihtunut laadukkaisiin taustoihin, välillä todella nerokkaisiin riimeihin ja täsmäiskumaisiin vieraisiin. Levyä kuuntelee todella mielellään, kun ns. aivot narikkaan räppiä tehdään tarttuvasti, tosin ilman junttidokausmeininkiä ja tasabiittitaustoja. Kukaan ei voi väittää, etteikö Töttöröö, Stiflat ja Kran Turismo olisi hölmöjä kappaleita, mutta verrattuna Rähinän viimeaikaisiin hittituotoksiin nämä ovat silkkaa neroutta.

Toki levyllä on täytekappaleita ihan riittämiin, mutta se ei juuri haittaa, kun suurin osa kappaleista on mustan kullan sijasta puhdasta sellaista. JVG on ottanut paikkansa Monspin laadukkaassa rosterissa. Vielä kun riimit pysyisivät jiirissä vähän paremmin, niin jätkät ovat lunastaneet paikkansa suomiräpin kaanonissa muunakin kuin Cheekin rinnalla patsastelevina supersaatanoina.







Loppukevennys: räppi on näköjään sukuvika. MäkGälis kun on Suomen kovin gangsta jo tällä biisillä.

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Top 10: Odotetuimmat festarivieraat

Olen jälleen myöhässä postaukseni kanssa. Festarikesä kun on käynnistetty jo hyvän aikaa sitten, mutta onneksi menneillä festivaaleilla ei olisi ollutkaan mitään akteja, jotka tälle listalle olisivat yltäneet.

Se kertoo jotain tämän festarikesän älyttömyydestä. Harvana kesänä kun voi sanoa, että M83, Bat For Lashes, Justice ja Mastodon eivät olisi odotettuja festarivieraita. Sori vaan kaverit, mutta teidänkin vierailunne merkittävyyden ylittävät mm. nämä nimet.

1. Refused

Tämän kesän kovin comeback-yhtye tulee Ruotsista, sanoo kuka muu ihan mitä tahansa. Livepätkiä katsellessa on voinut todeta sen, että yhtye on jatkanut juuri siitä, mihin hajotessaan jäi ja en voi edes sanoin kuvailla, kuinka täpinöissäni olen siitä, että näen yhden suurimmista innoittajistani livenä reilun viikon päästä. Tämän kun piti olla täysin mahdonta. Ei onneksi ollut.

Ruisrockin teltta tulee perjantai-iltana olemaan minun lisäkseni täynnä ihmisiä, joiden ei tarvitse kysyä, saako huutaa. Kyllä saamme!



2. Pulp

Viime kesän kovin comeback-yhtye taas saadaan Suomeen "vuoden myöhässä", tosin nyt ei voi valittaa. Pulpin näkeminen on ihan minä tahansa vuonna Tapaus isolla T:llä, joten bändi on ansaitusti Ruisrockin perjantain pääesiintyjä. Odotettavissa hittejä ja nostalgiaa, mitäpä muutakaan sitä nykyisin osaa kaivata.



3. Bobby Womack

Todella toivon, että tämä uusimmalla levyllään itseään maailman rohkeimmaksi mieheksi kutsuva soul-legenda saapuu Suomeen. Alkuvuodesta suolistosyöpään sairastunut soul-legenda on sittemmin tervehtynyt ja noin kuukausi takaperin julkaisi hyvän comeback-levyn, joka olisi jo yksistään hyvä syy mennä Suvilahteen katsomaan miehen keikkaa. Mutta kun se menneisyys, josta löytyy mm. yksi maailman parhaista biiseistä. Ei tätä vaan voi missata!



4. Black Star

Näin jo maaliskuussa Mos Defin Nosturissa, mikä oli jo yksistään pienoinen unelmien täyttymys, mutta Ilosaari pääsi silti yllättämään ja räjäyttämään tajunnan. Mos Defin ja Talib Kwelin duo kun ei kymmeneen vuoteen ole muutamaa pistokeikkaa enempää tehnyt, eikä tänä vuonna tapahtuva reunionkaan ole vielä ollut järin aktiivinen paria uutta biisiä lukuunottamatta. Keikka Suomessa tämän vuoden Ilosaaressa onkin enemmän kuin koskaan uskalsin toivoakaan. Järjen lähtö, here I come!



5. Two Door Cinema Club

Vuoden 2010 kolmanneksi parhaan levyn mielestäni tehnyt brittiyhtye saapuu tänä vuonna ensimmäistä kertaa Suomeen ja väitän, että bändi tulee saamaan yhdet festarikesän isoimmista bileistä aikaiseksi. Eihän tämän yhtyeen musiikin tahtiin voi tehdä juuri mitään muuta kuin tanssia, pomppia ja huutaa ilosta!



6. Odd Future Wolf Gang Kill Them All

Blogia lukeneille ei varmasti ole jäänyt epäselväksi, että pidän todella paljon Odd Futuren touhuista. Kokoelmalevy OF Tape vol. 2 oli pettymys, mutta se ei haittaa, kun Tyler ja kumppanit päästetään lavalle tekemään parastaan, eli räppäämään ja lietsomaan porukkaa riehumaan. Edelleen ainoa syy, minkä takia Weekend Festivalien perjantain lippu löytyy itseltäni, enkä siitä aio luopua, vaikka kuinka muut artistit ovatkin paskaa.



7. Bon Iver

Bon Iverin kakkonen on mielestäni mahtava levy. Tunnelmaltaan yksi kaikkien aikojen hienoimmista. Jos Justin Vernon ja hänen massiivisen iso yhtyeensä onnistuu tavoittamaan sen jonkin mikä levylläkin on, niin luvassa on takuulla yksi vuoden keikkatapauksista.



8. The Shins

Oih ja voih. Olisin vielä viisi vuotta sitten nostanut The Shinsin tapauksessa kuin tapauksessa odotetuimmaksi festarivieraaksi. Muutokset niin kokoonpanossa kuin musiikillisessa tyylissä vieraannuttivat minut hiukan yhtyeestä, mutta en silti voi olla menemättä ylihuomenna Hietaniemeen. Jos James Mercer ja ne muut tyypit onnistuisivatkin sulattamaan sydämeni. Siihen ei tarvittaisi kuin alla olevan kappaleen ensimmäiset kolme sekuntia.



9. The Black Keys

The Black Keysin nykysuosio on asia, jota en ymmärrä. Toki bändi on loistava, mutta kun yhtyettä hehkuttavat jopa ihmiset, joita ei rock voisi kiinnostaa tipan vertaa. Ei se bändi niin loistava kumminkaan ole. Tämä valitus jääköön tähän, The Black Keys ja Flow on outo, mutta nousuhumalassa aivan varmasti erinomainen kombo, jos pogoaminen ja sekoaminen ei vain ole liian tyylitöntä toimintaa.



10. The XX

Missasin brittitrion Flow'n keikan kuumeen vuoksi, joten otin ilolla vastaan bändin buukkauksen Ilosaareen. Syyskuussa tulevan kakkoslevyn kappaleiden kuuleminen ennakkoon nostaa myös bändin statusta kesän festarinimissä. Silti en tiedä kuinka hyvin bändin rauhalliset tunnelmat uppoavat lauantai-iltana kello kymmenen villiintyneeseen festarikansaan. Ei ihan pieni haaste.



Listan ulkopuolelle jäivät mm. Charlotte Gainsbourg, Snoop Dogg, The Mars Volta, Frank Ocean, Björk, Feist, Modeselektor, The Hives, Antony & The Johnsons, Yeasayer, D'angelo, Suicidal Tendencies ja Basement Jaxxin dj-setti. Listaa voisi jatkaa vielä ties kuinka monella nimellä. Että onko paska festaritarjonta hä?

torstai 21. kesäkuuta 2012

Jussilista

Blogistinne ampaisee nyt juhannuksen viettoon ja snadille lomalle. Ihan kuin tahtini tänä vuonna olisi sellainen ollut, että yksi loma teille missään näkyisi, mutta jospa juhannuksen aikana saisin ideani muodostettua jutuiksikin. Se olisi kliffaa.

Siinä välissä voitte kuunnella tämän kesän "virallista soittolistaa". Mukaan mahtui kitaroita, oppipojan ja mestarin välisoitto sekä elektropäätös. Jokaiselle jotakin, eli ei mitään kellekään. Ei vaiskaan, hyvä lista vaikka itse sanonkin. Listan voi klikata tästä auki tai kuunnella tuosta alta, jos Spotifyn upotukset kerrankin toimivat.

Ei muuta kuin hyvää juhannusta! Koittakaa olla hukkumatta tai sammumatta järveen. Tykkään teistä kaikista, enkä halua teille käyvän mitään ikävää!

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Ääniä toisesta universumista - Laurel Halo


Kun sanon ihmisille vuonna 2012 sanan dubstep, niin ensimmäisenä heille tulee mieleen Skrillex. En syytä heitä, mutta oikeudenmukaisessa maailmassa heidän mieleen pitäisi tulla Laurel Halo.

Oikeastaan Laurel Halo ei ole dubstepia, vaikka Hyperdubille levyttääkin. Debyyttilevy Quarantinella artisti seikkailee ambientin ja post-dubstepin välimaastossa. Kappaleet perustuvat simppeleihin äänimattoihin ja syviin bassoihin, jotka eivät edes kasva mihinkään. Halon laulut tuovat kappaleisiin kyllä pientä melodisuutta, mutta pop-musiikista ei voida puhua missään nimessä. Tarttuvuuden sijasta luotetaan tunnelmaan ja hypnoottisuuteen.

Ja Laurel Halon musiikki todella tempaa ja upottaa omaan maailmaansa. Melodioita ei edes kaipaa, kun synapulputukset, bassot sekä välillä heleät ja välillä häiriintyneet laulut kaappaavat syleilyynsä ja vievät matkalle toiseen maailmaan. Paras kappale-esimerkki on Thaw, jossa ei todellakaan tapahdu yhtään mitään, mutta silti kappaleessa on tunnelman puolesta järjettömästi tarttumapintaa.



Välillä Hyperdubin kokeellisemman puolen tyypit, ja Burial, ovat jättäneet todella kylmäksi, mutta Laurel Halolla on sitä sanoinkuvaamatonta jotain, joka saa innostumaan ja ihastumaan samantien. Ei tätä kaikille voi suositella, mutta jos äskeinen esimerkki toimi, niin suosittelen kuuntelemaan koko debyyttilevyn. On meinaan mieletön kokemus kokonaisuudessaan. Jo nyt yksi vuoden suosikkilevyistäni.



maanantai 11. kesäkuuta 2012

Kaikki tai ei mitään


Jos Frank Oceanin Pyramids upposi kerralla korneista elementeistä huolimatta, niin Karri Koiran uuden kappaleen kanssa olen joutunut miettimään koko päivän, onko Kaikki tai ei mitään neroutta vai pölvästiyttä. Vai onko se kenties molempia? Pölvästi nerous sopisi tosin Karri Koiran kuvaukseksi erinomaisesti.

Okei, rakastan jumalaista ysäribiittiä, vokooderilla vedettyä c-osaa ja Karri Koiran tanssiliikkeitä. Toisaalta sitä miettii jatkuvasti, että ollaanko tässä nyt ihan vilpittömillä aikeilla liikkeellä. Rudyn touhuissa kieli on ollut vahvasti poskella jo muutaman vuoden, mutta tämän kohdalla Raptori tuoksuu aiempaa voimakkaammin.

Emmä tiä, onneks video on ihan saatanan kova!



Karri Koiran soolodebyytti Koiran vuosi K.O.I.R.A. tulee elokuun aikana ulos. Odotusarvo: en vielä revi paitaani.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Frank Ocean - Pyramids


Jos joku olisi minulle vielä pari vuotta sitten tullut sanomaan, että tulisin hehkuttamaan kymmenminuuttista parittajan suhteesta paritettavaansa kertovaa r'n'b-biisiä, joka alkaa tanssipoppina, muuttuu puolessa välissä moderniksi kutusouliksi ja loppuu John Mayerin kitarasooloon, niin olisin ehdottanut tälle henkilölle hoitoon menoa. Oikeassa olisi silti ollut.

Olen eilisestä asti kuunnellut Pyramidsia ja ollut vain hämmentynyt, että miten tuo kappale vain toimii, vaikka siinä on uppopaistetun korneja elementtejä. Sitä kai kutsutaan lahjakkuudeksi.



Frank Oceanin debyyttilevy Channel Orange tulee 17. heinäkuuta ja ukko esiintyy Flow'ssa 10. elokuuta.

torstai 31. toukokuuta 2012

Vitun kova Trash Talk


Jos olisin NME, niin olisin otsikoinut tämän jutun sanoilla: "HC on pelastettu!" Nyt kiroilin, tosin täysin tarkoituksella. Mitkään muut sanat eivät sovi kuvaamaan Trash Talkia.

HC-punkista on tullut salonkikelpoinen muutaman - anteeksi nyt vaan - hipsteribändin läpilyömisen seurauksena, mikä sinänsä ei ole huono juttu. Kyseiset yhtyeet eivät vaan ole minua jaksaneet napata. Ylipäänsäkään en ole muutamaan vuoteen törmännyt mihinkään erityisen lupaavaan harkkibändiin, en tosin ole erityisesti etsinytkään.

Nyt päästään Trash Talkiin. Tutustuin bändiin niinkin tuoreesti kuin eilen, kun Odd Future signasi yhtyeen. Mainion pressitiedotteen luettuani laitoin bändin videon Awake pyörimään. Tiedättekö sen tunteen, kun joku bändi vain kolahtaa kerralla? Koin sen tunteen ensimmäistä kertaa tänä vuonna.

Trash Talk on kaikkea muuta kuin salonkikelpoinen yhtye. Sen thrashcore haisee hieltä, maistuu kiljulta ja asenne on se ainoa oikea: vedetään turpaan. Vaikka yhtyeiden kohdalla aitoudesta puhuminen onkin turhaa genrestä riippumatta, niin Trash Talkin meininkiä katsellessa ei voi käyttää muuta sanaa. Näille jätkille hardcore tulee sydämestä.

Bändistä ei oikein voi puhua minään tuoreena lupauksena, kun se on julkaissut omakustanteena kolme levyä ja kuusi ep:tä. Katsotaan, miten suosio lähtee kehittymään levysopparin myötä. Rahkeita on!





Vielä yksi provo. Lo-fi-soundit eivät tuo uskottavuutta eikä asennetta. Ne tulevat pelkällä musiikilla.

tiistai 29. toukokuuta 2012

Maximo Park - The Undercurrents

Jos olisin NME, niin olisin otsikoinut juttuni joko muotoon "Maximo Park is Back!" tai "Maximo Park is ready to save indie". Koska en ole NME, niin tyydyn vähäeleisyyteen.

Maximo Park on palannut ja haluaisin toivoa, että tällä kertaa parhaimmalla levyllään. Bändi kun oli parhaimmillaan todella hyvä. Harmi, että sössivät maineensa umpipaskalla kolmannella levyllään.

Takaisin nykyaikaan, sattumalta törmäsin tähän NME:n toimistolla soitettuun kappaleeseen, joka on mielestäni häikäisevän hieno. Kaunis melodia ja kokonaisuudessaan kappale, joka vetää puoleensa ja pakottaa kuulijan olemaan läsnä. Näin niitä biisejä kuule tehdään!



Yhtyeen neljäs levy The National Health julkaistaan parin viikon päästä. Toivottavasti levyversiota, ja levyä, ei ole ryssitty.

EDIT: Video vaihdettu luotettavampaan versioon Youtubesta. The Mahogany Sessionsin veto on periaatteessa aivan sama kuin NME:n toimistossakin vedetty, tällä vain kuuluu koskettimet paremmin.

lauantai 19. toukokuuta 2012

Enkkusuomiräppi rules ok!

Suomiräppi on tällä hetkellä kovimmassa nosteessa ja iskussa kuin koskaan. Valtavirrassa kuulee nykyisin muutakin kuin Rähinää ja uusia järkyttävän kovia nimiä puskee esiin joka kulmasta. Ja milloin viimeksi on kahden kuukauden sisällä on tullut kaksi todella kovaa englanniksi räpättyä suomalaista levyä?


Graciaksen ja tuottaja JTT:n yhteislevy Globea odotettiin hiessä, eikä siihen todellakaan tarvinut pettyä. Ensimmäisenä korvaan pistävät toinen toistaan laadukkaammat ja iskevämmät biitit. Välillä mennään todella utuisissa sfääreissä, kuten aivan saatanan kovassa Night Shifitssä, ja välillä taas pistetään menemään oikein kunnolla, kuten The Breaks, The Breaksissa. Graden flow'kin sulautuu bittiin kuin biittiin, mikä nyt ei EP:n perusteella ollut mikään yllätys.



Jos levyltä virheitä haluaa etsiä, niin huippujen ja pohjien välinen ero on turhan suuri. Globella mennään tunnelmasta ja rytmistä toiseen, mutta sulavuus näiden välillä jää puuttumaan. Kovimmat biisit ovat aivan järjettömän kovia, ja niitä on paljon, mutta heikommat kappaleet eivät jätä mitään muistikuvia, jos eivät nyt aiheuta skip-napille ryntäystäkään. Tai no Two Step ei kyllä edelleenkään nappaa yhtään, eikä vähiten todella kasarin biittinsä takia. Sinänsä tätä voi pitää kehityksenä, koska viime kesänä julkaistu EP oli taas ehkä liian tasapaksu.

Täydellistä levyä tuskin kukaan odottikaan, eikä Globe missään mielessä petäkään. Graciaksen ympärillä pyörinyt hype on ehkä lähtenyt vain niin käsistä, että levyltä odotti suunnilleen parasta suomalaista räppiä ikinä. Sitä se ei ole, ei välttämättä edes paras englanninkielinen Suomiräp-levy, mikä on vain makukysymys, mutta hyvä ja lupaukset lunastava levy kaikin puolin.


Sitten on hypessä ja näkyvyydessä täysin Graciaksen varjoon jäänyt The Megaphone State. Jos piditte Graciasta hyvänä ja lupaavana, niin pitäkää järkenne rippeistä kiinni VLA Kingsin tahdissa. Siis hyvä jumala kuinka hyvää soundia levy on täynnä.

Ekow on helposti Suomen paras räppäri ja SimonSounds Suomen parhaimpia tuottajia. Ekow sylkee riiminsä niin vakuuttavalla vaivattomuudella, ettei vastaavaa flow'ta ole edes kaikilla ison maailman ukoilla, ja ne biitit; letkeätä, sielukasta ja tunnnelmallista, eli pelkkää priimaa. Kuunnelkaa nyt vaikka Dreamingia ja antakaa biisin keinuttaa teitä. Toimii niin kovaa!



Vaikka VLA Kings on vakuuttanut todella kovaa, niin siltä puuttuu ehkä huiput ja koukut, jotka palauttaisivat kerta toisensa jälkeen levyn pariin. Kun nyt vertailemaan lähdetään, niin Gracias on kuin laatuolut: virkistää, toimii ja sen loputtua haluaa äkkiä toisen (tässä ei kannusteta humalahakuiseen juomiseen). The Megaphone State taas on kuin laatuviski, jota haluaa nauttia rauhassa fiilistellen ja jonka pariin palaa harvemmin, koska ei halua pilata sen makua liiallisella nauttimisella.

Tiivistettynä sekä Gracias että The Megaphone State ovat aivan vitun hyviä ja teidän pitää kuunnella molempia nyt heti.



tiistai 15. toukokuuta 2012

Iggy ja Lulu ja Serge ja coverit

Koska blogihiljaisuuteni ei ole enää tarkoituksellista, vaan pikemminkin tahatonta, niin rikon hiljaisuuden ja kirjoitusblokkini kirjoittamalla muutaman sanan levyistä, joista on pitänyt kirjoittaa tai olla kirjoittamatta jo pidemmän aikaa. Sisältöä on ihan turha etsiä, kunhan höpäjän, jotta hommat joskus etenisivät.

Ihan ensimmäisenä haluan kertoa teille Iggy Popin uudesta levystä Après. Se on hyvä.

Iggy kokeili kantimiaan kolme vuotta sitten jazzin ja chansonin parissa Preliminairesilla, mikä oli oikein mainio levy. Tämä on kanssa mainio ja ennen kaikkea hauska levy, tosin konseptina on tällä kertaa coverit. Uudelleentulkittaviksi ovat päätyneet mm. Serge Gainsbourgin La Javanaise, Harry Nilssonin Everybody's Talkin', Edith Piafin La Vie En Rose ja The Beatlesin Michelle.

Konseptinahan tämän ei pitäisi toimia lainkaan, vaan olla pikemminkin äkkiä väljähtävä vitsi. Jollain ihmeellä Iggy pitää päänsä veden pinnalla ja tulkitsee levyn kappaleet hienosti ja sympaattisesti. Taustayhtyekään ei sooloile ja vie kappaleita vesille, minne ne eivät kuulu, vaan tyylikkyys pysyy alusta loppuun. Toki Iggyn ääni on mukavuusalueen ulkopuolella monessakin mielessä, mutta jos punkin ydintä pitää etsiä, niin tältä levyltä se löytyy erittäin helposti. Hieno levy, suosittelen!


Ja koska tykkään aasinsilloista, niin jatketaan tyylikkäällä cover-levyllä. Lulu "Sergen poika" Gainsbourg julkaisi jo viime vuoden puolella tribuuttilevyn isälleen nimeltään From Gainsbourg To Lulu, jolla Lulu ja lukuisat vieraat, mm. Scarlett Johansson, Johnny Depp, Vanessa Paradis ja Marianne Faithfull, osoittavat kunniaa Sergelle. Hienoja versioita on levy täynnä, kuten Rufus Wainwrightin esittämä Je Suis Venu Te Dire Que Je M'en Vais, jota hienompaa coveria saa etsiä. Ainoa vähän kyseenalainen kappale levyllä on Shane McGowanin tulkitsema Sous Le Soleil Exactement, mutta on siinäkin tiettyä rappioromantiikkaa, joka viehättää.

Jos et levyä ole vielä kuunnellut, niin kuuntele. Hieno levy tämäkin!


En nyt lupaile jatkoaikataulusta mitään, koska hommat ovat menneet vituiksi tämän blogin kanssa aika moneen otteeseen tänä vuonna, mutta kerrankin jutun juurta olisi. Enköhän siis jatka samoilla linjoilla jonkin aikaa. On megapläjäyksiäkin tulossa, syssymmällä.

perjantai 4. toukokuuta 2012

RIP Adam Yauch aka MCA

Adam Yauch on yksi suurimmista esikuvistani. Se ei riitä, että Beastie Boys on ollut lempiyhtyeitäni ihan kakarasta saakka. Tämä mies on ohjannut mielestäni yhdet maailman hienoimmista musiikkivideoista ja on tehnyt ihan mielettömän hienoa työtä Oscilloscope Laboratoriesin kanssa elokuvien levittämisessä. Jos olisin elätellyt toiveita ohjaajan urastani vähän kauemmin, niin olisin maininnut Yauchin ensimmäisenä syypäänä uravalintaani. Niin ison jäljen Intergalactic jätti aikoinaan.



Ja nyt se mies on poissa. En tiedä miksi nyt tuntuu siltä, että jokin elämässäni muuttui, koska enhän minä miestä tunne. Olen tutustunut häneen vain musiikin, videoiden ja haastattelujen kautta. Ehkä suurin tunne kumminkin on se, että tämä on väärin. Ei näin pitänyt käydä.

Nyt niin kävi. Lepää rauhassa, Adam Yauch, ja kiitos kaikesta. Inspiraatio on ikuista.





sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Death Grips is the shit


Jälleen voin innostua jostain uudesta. Death Grips meinaan potkii todella kovaa ja vielä suoraan päähän.

Sacramentolainen hip hop-trio pamahti ihmisten tietoisuuteen viime vuoden puolella mixtapellaan Exmilitary, jonka raaka ja kokeellinen soundi herätti kiinnostuksen. Huomenna virallisesti julkaistava The Money Store lyö kunnarin.

Death Gripsin soundin raakuus syntyy tuotannon hälyisyydestä ja tahtilajien muutoksesta. The Money Storen biitit imevät inspiraationsa jostain industrialin ja noisen välimaastosta lisäten soppaan syvää bassoa ja teknosyntikkaa. Tähän hälyyn lisätään vielä MC Ride, jonka riimittely on pikemminkin rytmistä huutamista kuin räppäämistä. Tämä on kaikkea muuta kuin sitä, mitä hip hop nykyisin on.

Kuten jo totesin, on The Money Store todella kova levy. Siinä missä Exmilitaryn taustat menivät liian hälyisiksi, niin nyt biiseissä on tarttumapintaa todella paljon. Levy nappaa välittömästi mukaansa, eikä irrota otteestaan missään vaiheessa. Jos räppiä pitää johonkin uuteen suuntaan viedä, niin Death Gripsin kokeellinen aggressio olkoon se suunta.

The Money Store julkaistaan tosiaan virallisesti vasta huomenna, tosin bändi laittoi levyn Soundcloudiin kokonaisuudessaan muutama päivä sitten. Tykittäkää siitä. Jos koko levyn kuuntelu pelottaa, niin alkuun voi kokeilla makunsa rajoja Lost Boysilla, Hustle Bonesilla, System Blowerilla ja lopetusbiisi Hackerilla.



The Money Storen ja vielä tänä vuonna tulevan toisen levyn No Loven muuten julkaisee Sonyn alalafka Epic. 'Nuff said.

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Lightships


Valitin muutama viikko sitten uuden musiikin kolahtamattomuudesta ja The Shinsin muutoshaluisuudesta. Nyt en valita, koska löysin "uuden artistin", joka kuulostaa yhtä tutulta ja turvalliselta kuin pari kuukautta käytössä olleet tennarit.

Lightships on yhtä kuin Teenage Fanclubin basisti Gerard Love ja muutama hänen ystävänsä. Mies julkaisi projektinsa nimissä jokunen aika sitten levyn nimeltä Electric Cables, joka tuttuudessaan ja turvallisuudessaan on vuoden miellyttävimpiä levyjä.

En koskaan ole ollut mikään Fannies-fani, joten en nyt yritä moista edes esittää. Fani kun tunnistaisi Lightshipsistä erot emoyhtyeeseen, mutta minun korviini tämä kuulostaa aivan siltä Teenage Fanclubilta, jonka kuuntelu on parhaimmillaan sielun terapiaa. Pehmeät melodiat, korvia hellivät helisevät kitarat ja villlapaitafolkmaiset herkistelyt ovat juuri sitä, mitä kevätauringon pehmittämä pää tarvitsee juuri tällä hetkellä.

Onko tämä vuoden paras levy? En tiedä ja juuri nyt ei oikeastaan edes kiinnosta. Voi olla, että levy jää kevään jälkeen keräämään pölyä hyllyyn ja unohdan koko projektin. Silti, tällä hetkellä Lightshipsin levy on tämän vuoden julkaisuista ainoa, jota kohtaan ei tarvitse pettyä millään muotoa. Siksi se tuntuu vuoden parhaalta levyltä, toistaiseksi.





Loppuun on pakko vähän ihmetellä Stupidon post-it-lappumainosta. Onko Fannieseilla meinaan ollut kulta-aikakin? Eikös yhtye ole ollut vähän kuin indiemaailman oma AC/DC - samanlaista musaa vuodesta toiseen laadun heittelemättä.

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Rationalismi on nynnyille

Olen aina väittänyt, etten ole fanipoika. Vaikka kuinka jotain bändiä arvostaisinkin, niin teen päätökseni ja mielipiteeni järjen kautta. Tänään tein jotain järjetöntä.

Espoon Luukin ulkoilualueella järjestettävä Weekend Festival ilmoitti tänään, että Odd Future Wolf Gang Kill Them All vahvistaisi heidän perjantain kattausta. Koska Tiketti näytti perjantain kohdalla punaista, niin minäpoika menin ja ostin lipun. Toki olin kuullut, että festivaaleilla esiintyvät David Guetta ja Skrillex, mutta en tietenkään katsonut, että tämä "konemusiikin tähtikaksikko" on samana päivänä Golf Wangin kanssa. Ja onhan siellä myös Cheek.

Minulla on nyt reilut neljä kuukautta aikaa unohtaa elitismi, tai hyväksyä kuolinpäiväkseni 17.8. Minä kun olen tottunut kreisibailaamaan muun kuin Onnela-kansan kanssa. Ne ei varmaan tanssi kuten Tyler ja Earl.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Newsflash: Flow'hun metallilava


Huhut ovat totta. Hipsterikansan suosikkifestivaali Flow on huomannut black metallin orastavan trendisuosion ja tänä vuonna festivaali järjestääkin Provinssin Renegade-lavan hengessä aivan oman metalliteltan.

Siinä missä Provinssissa on Suomen suurimmat konemusiikkijuhlat keskellä festivaaleja, niin Flow'ssa on taas Suomen pienimmät metallijuhlat. Telttaan mahtuu parhaimmillaan viisi ihmistä, mutta jos paloturvallisuussuosituksia rikotaan, niin voidaan yltää viiteentoista.

Syy tähän on teltan genressä. Teltan ohjelmavastaava Cor Psemaski kertoo, että tällä pyritään pitämään teltan esiintyjien skeneuskottavuudesta huolta. "Kaikkihan tietävät, että black metal-bändi menettää uskottavuutensa, jos siitä on kuullut yli viisitoista ihmistä. Siksi teltta on vittumaisen ahtautensa lisäksi myös täysin äänieristetty. Myös pa-laitteistomme on niin paska, ettei bändin musiikista saa yksinkertaisesti kukaan selvää, paitsi aidot genreä ymmärtävät fanit. Hipsterit ja trendipellet voivat puolestamme painua vittuun myös tästä genrestä. Kuolema Liturgylle!"

Teltan esiintyjistä on turha kertoa, koska ne eivät teille sano mitään, ja haluan itsekin kunnioittaa yhtyeiden skeneuskottavuutta, joten en niistä kerro mitään. Huhupuheet tosin kertovat, että Immortal olisi perjantain pääesiintyjä, ihan vain huumori- ja vittuiluarvon vuoksi.



Näistä uudistuksista kuulette lisää seuraavien esiintyjäjulkistusten yhteydessä. Kannattaa varautua hyvissä ajoin, koska black metal-univormun hinnat tulevat nousemaan lähiviikkojen aikana hurjasti, kun trendikansa löytää vermeet.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Onko The Shins enää The Shins?


Alkuvuosi on mennyt itsellä melkoisessa uuden musiikin pimennossa. Vuoden vaihteessa kun tunsin oloni rasittuneeksi hypestä ja kaikesta "hetkessä elämisestä". Miksi pitäisi olla askeleen edellä, kun nykyisissäkin askelissa on melkein liikaa käsitettäväksi? Siksi kuuntelemani uusi musiikki on tullutkin tutuilta ja turvallisilta yhtyeiltä. Tällä kertaa vanha tuttu ei ollutkaan enää turvallinen.

The Shinsin edellisestä levystä Wincing The Night Away on jo viisi vuotta ja yhtye on mennyt laulaja James Merceriä lukuun ottamatta täysin uusiksi. Uudistuksia saattoi siis odottaa.

The Shins on vain yhtye, jolta odottaa tiettyjä juttuja: naiiviutta, heleitä melodioita, nukkavieruisuutta ja sangolla annosteltavaa sympaattisuutta. Tuoreelta Port Of Morrow'lta puuttuu vähän näitä kaikkia. Toki ajoittain yhtye kuulostaa vanhalta tutulta itseltään, kuten Septemberillä, mutta liian usein se kuulostaa joltain, mitä The Shins ei olisi voinut koskaan aiemmin olla. Mm. No Way Downin jättimäisyyteen vanha The Shins ei olisi koskaan pystynyt. Olisiko edes halunnutkaan?

Tästä huolimatta Port Of Morrow ei ole missään nimessä huono levy, se on oikeastaan todella hyväkin pop-albumi, mutta onko sillä soiva yhtye enää The Shins, vai onko se vain yhtye, joka James Mercerin äänellä haluaisi olla The Shins? Olenko vain muutosvastarintainen idiootti?

Kuunnelkaa ja päättäkää itse. Minulla menee aikaa vielä totutellessa. Tämä on liian uutta minulle juuri tällä hetkellä.





keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Plan B is down with the kids


Ben Drew a.k.a. Plan B lienee suurimmalle osalle ainakin nimenä tuttu. Kerrataan miehen uraa sen verran, että hän aloitti räppärinä, sai kohtuullista suosiota, seuraavaksi teki soul-levyn, josta tuli vuoden 2010 myydyin levy Iso-Britanniassa ja nyt mies on julkaisemassa samaan aikaan elokuvaa ja levyä nimeltä Ill Manors, jota kukaan ei ennen hänen menestystä halunnut rahoittaa. Nyt on rahaa hoitaa kaikki itse.

Joku voisi sanoa miestä opportunistiseksi, mutta seuraava todistanee, että tarkoitus pyhittää Plan B:n kohdalla keinot. Mies kävi puhumassa Lontoon TedX:ssä syrjäytyneistä nuorista. Puheessa Drew käy läpi hänen matkansa hiphop-artistiksi, miksi hiphop vetoaa nuoriin ja miten hän voi musiikillaan ja projekteillaan nostaa syrjäytyneitä, mutta lahjakkaita nuoria tuomaan kykynsä esiin. Kuulostaa banaalilta, mutta Drew'lla on viisaita pointteja ja hienoja havaintoja.


TedX-puheen jälkeen miehen Ill Manors-kappalekin jättää muuta ajateltavaa, kuin kysymyksen: miksi kukaan enää käyttää kappaleessaan huutoa "oi" 2010-luvulla?

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Alkuvuoden parasta rytmimusiikkia - Robert Glasper Experiment


Otsikko lupaa paljon, mutta tällä hetkellä uskallan väittää, että lupaukseni pitää täysin paikkansa. Robert Glasper Experimentin Black Radio kun on komein jazz-, hiphop- tai soul-levy, minkä olen aikoihin kuullut.

Olin tutustunut Glasperiin viime kesänä, kun halusin tietää millaisen hepun kanssa puolijumalani Mos Def esiintyisi Pori Jazzeilla. Kuuntelemani levy Double-Booked oli jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen oli trion kanssa soitettu, ja toinen kulki Experiment nimen alla. Black Radio on sitä, mitä kyseisen levyn toinen puolisko oli.

Robert Glasper Experiment on jazzin, hiphopin ja soulin fuusiota. Jos lähintä vertailukohtaa haluaisi etsiä, niin The Rootsin undun pääsee lähelle sitä, mitä Black Radio on musiikillisesti. Pääosassa on Glasperin vapaasti ja vielä todella upeasti soiva piano, jota tukevat iskevät rummut ja todella alhaalta muriseva basso. Sivuosissa on tusinan verran vierailijoita, joista nimekkäimmät ovat Erykah Badu, Yasiin Bey a.k.a. Mos Def ja Lupe Fiasco. Vierailijat eivät kumminkaan määritä kappaleita, vaan tuovat niihin pieniä omia mausteitaan.

Ja kuinka upeasti Black Radio soikaan. 2010-luvulla on kuultu jo monta hienoa soul-levyä, mutta tämä vie tunnelmallisuudessaan voiton niistä kaikista. Soitto on todella sulavaa ja komeaa. Vaikka Glasperin pianotaituruus tuntuukin olevan kappaleissa täysin etualalla, niin on pakko arvostaa myös rumpali Chris Davea, joka komppaa kappaleita todella timmisti, mutta sopivasti myös irrotellen. Arvostan myös sitä, että Glasperin yhtye yrittää tuoda kahteen tällä hetkellä todella tiukasti menneeseen tuijottavaan genreen, eli hiphopiin ja souliin, jotain uutta fuusioimalla niitä yhteen ja antamalla soiton virrata vapaasti suuntaan jos toiseen. Lopputulos on upea. Ja niillä on pokkaa lopettaa Smells Like Teen Spirit-coveriin.



Black Radiolta on vaikea valita lempikappaleita. Tällä hetkellä pidän suunnattomasti Lalah Hathawayn laulamasta Cherish The Daysta ja hämmentävän paljon Daleylta kuulostavan Stokley Williamsin laulamasta Why Do We Trysta. Suosikit tuntuvat kumminkin vaihtuvan joka kuuntelukerralla, mikä lupaa levylle pitkää ikää. Lämpimät ja varauksettomat suositteluni ihan jokaiselle.





lauantai 17. maaliskuuta 2012

Bloc Partyn "harvinaisuudet"

Bloc Party on itselleni outo yhtye. Se ei ole kirjaimellisesti outo, vaan en oikein osaa sanoa suhtautumisestani kyseiseen yhtyeeseen. Se on last.fm-tilastoissani top kympissä ja reippaasti onkin, olen ostanut lähes kaikki bändin sinkut ja onpa minulla yhteiskuva yhtyeen rumpali Matt Tonginkin kanssa. Kaikki nämä viittaisivat siihen, että minulla olisi jotenkin intohimoinen suhde yhtyeeseen, mutta kun ei edes ole. Jos joku alkaa kritisoimaan yhtyettä, niin saatan jopa olla samaa mieltä.

Otan silti vähän fanimaisen lähestymistavan postaukseen, jolla haluan juhlistaa bändin lisäystä Ruisrockin jo ennestään komeaan esiintyjälistaan. Bloc Party kun on yhtye, joka on ahkerasti julkaissut pelkkiä singlekappaleita, jotka eivät ole missään vaiheessa tulleet millekään levylle. Monelle nämä kappaleet taitavat olla täysin tuntematomia, joten antakaa minun sivistää teitä.

Aloitetaan bändin debyytti-ep:n parhaimmista raidoista, eli Staying Fatista. Olin aikoinaan todella pettynyt, kun biisi ei päätynyt Silent Alarmille. Tässä kappaleessa kun yhdistyy parhaiten bändin riehakkuus, rytmikkyys ja kulmikkaat riffit. Ei kalpene yhtään Banquetille tai Helicopterille, kun aletaan vertailemaan bändin parhaimpia "nopeita" biisejä.



Nyt päästään ensimmäiseen vain singlenä julkaistuun kappaleeseen. Little Thoughts on myös hyvin tuttua Bloc Party-soundia ja olisi helposti uponnut Silent Alarmin biisien joukkoon. Vaikka noin muuten haluankin blocpartyni kulmikkaana ja post-punkaavana, niin tällä kappaleella melodisuus toimii upeasti.



Sitten päästäänkin yhteen lempikappaleistani. Olin aikoinaan lievästi pettynyt Silent Alarmiin. En näin vuosia myöhemmin oikeastaan osaa edes selittää miksi, koska nykyisin pidän levystä jo melko paljon, mutta arvostukseni Bloc Partya kohtaan alkoi oikeastaan vasta Two More Yearsilla. Debyyttilevyllään yhtye oli ehkä vähän liian kylmä ja kliininen, ja tällä kappaleella molemmat viat olivat poistuneet likipitäen kokonaan. Monen vuoden tauon jälkeen kuunneltunakin kappale jaksaa edelleen sykähdyttää, vaikka sen kulutin aikoinaan umpipuhki.



Two More Yearsin sinkun b-puolena oli The Streetsin faneille hauska kuriositeetti. Mike Skinner otti Banquetin sämplättäväkseen ja räppäsi päälle hauskan tarinan Jo Whileylta pöllitystä mikrofonista. Taattua The Streets-laatua!



Seuraava oma levyjen ulkopuolelle jäänyt sinkku oli Flux, jota oli aikoinaan todella vaikea uskoa Bloc Partyn kappaleeksi. Yhtye antoi kyllä viitteitä konemusiikkifetissistään A Weekend In The Cityllä, mutta ihan Fluxin tapaista kappaletta harva osasi odottaa. Olipahan varoituslaukaus siitä, mitä Intimacylta voitiin odottaa. Flux oli myös varoituslaukaus siitä, että bändi innostui kerrostalon kokoisista junttakertseistä, jotka ovat tylsyydessään aivan omaa luokkaansa.



Bändin viimeisin julkaistu kappale on One More Chance, joka jatkoi bändin konemaailmassa seikkailua Intimacyn jälkeen. Housepiano on kova veto säkeistöihin, mutta kertosäkeessä ollaan taas siellä jossain ankeassa runttaamisen maailmassa, mihin bändi eksyi kolmoslevyllään todella useaan otteeseen. Saattaa olla ehkä inhokkikappaleeni bändin tuotannosta, joten tämän kohdalla olen ihan tyytyväinen siitä, että jäi julkaisematta levykappaleena.



Koska en halua lopettaa paskaan biisiin, niin kehun lopuksi vähän MTV:tä. Silloin kun minä olin nuori, niin MTV näytti vielä musiikkivideoita ja sattumalta tämä kyseinen video sattui soimaan kanavalla keskellä yötä. Rakastuin kappaleeseen, mutta meni yli puoli vuotta ennen kuin sain bändin nimen selville. Tästä syystä satuin ostamaan vahingossa The Libertinesinkin levyn, mutta se on toinen tarina se. Kiitos MTV Scandinavia, kun tutustutit minut niin moneen hienoon bändiin, joista yksi on tämä Ruisrockin helmi.

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Turku valtaa Helsingin

Solina Records, tuo Jori Sjöroosin oma levy-yhtiö saapuu huomenna valtaamaan Tavastian. Paikalle saapuu kolme turkulaista aktia, joista jokainen on erinomainen ja todella kiinnostava.

Ensimmäisenä lavalla saapuu melkoista kuhinaa aikaan saanut Burning Hearts. Bändin n. kuukausi sitten julkaistusta Extinctionsista on pitänyt kirjoittaa jo jonkin aikaa, mutta eiköhän levyn ansaitsemat kehut ole selville tullut, jos on vähänkään seurannut ihan mitä tahansa kotimaisia musiikkimedioita. Biisivalintani on kumminkin kyseisen levyn ulkopuolelta. Lämpenin nimittäin alkuun todella hitaasti, mutta kuultuani Night Animalin aloin minäkin tuntea poltetta sydämessäni.



Tomi Tuomisen Nightsatan on tullut missattua muutamaankin kertaan, mutta tänään näen vihdoin tämän Suomen Goblinin. Kumpaa katsoisi ennen keikkaa, Argentoa vai Carpenteria?



Pääesiintyjänä on mikäpä muukaan kuin Magenta Skycode, joka tänä iltana soittaa debyyttilevynsä IIIII:n kokonaisuudessaan. En ole vielä kertaakaan nähnyt Sjöroosin yhtyettä kunnolla livenä. Viime Flow'ssa näin ehkä noin puolet setistä, mikä tosin olikin aivan käsittämättömän komean kuuloinen puolikas. En odota muuta kuin vastaavaa komeutta kokonaisen setin verran.



Solisevan illan täydennyksenä toimii vielä Hulkkosen Jori, joka pyörittelee levyjä pitkin iltaa. Toivottavasti eivät tuo Turun tautia mukanaan.

torstai 8. maaliskuuta 2012

Hyvää R. Kellyn päivän aattoa!


Naistenpäivällä ja R. Kellyn päivän aatolla on selkeä yhteys. R. Kelly, kuten ei kukaan muukaan ole yhtään mitään ilman naisia. Koko R. Kellyn tuotanto perustuu naisiin.

Koska ilman naisia R. Kelly ei voisi tietää, että kun nainen rakastaa, niin "she loves fo' real".



Ilman naisia R. Kelly ei voisi olla näkemättä mitään väärää pienissä töyssyissä ja keinuttamisissa.



Ilman naisia R. Kelly ei myöskään voisi fiilata just sun bootya.



Ilman naisia R. Kelly ei voisi myöskään laittaa avainta kenenkään virtalukkoon.



Lähes ainoita hektiä, kun R. Kelly väittää selviävänsä ilman naisia on se, kun hän ilmoittaa olevansa maailman paras. Yksi asia paljastaa kumminkin R. Kellynkin vajavaisuuden maailman parhaana, ja se johtuu juuri naisista. Mies ei voisi hallita rakkautta ilman naisia ja edellämainittuja syitä. Muutenhan kaikki se, mitä mies laulussaan sanoo on universaalia totuutta.



Hyvää naistenpäivää ja muistakaa huomenna juhlistaa R. Kellyä asianmukaisin menoin!

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

The Coral ja sunnuntai

Inspiraatio ja motivaatio tuntuivat katoavan saman tien, kun kevät on alkanut näyttää ensimmäisiä merkkejään. Toki voisin höpöttää M83:n ja Pharoahe Monchin loistavista keikoista, Mos Defin tajuntaa laajentavasta räppiä ja jazzia sekoittavasta keikasta ja Paperfangsin lupaavasta toisesta keikasta ja visuaalisesti aivan mielettömän upeasta kasetista.

Sen sijaan postaan The Coralia ja totean, että tämän parempaa sunnuntaimusiikkia ei juuri tähän sunnuntaihin ole. Kertoo myös jotain ajankohtaisuudestani, että tämäkin biisi on kymmenen vuotta vanha. Ehkä löydän itseni vielä joku päivä vuodesta 2012.

maanantai 27. helmikuuta 2012

Viikon keikat

Tuplapostausta pukkaa tälle päivälle, mutta ei voi minkään. Tämä viikko kun on pyhitetty keikoille, joista kahta olen odottanut jo aika pitkään. Ei se kolmaskaan ole yhtään vähäpätöisempi.

Tänään Tavastian lavalle astuu Anthony Gonzalez yhtyeineen. M83 myi keikkansa muutamassa minuutissa loppuun ja voin todeta olevani äärimmäisen onnekas ja iloinen lipun omistaja. Rakastuin neljä vuotta sitten Saturdays = Youthiin ja olin vakaasti päättänyt, että menisin bändiä UMF:iin katsomaan, mutta aikeeksi jäi. Tänään korjataan virhe ja vaikka kovasti flunssa yrittääkin oloani pilata, niin tulen sekoamaan ihan saatanasti, jos alla oleva ensimmäinen M83-rakkauteni soi Tavastialla.



Torstaina näen kanssa miehen, jonka live-esiintymistä olen odottanut jo pitkään, ja jonka näkeminen oli myös todella lähellä neljä vuotta sitten. Kyseessä on siis Mos Def a.k.a. Yasiin Bey, jonka piti esiintyä Rock The Bellsissä Helsingin jäähallissa, mutta perui aikoinaan tulemisensa viime tingassa. Kyllä Nas, The Pharcyde, De La Soul ja EPMD:kin kelpasivat, mutta ei niistä nyt tämän enempää. Mos Def on yksi lempiräppäreistäni ja kun mies on liveklipeissään vaikuttanut olevan todella kovassa iskussa, niin odotukset ovat todella korkealla. Ja niin kauan kun mies tykittää Black On Both Sidesin biisejä, niin minä olen ihan saatanan innoissani.



Mos Defin lämppärikin on tavanomaista kiinnostavampi. Yleensä kun suomalaisilla räppikeikoilla lämmittelijä on akselilta Axl Smithin joku projekti - Rähinän tusinaräppäri, niin nyt Nosturin lavan lämmittelee Pharoahe Monch, josta on sekunda kaukana. Huikean kova ukko hänkin, vaikka isoin hitti antaakin miehestä aika väärän kuvan. Jos laadukas hiphop kiinnostaa edes hitusen, niin ota torstaina suunnaksi Nosturi. Lippujakin on vielä jäljellä.



Lauantaina Korjaamon vintillä on sen sijaan suomalaista indie-osaamista tiedossa parinkin yhtyeen verran. EP-julkkareitaan viettävät niin Paperfangs kuin Zebra and Snakekin. Paperfangsin näin viime kesäkuussa ensimmäisellä keikallaan ikinä, joten on hauska nähdä myös bändin historian toinen keikka. Uutta matskuakin odotellaan jo innolla. Zebra and Snakea sen sijaan olen osannut vältellä jo todella pitkään, joten ehkä nyt on korkea aika nähdä tämä duo livenä. Bändin viimeaikaiset biisitkin ovat olleet yllättävän hyviä. Pistäkäähän pojat ja tyttö parastanne!



Arctic Monkeys - R U Mine?


Arctic Monkeys julkaisi tänään aamulla videon uudelle sinkkubiisilleen. Hauskaahan tässä on se, että "R U Mine?" ei ole yhtyeen edelliseltä levyltä, eikä se myöskään ennakoi uutta albumia. Tätähän yhtye on harrastanut jo aiemmin Leave Before The Lights Come Onilla, jonka yhtye julkaisi Favourite Worst Nightmaren ja Humbugin välissä.

R U Mine? ei kappaleena ole oikeastaan mitään uutta Monkeysien nykylinjassa. Raskaalla ja groovaavalla kitarariffillä mennään ja Turner tarinoi hillittömin kielikuvin tytöstä, jonka kovasti toivoisi olevan hänen. Toimisi myös albumiraitana. Videosta muuten näkee, että yhtye on jo nyt siinä vaiheessa uraansa, ettei paljoa tarvitse miettiä omia tekojaan. Aikamoista hassuttelua kun on koko video. Toimivaa ja tyylikästä sellaista tosin!

maanantai 20. helmikuuta 2012

Blur - Under The Westway


Blur, päättäkää jo, oletteko kasassa vai ette! Ensin ilmoitatte esiintyvänne Brit Awardeissa, sitten huhuillaan uudesta levystä ja William Orbitista tuottajana, sen jälkeen Alex "se juustoconnoisseur" James sanoo, että Blurin taru on huomenna ehkä sitten siinä, mutta Damon ja Graham soittivat viikonloppuna yhdessä täysin uuden biisin, joka väitetysti on Blurille. On muuten kaunis ja hieno biisi, ei siinä mitään, mutta tämä fanien kiusaaminen saisi nyt kyllä loppua. Vähemmästäkin iskee skitsofrenia.



Kannattaa huomenna pistää stream-taajuudet kohilleen, koska Blur soittaa Britseissä viisi biisiä. Oli Blurin tulevaisuus sen jälkeen mikä tahansa, niin niistä viidestä biisistä tulee takuulla historialliset. Ei oikein malttas odottaa!

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Amerikankotkat liitävät

Sunnuntai, tylsyys ja väsymys ajavat epätoivoisiin tekoihin. Kuten olemaan aika tajuttoman innostunut Karri Koiran tulevan soololevyn ensimmäisestä sinkusta. Muunmuassa MC Aurinkona tunnetun Koiran soololevystä ollaan puhuttu enemmän ja vähemmän tosissaan ties kuinka kauan, mutta nyt se sieltä sitten tulee aikuisten oikeesti. Suomalainen r'n'b ei tule olemaan entisensä, kun Karri ja Rudy laittavat haisemaan. Amerikankotkassa on meinaan jo meininki todella kohdillaan. Video tulee muuten heti, kunhan Basso on saanut sivujensa uudistuksen valmiiksi.



Nämä heput eivät liity Suomen kermaisimpiin räppäreihin mitenkään. A$AP Rockysta puhuu tällä hetkellä kaikki, ja vähitellen alan myöntämään, että ihan syystä. Pitkin viikkoa olen hokenut, ettei räppäristä välittäisi kukaan, jos taustalla ei olisi Clams Casinon kaltaisia neroja, mutta väsytystaistelulla alan lämpenemään hepun blossen hajuisille räpeille. Varsinkin Peso on soinut hävyttömän paljon tässä taloudessa.



Schoolboy Q on samaa possea kuin A$AP ja tämän debyyttilevy saikin todella hyvät pojot Pitchforkista. Itse olen törmännyt vasta yhteen biisiin, jolta ylläripylläri löytyy feattaamasta tuttu kaveri. Odd Futuren pojat ja tyttö saavat huomenna tehdä uudella sinkullaan hartiavoimin töitä, jotta hypettäjät pysyisivät kelkassa mukana.



A$AP Rockyn voi nähdä Flow'ssa ensi kesänä. Siistiä, että edes joku räppäri saadaan Suomeen uran kovimmassa nosteessa, eikä vasta ehtoopuolella.

torstai 16. helmikuuta 2012

Tundramatiks tupaan tulla tupsahti


Viime syksynä mietin, jostain todella omituisesta syystä, mitä Tundramatiksille nykyisin oikein kuuluu. Oli nimittäin aika, milloin Tundramatiksien Mantra sanoi minulle enemmän kuin se vähän paremmin menestynyt Mantra.



Sattumaako, kun alkuvuodesta yhtye julkaisi kuuden vuoden tauon jälkeen Roinan rodeon, joka on vasta heidän toinen levynsä. Debyytillä omalaatuisesti kansanmusiikkia ja punkia sekoitellut Tundramatiks ei vuosien saatossa ole muuttunut mihinkään. Hauskaa pidetään edelleen kantaaottavasti, eikä Janne Masalinin vittumainen nasaali ole muuttunut mihinkään. Hyvä niin! Tärkeintä on, ettei yhtye jäänyt yhden levyn ihmeeksi.

En nyt enempää selittele Roinan rodeosta. Se on mainio levy, jolta löytyy monta todella hyvää kappaletta. Levyn kuvasta eniten selkoa antavat sen ääripäät. Levyn avaava Yhdes astellaan kun on riehakasta balkanmaisuutta henkivä rypistys, jota kuunnellessa on vaikea olla pomppimatta.



Levyn päättävä Kun minä kerran kuolen on yhtyeen jalostama versio 40 vuotta sitten julkaistun yhden säkeistön mittaisesta mustalaiskappaleesta. Tässä on taas melankoliaa siinä muodossa, missä suomalaiset siitä tykkää. Pidän muuten aivan mielettömästi biisin eilen julkaistusta videosta. Lumen valtaama talvinen Helsinki ja vanhan ruumishuoneen junalaituri tuovat miljöönä kappaleeseen sen lisäiskun, minkä ainoastaan hyvät musiikkivideot voivat kappaleisiin tuoda.



Roinan rodeo löytyy Spotifysta. Kyllä tämän tahdissa heikompikin työpäivä iloksi muuttuu!

tiistai 14. helmikuuta 2012

Vaihtoehtoinen ystävänpäivä

Ystävänpäivä, uhka vai mahdollisuus? Tälle soittolistalle se on uhka. Ystävänpäivänä pitää myös muistella niitä, joille se ei tarkoita vaaleanpunaisten sydänlasien tarkasteltua hattaramaailmaa. Tällä soittolistalla sydämet ollaan murskattu niin eroilla, epäonnistuneilla ihastumisilla, yksinäisyydellä ja haavemaailmojen epärealistisuudella. Listaan pääsee käsiksi tästä.

-----------------------------------------

Mainos: Cigarette Burnsissa alkoi eilen Oscar-veikkauskisa. Vaikka se ei liity musiikkiin mitenkään, niin luulisin Oscareiden kiinnostavan myös paatuneimpia musiikkifaneja, ja voi siitä jopa leffojakin voittaa. Kannattaa siis osallistua!

lauantai 11. helmikuuta 2012

The Casbah - Flowers


The Casbah on niitä suomalaisia yhtyeitä, jotka ennen vuosikymmenen vaihdetta olivat joka paikassa aiheuttamassa kuhinaa. Kuhina laantui ja bändistä ei kuulunut juuri mitään. Luulin heidän jo lopettaneen kokonaan. Eivätpä olleet.

Tänään bändillä on All Eyes Open EP:n julkaisukeikka Korjaamon vintillä ja sen kunniaksi yhtye julkaisi yhden uuden kappaleen kyseiseltä EP:ltä. Sen nimi on Flowers ja olen sanaton. Ehkä hienoin brittipop-henkinen kappale, minkä yksikään suomalainen bändi on julkaissut. Se on paljon sanottu ja vaikka ensi-ihastuksissaan tuleekin paasattua vaikka mitä puupäistä, niin biisin repeatilla soiminen noin parin tunnin ajan kertoo kaiken oleellisen. Kuuntele, ylläty, ihastu ja suuntaa tänään keikalle!

torstai 9. helmikuuta 2012

Morrisseyn 2000-luvun top 5

Sen siitä saa, kun laittaa 1000. tweettiinsä Morrisseyta. Koko päivä menee kuunnellessa ja seuraavana päivänä on pakko jakaa innostus muidenkin kanssa, eikä mies ole tällä hetkellä ajankohtainen yhtään missään mielessä. Levy on puheiden mukaan valmis, mutta kukaan ei sitä halua julkaista ja keikkojakaan ei tietääkseni (näillä liksoilla en googlaile) ole vähään aikaan missään.

Morrissey on kumminkin legenda, jonka musiikki löytää uusia kuulijoita vuodesta toiseen. Myyttistä asemaa tukee vielä tavanomaista vannoutuneemmat fanit, jotka edelleen jaksavat syynätä sanoituksista jokaikisen pienenkin viitteen, joka voisi paljastaa jotain indiemaailman suurimmasta hahmosta.

Itse en kuulu tähän porukkaan. Kevytfani lienee jonkinlainen oikea määritelmä. Löysin Morrisseyn hänen paluulevy You Are The Quarryn julkaisun aikoihin. Levy kolahti ja siitä lähtien olen musiikista pitänyt.

Olen kumminkin niin avuton "fani", etten ole juurikaan kuunnellut ennen 2000-lukua tehtyjä soololevyjä. Viva Hate ja Vauxhall and I löytyvät hyllystä, mutta muihin en ole juurikaan tutustunut. Siksi viiden lempikappaleeni lista koostuukin viimeisen kymmenen vuoden ajalta, vaikka lempibiisini Everyday Is Like Sunday onkin kasarilta.

Tässä omat viisi valintaani ilman sen kummempia perusteluita. Erinomaisia biisejä kaikki tyynni.

Irish Blood, English Heart


Don't Make Fun Of Daddy's Voice


I Have Forgiven Jesus


You Have Killed Me


Life Is A Pigsty


Huomenna kannattaa muuten suunnata Levy päivässä-blogiin. Lisää Morrissey-herkkua luvassa ja jollekin jopa materiaalisesssa muodossa. Vink vink.

tiistai 7. helmikuuta 2012

Ruisrock 2012 - uhka vai mahdollisuus?

Ruisrock teki sen taas. Kun Provinssi on tänäkin vuonna varmojen ja jokseenkin tylsien bändien festivaali, niin Ruisrock täräyttää parit kivat täkyt, joilla voi jo vähän pyyhkiä likaa olkapäiltä.

En varmasti ole ainoa, kenelle festareiden isoin saalis on paluun tänä kesänä tekevä Refused. Tämän bändin merkityksestä tuli jo aiemmin kirjoitettua, joten enpä toista enempää itseäni. Tämän nähtyään voi kuolla taas vähän onnellisempana.



Ne jotka haluavat indiensä riehakkaana ja tanssittavana voivat olla äärimmäisen onnellisia Two Door Cinema Clubista. Tiedän, että itse aion pomppia Turun helteisessä illassa aivan täysiä, kun bändin sulosoinnut kaikuvat Ruissalossa. Tuskinpa tulee jättämään paikalle päätyviä kylmäksi.



Ewert And The Two Dragonsista innostuin kanssa, vaikka bändin olen nähnyt jo kaksi kertaa ja kolmas kerta tulee jo perjantaina Loosessa. Mainio ja sympaattinen virolaisbändi tulee takuulla sulattamaan sydämiä roppakaupalla, kun pääsevät esiintymään toivottavasti avomieliselle festivaaliyleisölle. Niin ja ihan vinkkinä, bändi esiintyy myös Tampereen Valoa-festivaaleilla ensi lauantaina. Suosittelen!



Sitten päästään ns. ihan mielenkiintoisiin nimiin. Niitä on aika monta. The Cardigans ilmoitettiin jo ennen joulua ja olisin ollut iloinen, jos olisivat tulleet soittamaan muutakin kuin Gran Turismon. Ei kuulu lempilevyihini kyseiseltä bändiltä. Eiköhän se My Favourite Game tule kummiskin tsekattua.



Azealia Banksista en ole oikein vielä mitään mieltä. Kovastihan tuosta suurisuisesta brooklynilais-mimmistä kohkaillaan, mutta jääkö hommat kohkailun tasolle? Sitä voi vain spekuloida. Toivotaan, että Banks saa hyvät bileet aikaiseksi.



Metronomysta en kanssa ole oikein mitään mieltä. Kovasti kehutaan, mutta omat kuuntelut ovat jääneet pariin biisiin. Kasari-revival kun ei ole minun kuppini teetä. Kai tämäkin tulee silti tsekkailtua, jotta voin olla mieluusti väärässä.



Reggae ei myöskään ole mikään lempigenreni, mutta kun Ruissaloon tuodaan musatyylin pioneeri, niin johan alkaa kiinnostaa. The Harder They Come on mainio elokuva ja Jimmy Cliffin biisit toimivat. Löydyn siis takuulla lavan edustalta tämänkin keikan aikana.



Explosions In The Sky, kai sekin tulee tsekattua, koska se on mainittu joissakin piireissä pirun kovana nimenä. Taiderock harvoin toimii festivaaliolosuhteissa, mutta parhaimmillaan bändi voi tarjota eskapismia festivaalien väsyttämälle mielelle.



Suomalaiset mainitsen enää vain nimeltä. Tuttua ja turvallista on toki mukana, mutta iloisia yllätyksiä ovat Regina ja French Films, joista saattaa tämän kesän jälkeen tulla festarien vakionimiä. En valittaisi, jos tulisikin. GG Caravan on kanssa varmasti oikein hyvä. Onhan lavalla Redrama, Paleface, Tommy Lindgren, Zarkus Poussa, Marzi Nyman ja joku parikymmentä muutakin tyyppiä.







Eiköhän nähdä Ruissalossa heinäkuussa. Jos kaikki menee kuten viime kesänä, niin hienot festivaalit on taas tiedossa. Vastaus otsikkoon on siis ehdottomasti mahdollisuus!

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Super Bowlin pahat tytöt

Ketä kiinnostaa vaalit, kun ei siellä ole edes puoliaikashow'ta, jossa Madonna keikuttaa kuuskymppistä vartaloaan Nicki Minaj'n ja MIA:n kanssa. Madonnan täky illalle, eli uuden sinkun ensiesitys livenä voi jotakuta kiinnostaa, mutta itseäni kiinnostaa enemmän hänen kanssaan esiintyvät kilpasisaret. Kumpi heistä onkaan kovempi tyttö?

Kilpailu käydään molempien viimeisimmillä sinkuilla. Kummatkin kun ovat niillä pahoja. Aloitetaan Nickistä.

Minajin tekemiset tuntuvat menevän vähän aallottain. Välillä hän haluaa olla popin supertähti, mistä Super Bass toimikoon esimerkkinä ja välillä rääväsuisin räppäri maan päällä, mistä viimeisin sinkku Stupid Hoe on täydellinen todiste. Biisi on soinut iPodissani repeatilla koko viikonlopun, koska se on aivan tajuttoman kova. Biitissä ei oikeastaan ole yhtään mitään, mutta silti siinä tapahtuu koko ajan jotain ja Minaj'n törkyinen suu on parasta ikinä. Vuoden kovimpia biisejä ja luulisi uppoavan Missy Elliotin faneille.


M.I.A.:n Bad Girls taas, noh, kyllähän sen tahdissa päätään voi nyökytellä varovaisesti, mutta mieleen ei jää yhtään mitään. Jännää, että M.I.A. julkaisee uuden levynsä ensimmäisenä sinkkuna noin laimean biisin. Aiemmin sinkkukärkinä kun on ollut melkoista bangeria, mitkä pistävät klubit sileiksi sekunneissa. Ehkä nyt ollaan mietitty radioaaltoja, minne Bad Girls uponnee hyvin tasapaksuudessaan. Onneksi Romain Gavrasin ohjaama video on todella päheä "Lähi-itä meets blingbling"-meiningissään.


Kumpi vie voiton? Se nähdään huomenna. Jos jompikumpi mainitaan Madonna-uutisoinnissa edes sivulauseessa, niin voittaja on siinä. Veikkaan, että rääväsuut jäävät jalkoihin, kun Madonna sheikkaa berberiään housuissa, jotka hädin tuskin mahtuvat päälle, ja vetää ainoan ilmeen, minkä Botox-kuurin jälkeen kasvoillensa saa. Täkynä toimiva uusi sinkku kun ei voisi vähempää kiinnostaa ketään, jolla on jotain makua.


Mitä Super Bowliin tulee, niin go Patriots!

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

How Can You Swallow So Much Sleep?

Bombay Bicycle Club julkaisi viime syksynä kolmoslevynsä A Different Kind Of Fix, joka jäi hyvin vähälle huomiolle vähän joka suunnalla. Vaikka Bombayn pyöräilyklubi kohtuullisen onnistuneesti yhdisti levyllään ykköslevyn kulmikkuuden ja kakkosen folkin, niin lopputulos jäi hajanaiseksi ja hitusen tylsäksi.

Yhtyeeseen on nyt hyvä syy palata, koska levyltä julkaistiin tänään uusi video. A Different Kind Of Fixin avauskappaleesta on ohjaaja Anna Ginsburg luonut hienon stop motion-nukkeanimaation, joka vangitsee kappaleen tunnelman erinomaisesti ja on siihen päälle vielä upea. Tekoprosessi vei puoli vuotta, mutta minusta se on kannattanut. Tätä jää ihailemaan pitkäksi toviksi.



Harmi, että albumin kahdelle parhaalle biisille ollaan tehty todella tylsät videot. Ansaitsisivat paljon enemmän kuin kiertue- ja tanssivideot.



lauantai 28. tammikuuta 2012

The coolest band in the world!

Nyt kun The Strokeskin on irrelevantti yhtye, niin rock-maailmassa on yksi coolin yhtyeen mentävä aukko. Tai siis oli. Alexis Kraussilla ja Derek Millerillä on karismaa ja cooliutta kahdestaan n. kymmenen yhtyeen verran.



Meikä kyllä pitää kovasti Sleikkareiden puhdistuneesta soundista. Nyt bändiä pystyy jopa kuuntelemaan kuulokkeilla ilman korvien kidutusta. Mitä bändin kakkoslevyltä ulos laitettuihin biiseihin tulee, niin Comeback Kid on aivan tajuttoman kova ja Born To Lose on syntynyt häviämään.



Kakkoslevy Reign of Terror julkaistaan 21.2.

perjantai 27. tammikuuta 2012

PA 2012

Kun ensi maanantaina Jäähallissa suojellaan sinua kaikelta, lauletaan tyttöjen välisestä ystävyydestä ja Pärnusta, niin tiistaina Kuudennella linjalla otetaan riskejä, varotaan ettei tulla kyljestä sisään ja hallitaan suvereenisti sekä kämmen että rysty.





MC Taakibörstakin tietää että kakkonen on ykkönen!

tiistai 10. tammikuuta 2012

This station is now operational

En ole pahin nostalgian vastustaja, mutta yleensä comeback-innostus on ollut mielestäni setien rahastusta. Nyt joudun vetämään sanojani takaisin, koska kahden yhtyeen comeback-uutiset saivat mieleni herkistymään. Ne kaksi bändiä ovat hc-punksuosikkini At The Drive-In ja Refused.

En nyt lähde nostalgisoimaan bändien kohdalla tämän enempää. Sen sijaan onkin hyvä pohtia miksi näiden kahden yhtyeen paluut ovat tärkeimmät moneen vuoteen.

Sekä At The Drive-In, että Refused lopettivat huipulla. Molempien yhtyeiden viimeisiksi jääneet levyt olivat mestariteoksia, jotka nostettiin hardcoren klassikoiksi lähes heti julkaisujensa jälkeen. Kummankin levyn hienous ei tosin liity niiden genrekonventioiden erinomaiseen toistamiseen, vaan niiden täydelliseen kyseenalaistamiseen. Sekä Refusedin Shape of Punk To Come ja At The Drive-Inin Relationship of Command olivat aikoinaan ennenkuulemattomia genressään, kun molempien biisit saattoivat äkkiväärästi muuttua jazziksi, teknoksi tai ihan miksi muuksi vaan. Hardcore keksittiin uusiksi, eikä juuri kukaan muu ole edes uskaltanut tehdä mitään vastaavaa, tai jos on uskaltanutkin, niin ei ole pystynyt tekemään mitään yhtä hienoa.

En nyt halua väittää, että olisin hardcorepunkin suurin asiantuntija. Tietoni ja väitteeni pohjaavat lähinnä 3-5 vuotta sitten jyllänneeseen punk-innostukseeni, jolloin kahlasin ja imin itseeni niin historian kuin nykyisyyden. Sen jälkeen löysin uutta musiikkia, mistä innostua. Pointtini ei kumminkaan liity pelkästään vain hc-punkkiin, vaan musiikkikenttään yleisestikin. Nykyisin kun arvostetaan yhtyeitä ja artisteja, jotka uskollisesti toistavat menneisyyden nimien suurtekoja niitä sen kummemmin päivittämättä tai vääntämättä. Elämme tylsässä nostalgiamaailmassa, missä taiteessa tehty asioiden kyseenalaistaminen vaietaan. Ihmiset haluavat kivaa ja mukavaa taustaa, mitä kuunnellessa voi paeta todellisuutta nuoruusmuistoihin tai muuten vain ihanaan ja kivaan hattaraan. Refused ja At The Drive-In olivat kaikkea muuta. Heitä tarvitaan nyt!

At The Drive Inin paluussa bändin uudistuskykyä ja musiikillista villiyttä voi kyseenalaistaa, kun bändin hajoamisesta syntynyt The Mars Volta on antanut Omar Rodriguez-Lopezille ja Cedric Bixler-Zavalalle väylän toteuttaa kaikki hulluimmat musiikilliset ideansa, ja on myös ollutkin paljon hullumpi kuin emoyhtyeensä. At The Drive-In saattaa rajata miehiä liikaa, mutta Refusedin kohdalla asiat ovat täysin päinvastaiset. Bändin laulaja Dennis Lyzxénin Refusedin jälkeiset yhtyeet ovat kyllä jatkaneet lyriikoissaan kapitalismin vastaista sanomaa, mutta musiikillisesti ne ovat olleet taantumuksellista retro-rockia. The (International) Noise Conspiracylla oli hetkensä, mutta Lost Patrol Band oli vain tylsä. Jos Refusedin comeback onnistuu, niin musiikkikentälle palaa vihainen, täysin äkkiväärä ja takuulla poliittista sanomaa täynnä oleva yhtye, joka muistuttaa ihmisiä siitä, kuinka musiikilla voidaan luoda jotain uutta ja kyseenalaistavaa. Toivottavasti tämä myös inspiroi uusia yhtyeitä kyseenalaistamaan kaiken, uskaltamalla tehdä musiikkia jossa on sanomaa ja tekemään jotain aivan uutta, vaikka sitten lainaamalla menneestä.

Huolestuttavinta tässä tietty on se, että mahdolliseen ihmisten herättämiseen tarvitaan kaksi haudasta kaivettua yhtyettä, jotka voivat tyytyä vain menneisyyden hittien veivaamiseen ja helppoon tilipussiin. Sitä en todellakaan toivo, koska kyllä jotain pitää tapahtua, jos hc:ssakin rohkein teko on tehdä 70-minuuttinen teemalevy, joka mielestäni kuulostaa koko kestonsa ihan samanlaiselta.

Keväällä comebackien teho nähdään, kun molemmat yhtyeet tekevät paluunsa Coachellassa. Voi kuinka haluan Kalifornian paahteeseen tänä vuonna. Ennen kevättä voidaan kyllä muistella, kuinka saatanan kovia livebändejä yhtyeet olivat ennen hajoamistaan.





Mitä taas tähän minun non-operational stationiin tulee, niin katselen edelleen rauhassa, mitkä omat halut jatkolle ovat.