maanantai 31. lokakuuta 2011

Mastodon ja päivän hymyilyttävin uutinen

Tätä ollaan odoteltu jo aika pirun pitkään, nimittäin Mastodonin omaa headliner-keikkaa Suomessa ja ensi tammikuussa se vihdoin toteutuu. Kahteen kertaan! Bändi veti Tavastialla joskus vuonna kivi ja nakki (2005 tai 2006) ja sen jälkeen yhtyettä on voinut nähdä vain lämppäämässä Iron Maidenia tai Metallicaa. Niin ja Sonispheressa varmaan joka ikisenä vuonna, kun kyseinen festivaali on vain Suomessa järjestetty.

Vaikka keikkauutisen nähdessäni pomppasinkin riemusta ilmaan, niin silti bändi saapuu mielestäni epäotolliseen aikaan. Edellisen levyn myötä tehdyt "An Evening With Mastodon"-keikat olisivat meinaan olleet aika pirun päräyttäviä visuaaleineen ja kahtia jaettuine setteineen. Alku kun olisi ollut pelkkää Crack The Skyeta ja toinen puolisko vanhoja biisejä. Niin ja olisihan se Mastodonin, Deftonesin ja Alice In Chainsin yhteiskiertuekin ollut ihan kiva nähdä täälläkin päin maailmaa.

Mastodon saapuu siis sekä Tampereelle Pakkahuoneelle 11. tammikuuta ja päivää myöhemmin on vuorossa Helsingin The Circus. Molempien keikkojen liput kustantaa 40€ ja liput tulevat ensi maanantaina myyntiin. Jos tämän hetken paras metalliyhtye kiinnostaa, niin läsnäolo on vähän niinku pakollista. Todisteita ukkojen neroudesta - ja karvaisuudesta - voi katsella tuosta alta.





Loppuun voin jakaa mielipiteeni yhtyeen viimeisimmästä albumista The Hunterista. Olen täysin samaa mieltä kaikkien arvostelijoiden kanssa: taattua Mastodon-laatua, tosin jokin punainen lanka biisien välillä olisi ollut kiva. Sen voi kuunnella myös itse ja päättää onko Metsästäjästä mihinkään.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Paranoid Pyhimyksen sanoin


Mitä jos sun ovesta astuis joku vitun hullu
ja se löis sua naamaan
ja sun vaimoo naamaan
ja sun koiraa naamaan

Haluatteko leppoista sunnuntaimusaa? Kannattaa siinä tapauksessa vaihtaa blogia, koska Pyhimyksen Paranoid on kaikkea muuta kuin leppoista riimittelyä. Paranoid on täynnä vihaa, itseinhoa, väkivaltaa ja synkkyyttä.

Pyhimyksen neljäs ja viimeinen soololevy on kokonaisuus, josta ei vieläkään oikein osaa sanoa mitään fiksua. Levyn synkkyys on niin päällekäyvää, että se pääsee vielä kymmenennellä kuuntelukerrallakin yllättämään. Synkän ja väkivaltaisen sanaston vastapainona ei juuri ole mitään keventävää, mutta Pyhimyksen riimit ja sanaleikit ovat niin päräyttäviä, että levyn pariin palaa, vaikka juuri sillä hetkellä kaipaisi jotain muutakin kuin itseinhoisen ihmisen väkivaltafantasioita.

Paranoidia kuunnellessa joutuu koko levyn hämmästelemään Pyhin hurjia riimejä. Edellisten levyjen runomaiset ja kryptiset lyriikat ovat astuneet sivuun, kun nyt räpätään suoraan ja sellaisella vimmalla, että kuulijalla on tekemistä pysyä perässä. Suoruus ei kumminkaan ole laimentanut Pyhiä, vaan edelleen viittauksia viljellään hurjaa tahtia ja riimit ovat tavallista angstausta kekseliäämpiä. Biitteihinkin ollaan saatu hienosti vangittua levyn kiero ja ankara tunnelma.

Ihmettelen yhä edelleen, miten ihmeessä Pyhimys on onnistunut vuoden sisään tekemään kaksi levyä, jotka ovat omassa tyylissään lähes täydellisiä. Mediumin runollinen maailmanpohtiminen toimi erinomaisesti ja niin toimii Paranoidin angstinen ja nihilistinen tykittäminenkin. Onneksi Pyhiä kuulee vielä Ruger Hauerin ja Teflon Brothersin mukana, koska muuten tulisi todella ikävä.

Ottakaahan levy haltuun, mutta sitä ennen katsokaa levyn videot. Propsit Ruger Hauerista ja Paska Sohvasta tutulle Paperi T:lle jälkimmäisestä. Hienoa jälkeä!



keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Moottoriturvat

Vastakkainasettelu on lähes väistämätöntä, kun kaksi saman tyylisuunnan artistia julkaisivat lyhyen ajan sisällä albuminsa. Viime keväänä, eli lähes ikuisuus sitten sekä suomalainen Felix Zenger, että englantilainen Beardyman julkaisivat debyyttialbuminsa. Se minkä takia kummatkin albumijulkaisut ovat tavallista kiinnostavampia on se, että molemmat ovat beatboxaajia, jotka luovat musiikin pelkällä suullaan.

Vaikka voisi luulla, ettei Zengerillä ja Beardymanilla ole mitään eroa, niin miehet eroavat todellisuudessa toisistaan kuin yö ja päivä. Zenger on muusikko ja Beardyman on silkka showmies. Zenger on beatboxaustaan vain instrumenttina, kun taas Beardyman tietää olevansa jonkin sortin gimmick, ja käyttääkin sitä hyväkseen häikäilemättä.

Miesten levyillä eron kuulee lähinnä vain siinä, että Beardyman on lisäillyt levylleen vitsi-skittejä väliin. Muuten levyt ovat melko samankaltaisia. Kumpaakin levyä kuunnellessa unohtaa hyvin äkkiä, että levyn instrumentit on tehty suurimmaksi osaksi suulla. Sen verran paljon ääntä ollaan miksattu, sämplätty ja loopattu, että lopputulos kuulostaa siltä kuin se olisi tehty ns. aidoin soittimin, mikä toki on saavutus sinänsä, koska pelkkää eri äänillä brassailua ei jaksaisi levyltä kovin kauaa kuunnella.

Tyylitkin ovat aivan yhtä "all over the place", kun levyjä lähtee vertailemaan. Zenger pysyttelee ehkä lähempänä hip hopia ja triphopia levyllään, kun taas Beardymanin levyn voisi heittää jonnekin drum 'n' bassin ja dubstepin välimaastoon. Yhtenäistä kokonaisuutta levyiltä on kumminkin aivan turha odottaa ja se onkin molempien levyjen suurin ongelma. Yksittäisiä helmiä on helppo etsiä, mutta kokonaisuutena ei kumpaakaan levyä jaksa kuunnella millään. Beardymanin kohdalla ongelma vielä korostuu, kun levy on 70 minuuttia ja 20 biisiä sisältävä möhkäle, joka hortoilee tyylistä toiseen kuin viikonloppusoturi Vaasankadulla lauantaiyönä.





Ongelma on myös levyjen hyvin piilotetussa tekotavassa. Koska molemmat eivät ole halunneet tehdä levyä, joka olisi pelkkää beatboxausta, niin biisejä lähtee väistämättä vertaamaan "oikeisiin" tuotoksiin samasta genrestä, eikä Zenger tai Beardyman pysty tekemään oikeastaan mitään, millä erottautuisivat edukseen. Onhan sekin jo tietty saavutus, että suulla soitettu levy on samalla viivalla kuin ns. "oikeat levyt", mutta ei se musiikista valitettavasti yhtään parempaa tee.

Vaikka miesten debyyteistä ei musiikillisesti paljoa muisteltavaa jää, niin loppuun on pakko arvostaa niiden pioneerityötä. Nyt kun ovi on avattu taiteellisesti kunnianhimoiselle beatboxaukselle, niin tulevaisuudessa niin Zengeriltä, Beardymanilta kuin tulevaisuuden tekijämiehiltä voi odottaa todella kovia näyttöjä. Beatboxaajat voivat olla paljon muutakin kuin niitä biittikoneita, jotka jeesaavat räppäriä. Livenähän molemmat herrat ovat todella vakuuttavia, joten laitetaas parit esimerkit loppuun, jotta tämä ei ihan haukkumiseksi menisi. Levyt voi tsekata Spotifysta, kun klikkaat tätä (Felix) ja tätä (Beardy).



tiistai 25. lokakuuta 2011

Kornstep & Metallicamachinemusic

Tänä vuonna metallifanit ovat hieroneet silmiään ja kaivelleet korviaan kahden lievästi sanottuna yllättävän duon syntymisen myötä. Kornin ja Skrillexin sekä Metallican ja Lou Reedin yhteistyö on herättänyt keskustelua jo pitkään ja ihan syystä.

Korn tarpoi todella syvissä vesissä koko viime vuosikymmenen. Järkyttävän kallis ja myöhästellyt Untouchables floppasi ja sen jälkeen bändi on tehnyt toinen toistaan huonompia levyjä hukaten itsensä aivan totaalisesti. Yhteistyö Skrillexin kanssa kuulosti ennakkoon vanhan putken jatkumiselta. Get Up! oli vähän blaah, mutta toinen biisijulkistus tulevalta levyltä sen sijaan on parasta, mitä bändi on saanut aikaiseksi sitten Issuesin, ja siitä on aikaa todella kauan. Narcissistic Cannibal kuulostaa jopa yllättävän tuoreelta ja vihdoin siltä, että bändi tekee musiikkia vapautuneesti välittämättä menneisyyden taakoista ja Skrillexin trademarkwobblet sopivat biisiin yllättävän hyvin. Toimii jopa vanhalle fanille!



Loutallica tai Metallicamachinemusic, ihan kuinka tahansa Lulua haluaakaan haukkua on taas ehkä epäonnistunein yhteistyö musiikkihistoriassa ikinä. Ymmärrän kyllä, että Metallican jätkistä on varmaan todella uutta ja inspiroivaa, kun he pääsevät soittamaan Reedin kaltaisen avantgardistin kanssa, mutta kun kuuntelijasta tämä ei ole inspiroivaa, eikä edes miellyttävää. Ylipitkät biisit eivät etene mihinkään, Reed kuulostaa Abe Simpsonilta ja Metallica soittaa kuin jurrisissa jameissa. Levy kun kuulostaa kokonaisuudessaan vielä siltä, että Reedin ylijäämäjäpinät ja Metallican varastoista löytyneet jamittelut ollaan vain lyöty studiossa yhteen välittämättä sen kummemmin siitä, meneekö ajoitukset nappiin tai laulut nuottiin. Lopputulos on suurempi katastrofi kuin Chinese Democracy, joka on jo todella paljon sanottu.



Lulua voi kuunnella vielä jonkin aikaa Metallican sivuilta. Jos haluaa koko levyn kiteytettynä noin minuuttiin, niin kannattaa kuunnella Frustrationia suunnilleen kohdasta 2.30.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Paljon puhetta, vähän asiaa

Tänään minulla ei ole teille paljoa asiaa, mutta aiheita on monta.

M83:n toisen Suomen keikan liput tulivat tänään myyntiin ja omani ovat sähköpostissani. Olen missannut jo kahdesti tämän ranskaelektron tulevan messiaan, mutta nyt toivottavasti ei tule mutkia matkaan, niinkuin kahdella aikaisemmalla kerralla. Odotukset ovat semikovat, vaikka tuore Hurry Up, We're Dreaming ei ole auennut juuri ollenkaan. En kumminkaan luovuta, mutta jo nyt voin sinetöidä mielipiteeni siitä, että Saturdays = Youth on kovempi. Midnight Cityn video sen sijaan on aika supér cool!



Jatketaan vielä hetki M83:ssa, koska jo pidempi tovi sitten kaverini linkkasi yhden kovimmista mashupeista hetkeen. Tiedän, että mashupit ovat todella passé, mutta White Panda, joka kai on aika tekijänimi näissä piireissä, miksasi Kanye Westin Good Lifen ja M83:n Midnight Cityn yhteen todella tyylikkäästi. Biisiä on vaikea olla laittamatta repeatille, se on niin kova!



Jatketaan tänään julkaistujen levyjen namedroppaamiseella. Aikamoinen ruuhka on levykaupoissa, kun hyllyille tulivat samaan aikaan Coldplayn Mylo Xyloto, Tom Waitsin Bad As Me ja Justicen Audio, Video, Disco. Ainoastaan Justice löytyy tästä porukasta vielä toistaiseksi Spotifysta, mutta tsekatkaas nyt edes se täältä. Oma fiilis on lievästi pettynyt, koska Cross on edelleen yksi lempilevyistäni viime vuosikymmeneltä ja kolmen vuoden takainen Provinssin keikka oli silkkaa tajunnanräjäytystä alusta loppuun, mutta Audio, Video, Discosta tulee parhaimmillaankin mieleen vain ja ainoastaan kasari-italoleffojen soundtrackit. Ja siis vain parhaimmillaan. Huonoimmillaanhan tuo on vain paskaa soft rockia koneilla. Nimibiisi on edelleen mielestäni ihan jonninjoutavaa läpsyttelyä.



Coldplayhin ja Tom Waitsiin palaan vielä myöhemmin, mutta tälleen alustavasti voin sanoa pitäväni molemmista. Kyllä, jopa Coldplaysta, vaikka kovasti yrittävätkin tehdä jonkinlaista naurettavuuden maailmanennätystä massiivisuudellaan koko levyn ajan. Loppuun vielä Paradisen video, joka on naurettava vain typerällä tavalla.



Niin ja Anzi antoi minulle "blog with a substance"-tunnustuksen. Kiitän! Menkää Anzin blogiin etsimään sitä sisältöä tämän jälkeen.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Stereo Soul Future


Kyllähän sitä näköjään sähköpostistakin voi löytää helmiä. Bostonilainen Stereo Soul Future laittoi promomeiliä meikäläiselle ja ukkojen puolesta se kannatti, koska minä tykkäsin heidän musiikista niin paljon, että haluan sitä teille jakaa.

Stereo Soul Future soittaa omiin korviini powerpopilta kuulostavaa musiikkia, jota he itse vertaavat Wilcoon, Spooniin ja Super Furry Animalsiin. Itse heittäisin vaikutealtaaseen mukaan myös The Posiesin ja Supergrassin. Tästä sopasta bändi luo tarttuvaa ja hilpeää poppia, joka ei välttämättä tee mitään uutta, mutta sen verran paljon biiseillä on jippoja, ettei tätä pelkäksi kierrätykseksi voi haukkua.

Bändi julkaisi vasta kolmannen levynsä Ghost in The Nightin kuuden vuoden tauon jälkeen. Niin kuin jo aiemmin totesin, bändin nimi ei soittanut mitään kelloja, joten aiemmat albumit Vital Signs ja Red Tree Music tuskin mitään hittejä olivat edes "piireissä". Se on harmi, koska Ghost In The Nightin perusteella tämä on niin valmis bändi kuin bändi voi vain olla. Soundissa on sopiva määrä klassisuutta ja ajattomuutta, sekä sitä silkkaa powerpopia. Kuunnelkaa vaikka If I..., Sunday Morning ja levyn "räyhäbiisi" Watching Circles.

Jos ajat olisivat toiset, niin voisin hyvin kuvitella Stereo Soul Futuren soivan Radio Helsingissä tehosyötöllä. Nyt bändin löytävät tai ovat löytämättä ne naavaparrat, jotka muistelevat The Posiesin 90-luvun Tavastian keikkoja kyynel silmässä ja käsi sydämellä. Näin hengissä powerpop on. Minä kumminkin tykkään todella paljon ja parasta olisi, jos joku muukin tästä bändistä innostuu.

Valitusvirren jälkeen laittakaa levy kuunteluun tuosta alta ja jos oikein avokätisiksi haluatte, niin Bandcampista levyn voi ostaa diginä tai 200 kappaleen rajoitettuna cd:nä. Soundcloudista löytyy myös muutamat näytteet edellisiltä levyiltä. Minä suosittelen, kuten varmaan on tullut jo todella selväksi.

 Ghost in the Night by Stereo Soul Future

---------------------------------

Ai niin, kuten Anna sanoisi. Minä kirjoittelen nykyisin myös Levy päivässä-blogiin. Avauskirjoitukseni on Noel Gallagherin soolosta, joten suosittelen suuntaamaan myös sinne. Jotain juttuja, mitä olen tänne ajatellut saattaa mennä sinne, mutta tuskinpa mitään suurta muutosta tulee. Ja noin muutenkin se on seuraamisen arvoinen blogi, vaikka itse sanonkin. Hopihopi siis!

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Biophilia - eli kuinka salamarakastuin, tajusin ihastukseni puutteet ja opin olla välittämättä niistä


Björkin Biophilia on levy, joka otti haltuunsa ensikuuntelulla todella huumaavasti. Olin todella lumoutunut pehmeisiin ja syviin bassoihin, Björkin ääneen, heleisiin ja villeihin taustoihin sekä hienosti toimivaan teemaan. Kävi vain niin, että salamarakkaus hiipui vähän. Aloin nähdä puutteita, mitä en aiemmin nähnyt. Oliko aiempi hehkutukseni aivan turhaa?

Sanotaan nyt ainakin se, että Biophilia on rutkasti parempi kuin tätä edeltänyt Volta. Se jos mikä oli täysin suuntaan ja toiseen hortoillut sekametelisoppa, josta kukaan ei tiennyt, mikä sen piti olla. Siihen nähden Biophilia on ihailtavan yhtenäinen levy, vaikka kuinka huomiota yritettäisiin viedä iPad-sovelluksilla ja oudoilla instrumenteilla kokonaisuudesta johonkin täysin toissijaiseen.

Biophilian hienous omiin korviin on sen todella ajaton soundi, joka kumminkin ottaa elementtejä nykyisistä musiikkitrendeistä. Syvältä murisevat bassot olkoon yksi esimerkki niistä. Ajattomuudesta kielii myös levyn todella hieno tunnelma. Levyn rauhallinen ja eteerinen soundi pakottaa rauhoittumaan ja keskittymään, mikä on nykyisessä hyperaktiivisessa maailmassa todellinen hyve levylle. Se myös kielii kokonaisuudesta, jonka heikoimmatkaan lenkit eivät aiheuta inhoreaktioita.

Tosin ei käy kiistäminen, etteikö levylle olisi eksynyt ihan sekundaakin joukkoon. Keskelle levyä laitetut Dark Matter ja Hollow ovat vähän turhan yksipuolisia biisejä, jotka eivät pysty vetoamaan yhtä vahvasti kuin alkupuolelta esim. Thunderbolt ja Cosmogony. Levyn ns. rajut raidat Crystalline, Sacrifice ja Mutual Core ovat myös vähän turhan erottuvia juuri rajuutensa vuoksi, tosin Mutual Core on levyn parhaimmistoa ihan helposti.

Taidan olla niitä harvoja, jotka voivat suhteellisen surutta ylistää Björkin Biophiliaa. Itseäni ei haitannut se, etten ole levyä kuunnellut iPad-applicationin kanssa tai jaksanut selata ja selvittää joka ikistä instrumenttia, mitä levyllä on käytetty, koska sillä ei rehellisesti sanottuna ole ollut yhtään mitään väliä, kun olen kuunnellut ja nauttinut Biophiliasta. Se on hyvä kokonaisuus, jossa on pari heikkoa lenkkiä, mutta verrattuna Björkin aiempiin kokeiluihin, Biophilia on selkeä onnistuminen. Onko se Björkin paras levy - niin kuin aiemmin hehkutin - siihen en vielä halua ottaa kantaa. Fiilikseni kun ovat vaihdelleet levyn suhteen jo pariinkin otteeseen. Tällä hetkellä nostan sen kyllä ihan kärkikahinoihin niin Björkin tuotannossa kuin vuoden parhaimpien levyjenkin kohdalla.





sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Kaiser Chiefs @ The Circus 14.10.11

Heti Anna Calvin tunnelmallisen Tavastian keikan jälkeen alkoi Circuksessa bileet, joita yleisön reaktioista päätellen oli odotettu todella pitkään. Kaiser Chiefs sai arvoisensa vastaanoton.

Kaiser Chiefsien tehtävä on saada ihmiset pitämään hauskaa ja sen he totisesti osaavat. Keikan aloittanut Everyday I Love You Less And Less sai pitin pystyyn ja muunkin yleisön laulamaan ja pomppimaan mukana. Laulaja Ricky Wilsonin energinen esiintyminen liekitti yleisöä vielä kovempaan juhlimiseen ja parhaimmillaan Circuksessa olikin sellaiset perjantai-illan tanssit, ettei moisia ole vähään aikaan nähty.

Kahteen ensimmäiseen levyyn keskittynyt settilista toimi oikein hyvin. Muutamat tuoreemmat biisit rytmittivät keikalle mukavat lepotauot, mikä kertoo kaiken oleellisen uusien biisien laadusta. Ainoastaan Never Miss A Beat ja Little Shocks saivat jotain liikettä ja intoa aikaiseksi, mutta muuten biisit olivat aika keskinkertaista huttua. Huttuahan ne muutkin ovat, mutta ainakin toimivaa sellaista.

Kaiser Chiefsien maine kovana livebändinä ei ole valetta. Kyllä se on hurja bändi! Ricky Wilsonin mainitsinkin jo olevan energisemmän puoleinen setä, joka ei paikallaan pysynyt sekuntiakaan ja aina kun laulamiseltaan ehti sai mikkiteline kyytiä mitä erinäisemmin tavoin. Muu bändi pysytteli hitusen taustalla, mutta ei heitäkään voi miksikään seinäruusuiksi syyttää. Wilsonilla on vain karismaa ja esiintymislahjoja niin paljon, että väkisin muut tyypit jäävät taustalle.

Leedsin ylpeyden ensimmäinen keikka Suomessa oli odotuksien arvoinen ja näytti epäilijöille, että kyllä bändillä vielä paukkuja riittää. Kunhan vain levytkin olisivat jatkossa vähän parempia, niin bändin ei tarvisi turvautua nostalgiaan jatkossa.

Loppuun on pakko avautua yleisöstä. Indiepettereille kun pitäisi varmaan opettaa vähän pittikulttuuria. Circuksessa kun oli pitti, jossa hauskanpito tuntui olevan täysin toissijaista. Aggressioiden purku kaikkeen mahdolliseen tuntui olevan pääasia näille urpoille. Jos sinne pittiin mennään, niin pitäkää se homma siellä pitissä. Kukaan ei suutu siitä, jos välillä tullaan vauhdilla kohti sivullisia, shit happens, mutta kun jatkuvasti sai olla ottamassa jotain vastaan tai väistämässä, kun joku aivokalifi päätti laajentaa pitin reviiriä hirvittävällä tarmolla, niin pittaajat alkavat vituttaa hyvin äkkiä. Ja ihan näin sivusilmällä se toisten kunnioittaminenkin kannattaisi ottaa huomioon. Silloin kun joku on maassa, niin hoitakaa se kaveri ylös sieltä, ennen kuin homma jatkuu kahta kauheampana. Nyt tyypit kävivät tönimässä jengiä, jotka yrittivät nostaa kaatunutta ylös. Ihan oikeasti, ei näin!

Daivaajia voisi myös opettaa siihen, ettei siinä ihmisten käsien varassa kannata lähteä yrittämään vetämään breikkiliikkeitä. Sieltä tullaan hyvin äkkiä alas. Tämä valitus ei liity siihen, että sain jalan silmääni, se oli oma moka, koska en ollut valppaana, mutta jos haluaa ihmisten varassa olla pidempäänkin, niin pysy aloillasi. Näin sinulla ja sivullisilla on kivempaa. Kiitos.

lauantai 15. lokakuuta 2011

Anna Calvi @ Tavastia 14.10.11.

Anna Calvin debyyttivuosi on ollut melkoista näytöstä. Ensin kehuttu ensialbumi pääsi Mercury-ehdokkaaksi, ja nyt hän kiertää jo toista kertaa loppuunmyydyille saleille ympäri Eurooppaa. Eilen täysi Tavastia pääsi kokemaan nuoren ja lahjakkaan naisen musiikin magiaa.

Tavastialla nähtiin paljon vapautuneempi ja itsevarmempi Calvi kuin heinäkuussa Turun paahtavan auringon alla. Jos Ruississa sekä yleisö että artisti tuntuivat hakevan koko ajan kontaktia toisiinsa, niin eilen se kontakti löytyi sillä sekunnilla kun Calvi astui yleisön eteen. Suosionosoitukset biisien välillä olivat kovimpien joukossa, mitä tuolla klubilla olen koskaan kokenut, mikä ei haitannut Calvia yhtään, päinvastoin. Hymy oli herkässä.

Ja herkät olivat Calvin kädet kitarallakin. Jumankauta mitä soittoa! Se nainen on puhdas virtuoosi kitaransa kanssa, mikä tuli hyvin selväksi moneen otteeseen pitkin keikkaa. Silti keikan aikana ei tullut missään vaiheessa oloa, että nyt esitellään taitoja taidon esittämisen vuoksi, vaan jokaisen biisin aikana komeat kitarakuviot tukivat ja olivat biisejä varten.

Yhden asian tosin huomasin eilen, mistä monet ovat puhuneet jo aiemmin, mutta itse en ole sille juuri ajatuksia jaksanut uhrata. Calvin biisimateriaali on toden totta vähän turhan kapeaa. Se korostui Tavastialla, kun parhaat biisit olivat covereita. Varsinkin versiointi TV On The Radion Wolf Like Me:sta oli jäätävän huikea ja lisäsi alkuperäiseen aavemaisen tunnelman ja sellaisen määrän tunnetta, että TV On The Radion jätkät voivat haaveilla vain samasta. Samaan ei pystynyt yksikään Calvin omista kappaleista. Levyä kuunnellessa samaan ei tosiaan tule kiinnitettyä huomiota, koska Calvin debyyttilevy on niin vahva kokonaisuus, mutta kun biisit revitään irti kontekstista ja pistetään vertailtavaksi klassikkojen viereen, niin kyyti on kylmää. Ainoastaan Love Won't Be Leaving ja Desire pystyivät jotenkin pistämään hanttiin. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että Calvi on yhtyeineen todella lahjakas ja kunhan kokemusta kertyy lisää, niin omatkin kappaleet voivat takuulla olla vertailussa aivan rinnalla cover-kappaleidenkin kanssa.

Anna Calvin klubidebyytti Suomessa oli huikean hieno ja tekikin vähän pahaa jatkaa matkaa Circukseen, koska keikan tunnelmiin olisi ollut kiva jäädä pidemmäksikin aikaa. Toisaalta silloin olisi menettänyt melkoiset bileet, mutta niistä myöhemmin lisää. Nyt toivon vaan, että Calvi palaa Suomeen kakkoslevyn kanssa, jolla biisit ovat niin kovia, ettei jatkossa tarvitse sanoa, että coverit ovat parempia. Lahjakkuudesta ja taidosta se ei tule totisesti jäämään kiinni, mutta kestääkö pää, se jää vain nähtäväksi.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Calvi round 2 ja Kaiser Chiefs round 1

Tänään keikkaillaan sitten ihan urakalla. Kaksi keikkaa yhden illan aikana kun on festareiden ulkopuolella harvinaista herkkua, mutta tänään se on mahdollista Helsingissä, ja molemmat aktit ovat todella herkullisia.

Viime kesän Ruisrockissa ihastuttanut ja blaahistuttanut Anna Calvi saapuu "intiimille klubikeikalle" Tavastialle ja itse odotan keikalta aika paljon. Ruississa homma toimi ihan hyvin, ja se johtui vain areenan turhan isosta koosta. Nyt kun miljöö on pienempi, niin keikka toiminee varmasti aika pirskatin hyvin.



Calvista sitten juoksujalkaa Narinkkatorin poikki The Circusiin, missä Leedsin ylpeys Kaiser Chiefs soittaa ensimmäisen Suomen keikkansa. Kun on kuunnellut taitavaa kitarointia ja tunteisiin vetoavaa tulkintaa, niin on ihan hyvä vaan hoilottaa Na Na Na Naa, ennustaa mellakoita ja pomppia jalat paskaksi.



Calvi on loppuunmyyty, joten Tiketin sijasta kannattaa suosia klubin edessä pyöriviä lippunsa kauppaajia. Kaiser Chiefsin keikalle lippuja on edelleen tarjolla, joten hopihopi hommaamaan omasi. Jatkot sit Poplifes!

maanantai 10. lokakuuta 2011

Massive Attack + Burial = Four Walls


Massive Attack julkaisi kohta kaksi vuotta sitten viimeisimmän albuminsa Heligolandin, jonka julkaisun yhteydessä lupailtiin, että levystä tulisi remix-versio, josta vastaisi kulttisankari Burial. Remix-levy unohtui lunastamattomien lupausten joukkoon kuten Burialin DJ-Kicks-levykin, mutta mitäs tänään tupsahti eetteriin.

Four Walls on Massive Attackin ennenjulkaisematon biisi, jonka Burialin remixaama versio julkaistaan viikon päästä 12"-sinkkuna, jonka b-puolena on Paradise Circusin remix. Tätä kaikkea mainostetaan Massive Attackin ja Burialin yhteistyönä. Mitä, kysyin minä, kunnes kuuntelin biisin.

Four Walls kuulostaa ihan Burialilta, mikä nyt on biisin luonteen ottaen ihan ymmärrettävää. Massive Attackista ei oikeastaan muistuta mitkään muut kuin vokaalit, joiden oletan kuuluvan Martina Topley-Birdille. Burialista muistuttaa myös biisin olemus: se ottaa pauloihinsa ja hypnotisoi täysin, mutta ei kumminkaan paljasta syvintä olemustaan. Parin kuuntelun jälkeen on edelleen sellainen olo, että tämä on vain 12-minuuttia äärimmäisen synkkää hissimusaa helvetistä. Koukutti silti.



Biisi julkaistaan vain tuhannen kappaleen rajoitettuna painoksena ja sitä saa ostaa nyt Vinyl Factoryn sivuilta. 25 punnan hinta vetää tosin aika hiljaiseksi, vaikka kuinka olisi kultaa tungettu mukaan. Olisko se remix-levy muuten nyt sit oikeasti tuloillaankin?

perjantai 7. lokakuuta 2011

Enough Thunder


Pidetään hommat taas yksinkertaisina: James Blake, uusi EP, stream, olkaa hyvät.

Onko se yhtä hyvä kuin levy? Ei. Onko se silti "parasta ikinä"? On.

Kohokohdat: Fall Creek Boys Choir, A Case Of You ja Enough Thunder


Propsit Andylle, joka tästä jo eilen postasi.


tiistai 4. lokakuuta 2011

Tom Waits herkkänä, Florence naamioituna ja Björk kuussa

Koska tällä hetkellä rästissä olevien velvoitteiden ja toimien lista on Olympiastadionin tornin kokoinen, teen jälleen laiskan miehen teon ja pistän parit biisit tälleen samaan pakettiin.

Aloitetaan Tom Waitsilla, jonka uuden levyn julkaisu ei ole enää kaukana. Bad As Me alkaa näiden esimaistiaisten perusteella vaikuttamaan Waitsin uran helpoimmalta levyltä. Back In The Crowd kun on oikeastaan aika kaunis balladi, missä mariachi-henkiset kitarat luovat hauskan kepeän tunnelman. Hienoa nähdä, että vanhasta räkäkurkusta löytyy myös herkkä puoli.



Florence + The Machine on myös julkaissut tulevalta albumiltaan toisen singlen, Shake It Out. What The Water Gave Me oli ja on edelleen huikean hieno kappale, jonka ylittämiseen Shake It Outilla ei ole mitään rahkeita. En nyt sano, että biisi olisi huono, mutta vähän mitäänsanomaton rallatteluhan tuo on. Video tosin tukee hienosti biisiä ja tunnelmaan pääsi paremmin sisään sitä katsellessa.

Tuleva albumi Ceremonials julkaistaan noin kuukauden päästä. Eiköhän lisää paljastuksia tule, kun julkaisu lähenee.



Sitten levyyn, jota ei tarvitse odottaa enää viikkoakaan. Björkin Biophilian biisipaljastukset ovat olleet toinen toistaan parempia, Viruksen ollessa jo klassikko syntyessään. Viikko pari takaperin levyn avausraita Moon sai musiikkivideon, joka voisi olla aika paljon parempikin, kun miettii miten paljon levyyn ollaan satsattu noin muuten. Ainakaan minua ei kiinnosta katsoa säkkärätukkaista Björkiä laulamassa kameralle, kun välillä ruutuun lävähtää kuu. Biisi itsessään on myös vähän tylsähkö yksittäisenä irroituksena, mutta levyn avauksena taas hyvä tunnelmanluoja.



Ihan näin meidän kesken voin muuten sanoa, että Biophilia on juuri niin hyvä, kuin olen uskaltanut sitä hypettääkin. Ehkä voin sanoa sen olevan jopa Björkin paras levy. Mut tää pysyy sit ihan meidän välisenä, okei?

maanantai 3. lokakuuta 2011

Tää on sitä räppii!


Indievinkujat, hevipetterit, himmailijahillat ja konejonet, nyt on paras lähteä muualle.

Tein viime keväänä yllättävää suosiota keränneen sata lempibiisiäni yhteen niputtaneen Spotify-listan, joka saa nyt epävirallista jatkoa. Tämän päivän turkulaiset ovat fiilistelleet omaa gangsta-iltamaansa, joten siitä inspiroituneena olin aika räppipäissäni. Nyt tämä päisyys purkautui sadan parhaan räppibiisin listaksi. Sataan biisiin mahtuu todella paljon biisejä, joten tässä on varmasti kaikille räppipäille jotain. On old skoolia, on gangstaa, on boombapia, on Suomi-räppiä, on crunkia, on guilty pleasureita ja kaikkea muuta päräyttävää räpäytystä.

Jos ja kun haluat listan kuunneltavaksi, niin sen saat tästä linkistä. Koska Spotify on ankea paska, niin loppuun ne pari olennaisuutta, jotka tuonne kuuluisivat ehdottomasti, jos vain kokoelmista löytyisivät.



sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Metals



Leslie Feist ei ole koskaan ollut elämäni suurin artistirakkaus. Naisen toinen albumi The Reminder, joka oli myös hänen läpimurto, tuntui olevan jokaisen lempparilevyjä pitkän aikaa, mutta itse en siihen koskaan päässyt ihan täysiä sisälle. Huikean hienoja kappaleitahan levy sisälsi, mutta en siihen kokonaisuutena koskaan päässyt jyvälle. Kolmosalbumi Metals ei siis ollut odotuslistani kärjessä, mutta kuten nyt syksyllä tuntuu tapahtuneen jo aika pirun monen levyn kohdalla, tämäkin levy pääsi yllättämään ja vielä todella positiivisesti.

En todellakaan ole mikään singer-songwriter genren suurin fani, enkä edes folkin, mutta Feistilla on hieno kyky luoda vangitsevia kappaleita ja hypnoottisia tunnelmia. Metalsilla hän onnistuu tässä parhaiten. Metals kun pysyttelee rauhallisissa ja melankolisissa kappaleissa koko kestonsa. Muutama irtiotto levyllä on, kuten aiemmin julkaistu How Come You Never Go There ja A Commotion, joista ensiksi mainittu on inhokkini levyltä. A Commotion on taas todella mainio kappale hienon rytmityksensä ansiosta.

Jos edellinen albumi The Reminder ajoittain räiskähteli ja maalaili villejä kuvioitaan väripaletin joka skaalalla, niin Metals pysyttelee jossain harmaassa ja mustassa, eikä todellakaan räisky. Nyt tarvotaan syvällä, mutta ei kumminkaan masentavissa vesissä. Levyn avauskappale The Bad In Each Other luo jo levyn tunnelman täydellisesti, vaikka onkin levyn selkeästi juurevin ja bluesahtavin kappale. Tällaista olisi mielellään kuunnellut lisääkin.

Se juttu mikä Feistin on erottanut edukseen muiden genrensä edustajien joukosta on biisien eläväisyys ja monipuolisuus. Biisit eivät turvaudu yhteen tai kahteen kikkaan, vaan biisit menevät moniin eri suuntiin ja pitävät kuulijan varpaillaan. Metalsilla tämä varsinkin korostuu, kun instrumentaatiot ovat välillä huikean isoja. Tunnelma ei kumminkaan rikkoudu näistä, vaan levy pysyy silti intiiminä.

Vaikka olen kuunnellut Metalsia todella intensiivisesti jo lähemmäs viikon, ja pidän siitä ihan mielettömästi, ja levy toimii niin kokonaisuutena kuin yksittäisiä biisejä sieltä täältä irroitellen, niin silti Feist ei aiheuta samanlaisia säväreitä kuin esim. Bon Iver. En tiedä johtuuko se levyn kylmyydestä ja melankolisuudesta, mutta haluaisin pitää tästä kyllä paljon enemmänkin. Se joku viimeinen silaus uupuu, joka toki voi paljastua vasta pidemmän ajan päästä. Silti jo nyt voin sanoa levyn olevan paljon parempi kuin The Reminder, joka nyt on vaatimattomasti vain klassikko tietyissä piireissä. Eli tiedätte mihin tarttua huomenna, kun levy virallisesti julkaistaan! Ennakkoonhan levyä voi kuunnella vielä tovin täällä.