torstai 31. toukokuuta 2012

Vitun kova Trash Talk


Jos olisin NME, niin olisin otsikoinut tämän jutun sanoilla: "HC on pelastettu!" Nyt kiroilin, tosin täysin tarkoituksella. Mitkään muut sanat eivät sovi kuvaamaan Trash Talkia.

HC-punkista on tullut salonkikelpoinen muutaman - anteeksi nyt vaan - hipsteribändin läpilyömisen seurauksena, mikä sinänsä ei ole huono juttu. Kyseiset yhtyeet eivät vaan ole minua jaksaneet napata. Ylipäänsäkään en ole muutamaan vuoteen törmännyt mihinkään erityisen lupaavaan harkkibändiin, en tosin ole erityisesti etsinytkään.

Nyt päästään Trash Talkiin. Tutustuin bändiin niinkin tuoreesti kuin eilen, kun Odd Future signasi yhtyeen. Mainion pressitiedotteen luettuani laitoin bändin videon Awake pyörimään. Tiedättekö sen tunteen, kun joku bändi vain kolahtaa kerralla? Koin sen tunteen ensimmäistä kertaa tänä vuonna.

Trash Talk on kaikkea muuta kuin salonkikelpoinen yhtye. Sen thrashcore haisee hieltä, maistuu kiljulta ja asenne on se ainoa oikea: vedetään turpaan. Vaikka yhtyeiden kohdalla aitoudesta puhuminen onkin turhaa genrestä riippumatta, niin Trash Talkin meininkiä katsellessa ei voi käyttää muuta sanaa. Näille jätkille hardcore tulee sydämestä.

Bändistä ei oikein voi puhua minään tuoreena lupauksena, kun se on julkaissut omakustanteena kolme levyä ja kuusi ep:tä. Katsotaan, miten suosio lähtee kehittymään levysopparin myötä. Rahkeita on!





Vielä yksi provo. Lo-fi-soundit eivät tuo uskottavuutta eikä asennetta. Ne tulevat pelkällä musiikilla.

tiistai 29. toukokuuta 2012

Maximo Park - The Undercurrents

Jos olisin NME, niin olisin otsikoinut juttuni joko muotoon "Maximo Park is Back!" tai "Maximo Park is ready to save indie". Koska en ole NME, niin tyydyn vähäeleisyyteen.

Maximo Park on palannut ja haluaisin toivoa, että tällä kertaa parhaimmalla levyllään. Bändi kun oli parhaimmillaan todella hyvä. Harmi, että sössivät maineensa umpipaskalla kolmannella levyllään.

Takaisin nykyaikaan, sattumalta törmäsin tähän NME:n toimistolla soitettuun kappaleeseen, joka on mielestäni häikäisevän hieno. Kaunis melodia ja kokonaisuudessaan kappale, joka vetää puoleensa ja pakottaa kuulijan olemaan läsnä. Näin niitä biisejä kuule tehdään!



Yhtyeen neljäs levy The National Health julkaistaan parin viikon päästä. Toivottavasti levyversiota, ja levyä, ei ole ryssitty.

EDIT: Video vaihdettu luotettavampaan versioon Youtubesta. The Mahogany Sessionsin veto on periaatteessa aivan sama kuin NME:n toimistossakin vedetty, tällä vain kuuluu koskettimet paremmin.

lauantai 19. toukokuuta 2012

Enkkusuomiräppi rules ok!

Suomiräppi on tällä hetkellä kovimmassa nosteessa ja iskussa kuin koskaan. Valtavirrassa kuulee nykyisin muutakin kuin Rähinää ja uusia järkyttävän kovia nimiä puskee esiin joka kulmasta. Ja milloin viimeksi on kahden kuukauden sisällä on tullut kaksi todella kovaa englanniksi räpättyä suomalaista levyä?


Graciaksen ja tuottaja JTT:n yhteislevy Globea odotettiin hiessä, eikä siihen todellakaan tarvinut pettyä. Ensimmäisenä korvaan pistävät toinen toistaan laadukkaammat ja iskevämmät biitit. Välillä mennään todella utuisissa sfääreissä, kuten aivan saatanan kovassa Night Shifitssä, ja välillä taas pistetään menemään oikein kunnolla, kuten The Breaks, The Breaksissa. Graden flow'kin sulautuu bittiin kuin biittiin, mikä nyt ei EP:n perusteella ollut mikään yllätys.



Jos levyltä virheitä haluaa etsiä, niin huippujen ja pohjien välinen ero on turhan suuri. Globella mennään tunnelmasta ja rytmistä toiseen, mutta sulavuus näiden välillä jää puuttumaan. Kovimmat biisit ovat aivan järjettömän kovia, ja niitä on paljon, mutta heikommat kappaleet eivät jätä mitään muistikuvia, jos eivät nyt aiheuta skip-napille ryntäystäkään. Tai no Two Step ei kyllä edelleenkään nappaa yhtään, eikä vähiten todella kasarin biittinsä takia. Sinänsä tätä voi pitää kehityksenä, koska viime kesänä julkaistu EP oli taas ehkä liian tasapaksu.

Täydellistä levyä tuskin kukaan odottikaan, eikä Globe missään mielessä petäkään. Graciaksen ympärillä pyörinyt hype on ehkä lähtenyt vain niin käsistä, että levyltä odotti suunnilleen parasta suomalaista räppiä ikinä. Sitä se ei ole, ei välttämättä edes paras englanninkielinen Suomiräp-levy, mikä on vain makukysymys, mutta hyvä ja lupaukset lunastava levy kaikin puolin.


Sitten on hypessä ja näkyvyydessä täysin Graciaksen varjoon jäänyt The Megaphone State. Jos piditte Graciasta hyvänä ja lupaavana, niin pitäkää järkenne rippeistä kiinni VLA Kingsin tahdissa. Siis hyvä jumala kuinka hyvää soundia levy on täynnä.

Ekow on helposti Suomen paras räppäri ja SimonSounds Suomen parhaimpia tuottajia. Ekow sylkee riiminsä niin vakuuttavalla vaivattomuudella, ettei vastaavaa flow'ta ole edes kaikilla ison maailman ukoilla, ja ne biitit; letkeätä, sielukasta ja tunnnelmallista, eli pelkkää priimaa. Kuunnelkaa nyt vaikka Dreamingia ja antakaa biisin keinuttaa teitä. Toimii niin kovaa!



Vaikka VLA Kings on vakuuttanut todella kovaa, niin siltä puuttuu ehkä huiput ja koukut, jotka palauttaisivat kerta toisensa jälkeen levyn pariin. Kun nyt vertailemaan lähdetään, niin Gracias on kuin laatuolut: virkistää, toimii ja sen loputtua haluaa äkkiä toisen (tässä ei kannusteta humalahakuiseen juomiseen). The Megaphone State taas on kuin laatuviski, jota haluaa nauttia rauhassa fiilistellen ja jonka pariin palaa harvemmin, koska ei halua pilata sen makua liiallisella nauttimisella.

Tiivistettynä sekä Gracias että The Megaphone State ovat aivan vitun hyviä ja teidän pitää kuunnella molempia nyt heti.



tiistai 15. toukokuuta 2012

Iggy ja Lulu ja Serge ja coverit

Koska blogihiljaisuuteni ei ole enää tarkoituksellista, vaan pikemminkin tahatonta, niin rikon hiljaisuuden ja kirjoitusblokkini kirjoittamalla muutaman sanan levyistä, joista on pitänyt kirjoittaa tai olla kirjoittamatta jo pidemmän aikaa. Sisältöä on ihan turha etsiä, kunhan höpäjän, jotta hommat joskus etenisivät.

Ihan ensimmäisenä haluan kertoa teille Iggy Popin uudesta levystä Après. Se on hyvä.

Iggy kokeili kantimiaan kolme vuotta sitten jazzin ja chansonin parissa Preliminairesilla, mikä oli oikein mainio levy. Tämä on kanssa mainio ja ennen kaikkea hauska levy, tosin konseptina on tällä kertaa coverit. Uudelleentulkittaviksi ovat päätyneet mm. Serge Gainsbourgin La Javanaise, Harry Nilssonin Everybody's Talkin', Edith Piafin La Vie En Rose ja The Beatlesin Michelle.

Konseptinahan tämän ei pitäisi toimia lainkaan, vaan olla pikemminkin äkkiä väljähtävä vitsi. Jollain ihmeellä Iggy pitää päänsä veden pinnalla ja tulkitsee levyn kappaleet hienosti ja sympaattisesti. Taustayhtyekään ei sooloile ja vie kappaleita vesille, minne ne eivät kuulu, vaan tyylikkyys pysyy alusta loppuun. Toki Iggyn ääni on mukavuusalueen ulkopuolella monessakin mielessä, mutta jos punkin ydintä pitää etsiä, niin tältä levyltä se löytyy erittäin helposti. Hieno levy, suosittelen!


Ja koska tykkään aasinsilloista, niin jatketaan tyylikkäällä cover-levyllä. Lulu "Sergen poika" Gainsbourg julkaisi jo viime vuoden puolella tribuuttilevyn isälleen nimeltään From Gainsbourg To Lulu, jolla Lulu ja lukuisat vieraat, mm. Scarlett Johansson, Johnny Depp, Vanessa Paradis ja Marianne Faithfull, osoittavat kunniaa Sergelle. Hienoja versioita on levy täynnä, kuten Rufus Wainwrightin esittämä Je Suis Venu Te Dire Que Je M'en Vais, jota hienompaa coveria saa etsiä. Ainoa vähän kyseenalainen kappale levyllä on Shane McGowanin tulkitsema Sous Le Soleil Exactement, mutta on siinäkin tiettyä rappioromantiikkaa, joka viehättää.

Jos et levyä ole vielä kuunnellut, niin kuuntele. Hieno levy tämäkin!


En nyt lupaile jatkoaikataulusta mitään, koska hommat ovat menneet vituiksi tämän blogin kanssa aika moneen otteeseen tänä vuonna, mutta kerrankin jutun juurta olisi. Enköhän siis jatka samoilla linjoilla jonkin aikaa. On megapläjäyksiäkin tulossa, syssymmällä.

perjantai 4. toukokuuta 2012

RIP Adam Yauch aka MCA

Adam Yauch on yksi suurimmista esikuvistani. Se ei riitä, että Beastie Boys on ollut lempiyhtyeitäni ihan kakarasta saakka. Tämä mies on ohjannut mielestäni yhdet maailman hienoimmista musiikkivideoista ja on tehnyt ihan mielettömän hienoa työtä Oscilloscope Laboratoriesin kanssa elokuvien levittämisessä. Jos olisin elätellyt toiveita ohjaajan urastani vähän kauemmin, niin olisin maininnut Yauchin ensimmäisenä syypäänä uravalintaani. Niin ison jäljen Intergalactic jätti aikoinaan.



Ja nyt se mies on poissa. En tiedä miksi nyt tuntuu siltä, että jokin elämässäni muuttui, koska enhän minä miestä tunne. Olen tutustunut häneen vain musiikin, videoiden ja haastattelujen kautta. Ehkä suurin tunne kumminkin on se, että tämä on väärin. Ei näin pitänyt käydä.

Nyt niin kävi. Lepää rauhassa, Adam Yauch, ja kiitos kaikesta. Inspiraatio on ikuista.