Mike Skinner a.k.a. The Streets ilmoitti jo vuosia sitten, että viides albumi olisi hänen viimeinen The Streetsin nimellä. Nyt viides levy on kauppojen hyllyillä ja viimeisiä hetkiä viedään The Streetsin parissa. Vaikka en millään tasolla voi itseäni sanoa edes faniksi, niin silti levy aiheuttaa haikeutta.
Vaikka Computers And Blues on jo kannestaan lähtien yhtä silmänvinkkausta Original Pirate Materialia kohtaan, niin siitä parikymppisestä huolettomasta ladi-Skinneristä ei ole tällä levyllä enää kuin rippeet. Tai no kyllähän tämäkin Skinner vielä pajauttelee, eikä ota itseään kovinkaan vakavasti, mutta eipä sitä samaa rellestäjää enää kuulla millään kappaleella.
Skinnerin suurin ongelma on ollut tällä levyllä ja myös sillä edellisellä tarinoiden puuttuminen. Mies on ollut aina aivan suunnaton nero tekemään biiseistään pieniä suuria tarinoita, mutta jälleen kerran mies on tyytynyt tekemään biisejä, jotka ovat lähinnä yksittäisiä fiilistelyjä milloin mistäkin. Yhtenäistä punaista lankaa ei oikein tunnu olevan, paitsi se että päähahmomme on nyt vanhempi ja kypsempi. Miehen räpit ovat ajoittain kyllä todella oivaltavia ja nerokkaita. We Can Never Be Friends on kokonaisuudessaan yksi hienoimpia ero-anthemeita, mitä olen kuullut.
Computers And Blues ei ole huono levy. Ei todellakaan. The Streetsin joutsenlauluna tämä tuntuu jopa jollain tasolla oikeutetulta ja oikealta. Näin tämän tarinan pitikin loppua. Levyn lopussa on jo todella haikea olo. Mike Skinner nosti Britannian varteenotettavaksi maaksi rap-kartalla ja nyt pioneeri jättää pelin nuorempiensa haltuun. I'm packing up my desk, I've put it into boxes, knock out the lights, lock the locks and leave. Oli kiva tuntea!
Levyyn mitenkään liittyen on pakko mainita, että viimeisen The Streets-kappaleen voi ladata Guardianin sivuilta. Turn The Page and Close The Book. Näin sen pitääkin mennä.
Kun muissa blogeissa ja musamedioissa ollaan jo aloitettu tämän vuoden tulevien musiikkijulkaisujen hypettäminen täydellä temmolla, niin pakkohan se on itsekin postata jotain aiheeseen liittyvää. Ongelma on vain se, etten ole edes kerennyt asettamaan odotuksia oikein mihinkään tuleviin levyihin, kun viimevuotisissakin on vielä tutustumista kerrakseen. Hyviin biiseihin tosin olen tutustunut ja osa näistä julkaistaan albumeilla vasta tämän vuoden puolella. Näitä siis odotan ainakin jollain tasolla. Biisit on kyl ihan kunkkuja!
Elbow'n edellinen levy Seldom Seen Kid voitti vuoden 2008 Mercury Music Prizen ja nousi Briteissä kuin varkain festareiden päälava-aktiksi. Tulevalta levyltä "build a rocket boys!" julkaistiin joulun jälkeen ensimmäinen maistiainen Lippy Kids. Ensimmäisellä kuuntelulla jäin odottamaan, että milloin kappale oikein lähtee nousuun, mutta se nousu onkin hyvin hienovarainen. Hienoon kertosäkeeseen ei aina tarvita rumpuja tai massiivisia äänivalleja. Riittää vain, kun upean äänen omaava Guy Garvey korottaa hieman ääntään. Upea kappale! NME:n kirjoitus kappaleesta osuu täysin naulan kantaan.
Mogwain edellistä levyä The Hawk Is Howlingia en ole tainnut kuunnella vielä kertaakaan. En edes ole varma olenko kuullut siltä yhtään biisiä. Siitä huolimatta Rano Pano kuulostaa hyvältä ja kiitettävän erilaiselta verrattuna Mr. Beast aikaiseen Mogwaihin, mikä onkin tuttuakin tutumpaa. Loistavasti nimetty Hardcore Will Never Die, But You Will julkaistaan helmikuun alkupuolella. Kertoman mukaan sen voi jo löytää torrent-sivustoilta, kuten James Blakenkin. Mogwaita en ole kuullut, Jamesin olen. Niin ja Tavastiallekin ovat skottiukot tulossa. Liput on jo myynnissä.
The Pains Of Being Pure At Heartin debyyttilevy ei iske vieläkään. Uskokaa pois, olen yrittänyt. Heart In Your Heartbreak sitten iskeekin ja kovaa. Todella hyvä poppiskipale
Noah And The Whalen edellisestä levystä tykkäsin kovasti. Se on täydellistä syysfiilistelymusaa, vaikka tuppaakin vetämään surun puseroon niiden erotekstien takia. Uutta levyä ennakoiva ensisinkku Wild Thing on salakavalan tarttuva biisi. Tyyli ei ole muuttunut juuri yhtään, mutta silti jotenkin yhtye kuulostaa ihan erilaiselta. Levy tulee maaliskuun aikana.
Mike Skinnerin a.k.a. The Streetsin edellinen albumi Everything Is Borrowed oli suuren suuri pettymys. Lyriikat muuttuivat viiden pennin filosofisoinniksi ja biititkään eivät herättäneet suurempia intohimoja. Uutta ja mahdollisesti viimeistä The Streets-albumia Computers And Bluesia en siis odottanut suurella mielenkiinnolla. Kunnes tuli Trust Me. Biitti on jumaltasoa ja Skinnerin sanailua on ilo kuunnella. Diplon remiksaus Going Through Hellistä on myös aikamoinen. Toki se ei levylle päädy, mutta on sitäkin kiva hehkuttaa. Musatoimittajatermistöä käyttäen The Streets on jälleen pitkästä aikaa relevantti.
Tänä vuonna levyjä julkaisee isoista nimistä Radiohead, Arctic Monkeys, R.E.M, Cut Copy, Beady Eye, M83, The Shins, The Mars Volta, Aphex Twin, The Avalanches ja moni moni muu. Bluriltakin voi uutta tuotosta pienin odotusarvoin odottaa, jos brittimediaa on uskominen. Tästäkin vuodesta siis tulee aivan taatusti todella hyvä levyvuosi!
Leffoista tulee samanlainen, mut pikkasen "pompöösimpi". Aika paljonkin, jos ihan rehellisiä ollaan.
