Blogini on nyt ollut pystyssä lähes tasan puolitoista vuotta, joten sen kunniaksi pyöräytetään arvonta käyntiin. Ensimmäinen kahdesta, jos saan tarkentaa. Tein nimittäin tässä pientä kesäsiivousta ja nyt lähtee sekä leffa- että levyhyllystäni tuplakappaleet ja muut roippeet eteenpäin. Ihan mitään sekundaa ei arvontaan lähde, tässä paketissa kun on mukana This Is England '86, Stanley Kubrickin The Killing, Metropolis, Kiertue, Varjojen valtakunta, Final Destination 3D (kahdet lasit mukana), The Fifth Element, Chinese Odyssey 2002 ja Alienit 1 ja 2.
Siinä sitä leffaa on!
Miten tähän voi sitten osallistua? Se on helppoa. Mainitse joko kommentteihin tai sähköpostiini oma lempivuosikymmen elokuvien saralla. Perustelut ovat toki plussaa, mutta jos ei huvita moisia kirjoitella, niin en sitä pahakseni pistä, kunhan vuosikymmen löytyy. Vastausaikaa on ensi maanantaihin asti. Onnea arvontaan!
Niin Cinefiliaassa, Elokuvablogissa kuin Split Reelissäkin on ollut kirjoittajien lemppareita ns. guilty pleasure-elokuvista. Guilty pleasurethan tunnetusti ovat elokuvia, joita ei suuremmin arvosteta tai tunnusteta hyviksi, mutta silti niistä nauttii kerta toisensa jälkeen. Itsellänikin niitä on, vaikka kuinka olenkin laaturunkkari. Tässä oma top 5.
1. Armageddon/Bad Boys 2
Näistä kahdesta en osannut valita vain toista, joten niputetaan molemmat jaetulle ensimmäiselle sijalle. Michael Bayn ja Jerry Bruckheimerin yhteistyöstä on syntynyt monen monta "toimintaklassikkoa", mutta nämä kaksi ovat omat lempparini. Armageddon on niin käsittämätöntä high concept-juustoa, että höylälle olisi käyttöä. Amerikkalaiset öljynporaajat(?) lähtevät tuhoamaan meteoriittia, joka iskeytyessään maahan tuhoaisi kaiken altaan. Duh. Elokuvassa on niin korni rakkaustarina, että oksat pois ja loistavasti typecastatut Bruce Willis ja Steve Buscemi. Elokuva on puhdasta patrioottista nautintoa ja itkettää huomattavasti enemmän kuin Titanic. Elokuvan soundtrack on myös yksi ainoista soundtrackeista, jonka omistan. Ainoastaan yhden biisin takia. Voi mikä guilty pleasure sekin on.
Bad Boys 2 on taas käsittämättömintä, mihin ollaan laitettu 200 miljoonaa dollaria budjetiksi. Kaksi ja puolituntinen buddy-toimintakomedia, jonka juonen tiivistäisi tuntiin, mutta Bay on halunnut ympätä elokuvaan KOLME takaa-ajoa, joista ensimmäisessä tuhotaan vain n. 20 huippukallista urheiluautoa. Viimeisessä tuhotaankin sitten hökkelikylä. Tissivitsejä, humehia, läpänheittoa ja toimintaa hulvattomasti. Viimeinen hyvä Michael Bay-elokuva. Transformers 2 pääsi sentään lähelle samaa mielisairautta.
2. Commando
Arskan paras elokuva. Commando on niin äijäelokuva, että siitä ei voi enää äijemmäksi laittaa. Arska lähtee pelastamaan kidnapattua tytärtään ja ruumiita syntyy roppakaupalla. Onelinerien kuningas. Ehdoton suosikkiheittoni ikinä löytyy tästä elokuvasta. "Let off some steam, Bennett". Täydellinen kasaritoiminta, jonka pahis on myös käsittämättömintä ikinä, Freddy Mercuryn näköinen jätkä ketjuhaarniskassa. Kyllä! Tykkään myös camp-arvoja nostattavista virheistä, kuten tuhannen pillun päreiksi räjähtävästä autosta, joka seuraavassa leikkauksessa onkin priimakunnossa. Nerokasta!
3. Crank
"Fuck you, Chelios!" Parasta toimintaa 2000-luvulla heti Rambon jälkeen. Jason Statham on täydellinen kostoretkellä olevana Chev Cheliosina, joka on myrkytetty. Miehen on pidettävä adrenaliinitasonsa huipussaan, jottei hänen sydän pysähtyisi. Elokuva kaahaa täyttä ylinopeutta koko kestonsa ja sisältää niin älyttömästi pieniä ja herkullisia yksityiskohtia, ettei niitä kaikkia huomaisi ensimmäisellä katselukerralla. Kakkososa vetää homman vielä jopa asteen överimmäksi, vaikka sen ei pitäisi olla mitenkään mahdollista. Silkkaa toimintaherkkua!
4. Lords Of Dogtown
Lords Of Dogtown ei mene samaan camp-osastoon kuin aiemmin mainitut elokuvat. Catherine Hardwickin skeittielokuva on vielä melko tykätty, mutta silti luulisin elokuvan keräävän kieroja katseita, jos sen sanoisi lempielokuvanaan. Tämä kumminkin on ehdottomia suosikkejani. Vaikka aina olenkin Delta Force II-yhtyettä lainatakseni ollut "liian läski skeittaamaan", niin olen ollut äärimmäisen kiinnostunut skeittauksesta jo ihan pikkupojasta asti. Stacy Peraltan dokumentti Dogtown & Z-Boys oli jo erinomainen ja herätti suuren kiinnostuksen Dogtownin skeitti-skeneä kohtaan. Vaikka Lords Of Dogtown muokkasi totuutta jonkun verran, niin elokuvan tunnelma on silkkaa Dogtownia. Ja ennen kaikkea skeittaus näyttää erinomaiselta.
En osaa käsitellä Lords of Dogtownia edes mitenkään kriittisesti. Niin hyvä tunnelma siinä on ja niin hyvin se kertoo Dogtownista, että annan kaiken anteeksi. Katson elokuvan vähintään kerran vuodessa, ja toivoisin omistavani ruudullisen kauluspaidan, Social Tendencies-lätsän ja Uuno-skeden.
5. Knocked Up
Tuli vaikea valinta Judd Apatow-komedioiden kesken. Tämä ja 40v ja neitsyt ovat lähes yhtä hyviä, mutta nostan Knocked Upin edelle. Knocked Upin loppu on juustoisinta koskaan ja Seth Rogenin ja Paul Ruddin hahmojen matka Vegasiin on vain turhaa sekoilua, mutta silti pidän. Huumori toimii hyvin ja pidän elokuvan sympaattisesta tunnelmasta. Tämän voi katsoa uudestaan ties kuinka monta kertaa, koska elokuva ei luota pelkkiin vitseihinsä, vaan siinä on jopa ihan kelpo tarina romanttiseksi komediaksi. Seth Rogenin semidiggailu johtuu tästä elokuvasta.
----------------------------
No You Girls Never Know on nyt myös Facebookissa. Nyt tuolla tapahtuu oikeasti juuri sitä, mihin Twitterin oli alunperin tarkoitettu. Saada tuoreeltaan tietää, mitä blogissa tapahtuu ja jotain ekstraa. Linkki on tässä. Tykätkää, koska vain niin saatte tietää, kuka on uusi ykköshaastattelija.
Chazz: Who'd win in a wrestling match, Lemmy or God?
Chris Moore: Lemmy.
[Rex imitates a game show buzzer]
Chris Moore: ... God?
Rex: Wrong, dickhead, trick question. Lemmy *IS* God.
Lemmy Kilmister on Motörheadin laulava basisti ja koko heavy metal-genren ehkä tunnetuin ja tunnistettavin hahmo. Mies on 65-vuotias ja legendat päihteiden käytöstä, naisista jne tunnetaan ympäri maailmaa. Greg Olliver ja Wes Orhoski päättivät ottaa selvää miehestä legendan takana. Tuloksena on yksi parhaimmista musiikkidokumenteista koskaan.
Lemmyn tapauksessa en ala miehen historiasta turisemaan. Mies vaikuttaa jo kuudetta vuosikymmentä musiikin saralla, joten kerrattavaa riittäisi. Sen ovat dokumentin tekijät myös tienneet ja kuittaavatkin miehen bändit aika nopeasti. Enemmän keskitytään Lemmyyn Motörheadin ulkopuolella. Mikä mies Lemmy oikein on kun hän ei ole kiertueella? Legenda on tosiaan hieman erilainen. Mies asuu pienessä kämpässä Sunsetilla Losissa ja kämppä on täynnä mitä erilaisempaa roinaa. Sehän on jumankauta nörtti!
Koska kello on mitä on, väsyttää ihan älyttömästi ja kuuntelen pitkästä aikaa Motörheadia (kiitos Spotify!), niin en jaksa kauheasti enempää turista dokumentista. Se on ihan mielettömän hyvä kokonaisuus, jossa jaksetaan myös ottaa henkeä, kun infotulva meinaa käydä sietämättömäksi. Myös Lemmyn itsensä annetaan puhua todella vapaasti elämästään ja ajatuksistaan, mikä parhaimmillaan oli jopa sydäntäsärkevää. Legendaarisia komentteja kuultiin pitkin dokkaria ja vauhdissa olivat varsinkin Peter "Hooky" Hook, Dave Grohl, Metallican jäbät, Mike Inez ja Jarvis Cocker. Vaikka heavy metal tai Lemmy ei voisi vähempää kiinnostaa, niin silti suositellen tätä dokumenttia katsottavaksi, koska se paljastaa todella paljon myös rockin kulisseista. Tämä pitäisi näyttää jokaiselle itsestään liikoja luulevalle rokkarille!
Docpointin näytökset ovat ensi viikonloppuna Bio Rexissä perjantaina ja sunnuntaina, joten jos haluat nähdä tämän legendan valkokankaalta, niin hommaapa liput jo nyt. DVD:nä Lemmy on Suomessa tulossa jo 4. helmikuuta.
Lemmy's a living, breathing, drinking and snorting fucking legend. No one else comes close.
Kaikki johtaa kaikkeen ja sillain filosofisesti, mutta tänään saan yhdistettyä monta hyvää jutun juurta yhteen postaukseen, koska kaikki johtaa aina jostain toisiinsa.
Löysin tänään jälleen The Magic Numbersin, joka vähän yli viisi vuotta sitten(!) nousi ihmisten tietoisuuteen Forever Lost hitillään. Yhtyeen tuoreimman levyn arvostelu oli Nytissä ja mietinkin, mistä The Magic Numbersin nimi oli tuttu. En puhu tuoreimmasta levystä mitään, koska en siitä tiedäkään mitään, joten tyydyn tässä nostalgisoimaan muutamia viiden vuoden takaisia hittejä, joista osa on jäänyt landfilliksi brittiläiseen indie-kaanoniin.
Hard-Fi:ta pidettiin jopa 2000-luvun omana The Clashina viisi vuotta sitten. Yhtyeen toinen levy tuli kolme vuotta sitten ja sai heti haukut tekopyhästä kannesta. Sen jälkeen yhtyeestä ei pahemmin ole mitään kuulunut. Hard To Beat oli kumminkin hitti, kuten myös Living For The Weekend ja Cash Machine.
Franz Ferdinand-kopioista paras, jonka viime vuotinen kolmas levy oli kumminkin niin heikko, ettei siitä pahemmin enää edes puhuta. Alelaaritkin luultavasti ovat piilottaneet sen silmistään. Ensimmäinen ja toinen levy ovat kumminkin oikein hyvää taidekoulupost-punkia.
The Magic Numbersin Forever Lostin kuuleminen viisi vuotta aiheutti suoran rakastumisen yhtyeeseen. Sympaattiset ja ylipainoiset hipit soittamassa täydellistä, kuulasta ja melodista poppia. Forever Lost on täydellinen kesäbiisi ja Love Is Just A Game on täydellinen syysbiisi. Yhtyeen debyyttilevy löytyy hyllystä pahasti pölyttyneenä, mutta nyt se soi jälleen ja fiilis on sama kuin viisi vuotta sitten. Täydellisyyttä.
Hypätäänkin aasinsillan kautta elokuviin. Lupailin arvostelua vuoden hauskimmasta elokuvasta ja nyt siihen päästään. Ensiksi muistelen kumminkin sitä, kun olin Espoo Cinessä viisi vuotta sitten katsomassa Paradise Now:ta ja luin NME:tä, jonka ostin Tapiolan Stockmannilta. Samalla ostin myös Jonathan Safran Foerin Kaikki Valaistuu-kirjan viidellä eurolla, mutta NME:ssä oli siis juttu The Magic Numbersista, jota lueskelin elokuvaa odotellessa. Paradise Now vakuutti ja olikin yksi lemppari terroristielokuvistani. Kunnes tuli Four Lions.
Chris Morris on tehnyt aiemmin mm. Jamia, joka tuli Suomessakin esille, kun Kalle Kinnunen otti Suomen Kuvalehdessä puheeksi Ihmebantun yhtäläisyyden kyseiseen sarjaan. Jam ja muut tuotokset ovat itselläni tsekkaamatta, mutta Four Lions oli nähtävä. Kuinka joku ei voi kiinnostua komediasta, joka kertoo itsemurhapommittajista?
Four Lions kertoo siis neljästä Englannissa asuvasta muslimista, jotka suunnittelevat terrori-iskua. Yksi haluaa pommittaa moskeijaa, jotta uskonveljet nousisivat sotaan vääräuskoisia vastaan, yksi haluaa pommittaa internetin ja yksi haluaa pommittaa apteekin, koska ne myyvät kondomeja jotta pääsisi "nussimaan valkoisia tyttöjä". Näistä lähtökohdista kaverukset koheltavat ja suunnittelevat ja lopulta myös toteuttavatkin iskunsa.
Chris Morrisia ei ainakaan voi syyttää rohkeuden puutteesta. Harvalla olisi pokkaa tehdä muslimeista huumoria, saatikka itsemurhapommittajista. Elokuva kumminkin pilailee heidän kustannuksellaan todella rujosti ja elokuva naurattaakin todella paljon. Lopussa sitä kumminkin alkaa miettimään mille sitä oikein tulikaan naurettua. Lopun nihilistisyys voi olla monelle shokki, mutta itse koin sen olevan tärkeä muistutus siitä, kuinka vakavan asian kanssa tässä lopulta pelleillään.
Four Lions onkin helposti vuoden paras komedia ja tulin leffateatterista hymy korvissa ulos. Chris Morrisin aiemmat tuotokset on ehdottomasti tsekattava ja kannattaa teidänkin. Ihan törkeen kovaa settii!
