Tuplapostausta pukkaa tälle päivälle, mutta ei voi minkään. Tämä viikko kun on pyhitetty keikoille, joista kahta olen odottanut jo aika pitkään. Ei se kolmaskaan ole yhtään vähäpätöisempi.
Tänään Tavastian lavalle astuu Anthony Gonzalez yhtyeineen. M83 myi keikkansa muutamassa minuutissa loppuun ja voin todeta olevani äärimmäisen onnekas ja iloinen lipun omistaja. Rakastuin neljä vuotta sitten Saturdays = Youthiin ja olin vakaasti päättänyt, että menisin bändiä UMF:iin katsomaan, mutta aikeeksi jäi. Tänään korjataan virhe ja vaikka kovasti flunssa yrittääkin oloani pilata, niin tulen sekoamaan ihan saatanasti, jos alla oleva ensimmäinen M83-rakkauteni soi Tavastialla.
Torstaina näen kanssa miehen, jonka live-esiintymistä olen odottanut jo pitkään, ja jonka näkeminen oli myös todella lähellä neljä vuotta sitten. Kyseessä on siis Mos Def a.k.a. Yasiin Bey, jonka piti esiintyä Rock The Bellsissä Helsingin jäähallissa, mutta perui aikoinaan tulemisensa viime tingassa. Kyllä Nas, The Pharcyde, De La Soul ja EPMD:kin kelpasivat, mutta ei niistä nyt tämän enempää. Mos Def on yksi lempiräppäreistäni ja kun mies on liveklipeissään vaikuttanut olevan todella kovassa iskussa, niin odotukset ovat todella korkealla. Ja niin kauan kun mies tykittää Black On Both Sidesin biisejä, niin minä olen ihan saatanan innoissani.
Mos Defin lämppärikin on tavanomaista kiinnostavampi. Yleensä kun suomalaisilla räppikeikoilla lämmittelijä on akselilta Axl Smithin joku projekti - Rähinän tusinaräppäri, niin nyt Nosturin lavan lämmittelee Pharoahe Monch, josta on sekunda kaukana. Huikean kova ukko hänkin, vaikka isoin hitti antaakin miehestä aika väärän kuvan. Jos laadukas hiphop kiinnostaa edes hitusen, niin ota torstaina suunnaksi Nosturi. Lippujakin on vielä jäljellä.
Lauantaina Korjaamon vintillä on sen sijaan suomalaista indie-osaamista tiedossa parinkin yhtyeen verran. EP-julkkareitaan viettävät niin Paperfangs kuin Zebra and Snakekin. Paperfangsin näin viime kesäkuussa ensimmäisellä keikallaan ikinä, joten on hauska nähdä myös bändin historian toinen keikka. Uutta matskuakin odotellaan jo innolla. Zebra and Snakea sen sijaan olen osannut vältellä jo todella pitkään, joten ehkä nyt on korkea aika nähdä tämä duo livenä. Bändin viimeaikaiset biisitkin ovat olleet yllättävän hyviä. Pistäkäähän pojat ja tyttö parastanne!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste M83. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste M83. Näytä kaikki tekstit
maanantai 27. helmikuuta 2012
maanantai 12. joulukuuta 2011
Vuoden 2011 parhaat biisit: tanssilattiat
Ja tästä se lähtee! Tämän vuoden parhaimpien biisien listailu hoidetaan jälleen teemojen kautta ja tarkoituksena on tehdä nämä listat ikään kuin "bubbling under"-mentaliteetilla. Vuoden parhaimpien levyjen listassa kun väistämättä tulee myös vuoden parhaat biisitkin.
Ensimmäinen lista ei kyllä ole bubbling underia nähnytkään. Viimevuotinen tanssilista oli niin suosittu, ettei sitä voi tänäkään vuonna sivuuttaa. Tässä on vain yksi iso mutta: tämä vuosi oli tanssimusiikin kannalta ihan paska. Hyvät elektropop-levyt olivat täysin kiven alla, eikä klubidubstepista ollut yhtään mihinkään muuhun kuin vitutuksen herättämiseen. Vähästä on kumminkin helppo poimia huiput, joten tässä sitä nyt on.
Beyonce - Run The World (Girls)
Beyoncen Nelonen oli yllättävän kelpo täsmätuotetuksi pop-levyksi ihan kokonaisuudessaankin, mutta levyn yksittäinen helmi on yhä edelleen sen ainoa räväkämpi raita. Onhan tuo biitin Pon De Floor-laina härskiyteen asti tylsän yhtenäinen alkuperäisen kanssa, mutta silti tarpeeksi erilainen, että toimii ihan omana biisinäänkin.
Chris Brown Feat. Busta Rhymes & Lil Wayne - Look At Me Now
Chris Brown on ollut yksi ärsyttävimmistä ja ällöttävimmistä uuden sukupolven r'n'b-kukoista, joten miehen päätyminen listalle ja ylipäänsä omille soittolistoille on pienoinen ihmetyksen aihe itsellenikin. Selkeästi kannatti pestata Diplo tekemään härski biitti, jonka päälle voi itse räpätä vielä härskimmin. Busta Rhymesin versekin on da shit.
JVG Feat. Ruudolf & Karri Koira - Mitä sä siit tiiät (Heeeyyy)
Räppipäiden vuoden viholliset onnistuivat heti kun menivät pienistä häistä suoraan ysärille kulkematta sporttibaarin kautta. Eihän biisi todellakaan olisi juuri mistään kotoisin, jos siitä puuttuisi Karri Koiran samettiset kertsit ja Ruudolfin takuutykki verse, mutta jo pelkästään niillä biisi nousi radioräpin aatelistoon.
Karri Koira & Ruudolf - Mammat riivaa
Jos biisi meinasi kirjaimellisesti viedä ensisoitollaan henkeni, niin eihän siitä voi olla pitämättä. Naurattaa sopivissa tilaisuuksissa edelleen tuhottoman paljon. Harmi, etten ole vielä opetellut koreografiaa. Jos joku muuten miettii, mistä koko juttu on lähtöisin, niin Ruudolf soitti tätä koko kesän Bassoradion aamushowssaan ja vitsi lähti käsistä.
Katy B Feat. Ms. Dynamite - Lights On
Katy B:ssä on jotain todella sympaattista. Kun nykyisin tuntuu, että kaikki popparitähtöset myyvät itseään seksillä, friikkiydellä tai kummankin yhdistelmällä, niin naapurintytön näköinen ja oloinen laulajatar erottautuu todella edukseen. Vielä kun levylle oli eksynyt muutama oikein hyvä biisikin, niin Katysta voi pitää muutenkin kuin hieman nolostuen. Lights On:n rytmikkyyskin on mannaa korville radiota riivaavien eurohumppatasabiittihirvitysten seassa.
Little Boots - Shake
Juuri kun mietin, että mihin pari vuotta sitten breikanneet brittielektropopparit olivat kadonneet, niin Little Boots palaa klubianthemilla. Toimii juuri siinä missä sen pitääkin. Yritä olla sheikkaamatta.
Justice - Civilization
Juujuu, ei ne toista Crossia voisi millään tehdä, mutta tekisivät edes muuta kuin löysämunaista progea. Levy on edelleen kamala pettymys, mutta Civilization ei sentään ole kulunut soitossa yhtään.
Cut Copy - Need You Now
Toinen vuoden pettäjistä, joiden olisi suonut pysyvän ruodussaan, eikä tekevän mitään AOR/softpop/softrock/eniveijotainpaskaa. Silloin kun Cut Copykin on asioiden ytimessä, niin lopputulos on tappavan kovaa.
M83 - Midnight City
M83:a en uskalla laittaa pettymysten joukkoon vielä, koska tuplalevyn potentiaali kuuluu joka kuuntelukerralla, mutta liika pituus ja lässähtävä "eeppisyys" eivät päästä minua upottautumaan täysillä levyn maailmaan. Midnight Cityn toimivuutta ei edelleenkään käy kiistäminen. Vuoden parhaita biisejä ihan missä genressä vaan.
The Lonely Island Feat. Justin Timberlake - Motherlover
Olihan tämä pakko. Huumorimusiikki on tunnetusti silkkaa skeidaa, koska lähes poikkeuksetta tekijät menevät aina sieltä missä aita on matalin, mutta The Lonely Island on poikkeus. Biisit toimisivat ilman huumoriakin ja vitsit ovat poikkeuksetta kaikkea muuta kuin halpaa genreparodiaa. Naurattaa ja miellyttää.
Ensimmäinen lista ei kyllä ole bubbling underia nähnytkään. Viimevuotinen tanssilista oli niin suosittu, ettei sitä voi tänäkään vuonna sivuuttaa. Tässä on vain yksi iso mutta: tämä vuosi oli tanssimusiikin kannalta ihan paska. Hyvät elektropop-levyt olivat täysin kiven alla, eikä klubidubstepista ollut yhtään mihinkään muuhun kuin vitutuksen herättämiseen. Vähästä on kumminkin helppo poimia huiput, joten tässä sitä nyt on.
Beyonce - Run The World (Girls)
Beyoncen Nelonen oli yllättävän kelpo täsmätuotetuksi pop-levyksi ihan kokonaisuudessaankin, mutta levyn yksittäinen helmi on yhä edelleen sen ainoa räväkämpi raita. Onhan tuo biitin Pon De Floor-laina härskiyteen asti tylsän yhtenäinen alkuperäisen kanssa, mutta silti tarpeeksi erilainen, että toimii ihan omana biisinäänkin.
Chris Brown Feat. Busta Rhymes & Lil Wayne - Look At Me Now
Chris Brown on ollut yksi ärsyttävimmistä ja ällöttävimmistä uuden sukupolven r'n'b-kukoista, joten miehen päätyminen listalle ja ylipäänsä omille soittolistoille on pienoinen ihmetyksen aihe itsellenikin. Selkeästi kannatti pestata Diplo tekemään härski biitti, jonka päälle voi itse räpätä vielä härskimmin. Busta Rhymesin versekin on da shit.
JVG Feat. Ruudolf & Karri Koira - Mitä sä siit tiiät (Heeeyyy)
Räppipäiden vuoden viholliset onnistuivat heti kun menivät pienistä häistä suoraan ysärille kulkematta sporttibaarin kautta. Eihän biisi todellakaan olisi juuri mistään kotoisin, jos siitä puuttuisi Karri Koiran samettiset kertsit ja Ruudolfin takuutykki verse, mutta jo pelkästään niillä biisi nousi radioräpin aatelistoon.
Karri Koira & Ruudolf - Mammat riivaa
Jos biisi meinasi kirjaimellisesti viedä ensisoitollaan henkeni, niin eihän siitä voi olla pitämättä. Naurattaa sopivissa tilaisuuksissa edelleen tuhottoman paljon. Harmi, etten ole vielä opetellut koreografiaa. Jos joku muuten miettii, mistä koko juttu on lähtöisin, niin Ruudolf soitti tätä koko kesän Bassoradion aamushowssaan ja vitsi lähti käsistä.
Katy B Feat. Ms. Dynamite - Lights On
Katy B:ssä on jotain todella sympaattista. Kun nykyisin tuntuu, että kaikki popparitähtöset myyvät itseään seksillä, friikkiydellä tai kummankin yhdistelmällä, niin naapurintytön näköinen ja oloinen laulajatar erottautuu todella edukseen. Vielä kun levylle oli eksynyt muutama oikein hyvä biisikin, niin Katysta voi pitää muutenkin kuin hieman nolostuen. Lights On:n rytmikkyyskin on mannaa korville radiota riivaavien eurohumppatasabiittihirvitysten seassa.
Little Boots - Shake
Juuri kun mietin, että mihin pari vuotta sitten breikanneet brittielektropopparit olivat kadonneet, niin Little Boots palaa klubianthemilla. Toimii juuri siinä missä sen pitääkin. Yritä olla sheikkaamatta.
Justice - Civilization
Juujuu, ei ne toista Crossia voisi millään tehdä, mutta tekisivät edes muuta kuin löysämunaista progea. Levy on edelleen kamala pettymys, mutta Civilization ei sentään ole kulunut soitossa yhtään.
Cut Copy - Need You Now
Toinen vuoden pettäjistä, joiden olisi suonut pysyvän ruodussaan, eikä tekevän mitään AOR/softpop/softrock/eniveijotainpaskaa. Silloin kun Cut Copykin on asioiden ytimessä, niin lopputulos on tappavan kovaa.
M83 - Midnight City
M83:a en uskalla laittaa pettymysten joukkoon vielä, koska tuplalevyn potentiaali kuuluu joka kuuntelukerralla, mutta liika pituus ja lässähtävä "eeppisyys" eivät päästä minua upottautumaan täysillä levyn maailmaan. Midnight Cityn toimivuutta ei edelleenkään käy kiistäminen. Vuoden parhaita biisejä ihan missä genressä vaan.
The Lonely Island Feat. Justin Timberlake - Motherlover
Olihan tämä pakko. Huumorimusiikki on tunnetusti silkkaa skeidaa, koska lähes poikkeuksetta tekijät menevät aina sieltä missä aita on matalin, mutta The Lonely Island on poikkeus. Biisit toimisivat ilman huumoriakin ja vitsit ovat poikkeuksetta kaikkea muuta kuin halpaa genreparodiaa. Naurattaa ja miellyttää.
maanantai 24. lokakuuta 2011
Paljon puhetta, vähän asiaa
Tänään minulla ei ole teille paljoa asiaa, mutta aiheita on monta.
M83:n toisen Suomen keikan liput tulivat tänään myyntiin ja omani ovat sähköpostissani. Olen missannut jo kahdesti tämän ranskaelektron tulevan messiaan, mutta nyt toivottavasti ei tule mutkia matkaan, niinkuin kahdella aikaisemmalla kerralla. Odotukset ovat semikovat, vaikka tuore Hurry Up, We're Dreaming ei ole auennut juuri ollenkaan. En kumminkaan luovuta, mutta jo nyt voin sinetöidä mielipiteeni siitä, että Saturdays = Youth on kovempi. Midnight Cityn video sen sijaan on aika supér cool!
Jatketaan vielä hetki M83:ssa, koska jo pidempi tovi sitten kaverini linkkasi yhden kovimmista mashupeista hetkeen. Tiedän, että mashupit ovat todella passé, mutta White Panda, joka kai on aika tekijänimi näissä piireissä, miksasi Kanye Westin Good Lifen ja M83:n Midnight Cityn yhteen todella tyylikkäästi. Biisiä on vaikea olla laittamatta repeatille, se on niin kova!
Jatketaan tänään julkaistujen levyjen namedroppaamiseella. Aikamoinen ruuhka on levykaupoissa, kun hyllyille tulivat samaan aikaan Coldplayn Mylo Xyloto, Tom Waitsin Bad As Me ja Justicen Audio, Video, Disco. Ainoastaan Justice löytyy tästä porukasta vielä toistaiseksi Spotifysta, mutta tsekatkaas nyt edes se täältä. Oma fiilis on lievästi pettynyt, koska Cross on edelleen yksi lempilevyistäni viime vuosikymmeneltä ja kolmen vuoden takainen Provinssin keikka oli silkkaa tajunnanräjäytystä alusta loppuun, mutta Audio, Video, Discosta tulee parhaimmillaankin mieleen vain ja ainoastaan kasari-italoleffojen soundtrackit. Ja siis vain parhaimmillaan. Huonoimmillaanhan tuo on vain paskaa soft rockia koneilla. Nimibiisi on edelleen mielestäni ihan jonninjoutavaa läpsyttelyä.
Coldplayhin ja Tom Waitsiin palaan vielä myöhemmin, mutta tälleen alustavasti voin sanoa pitäväni molemmista. Kyllä, jopa Coldplaysta, vaikka kovasti yrittävätkin tehdä jonkinlaista naurettavuuden maailmanennätystä massiivisuudellaan koko levyn ajan. Loppuun vielä Paradisen video, joka on naurettava vain typerällä tavalla.
Niin ja Anzi antoi minulle "blog with a substance"-tunnustuksen. Kiitän! Menkää Anzin blogiin etsimään sitä sisältöä tämän jälkeen.
M83:n toisen Suomen keikan liput tulivat tänään myyntiin ja omani ovat sähköpostissani. Olen missannut jo kahdesti tämän ranskaelektron tulevan messiaan, mutta nyt toivottavasti ei tule mutkia matkaan, niinkuin kahdella aikaisemmalla kerralla. Odotukset ovat semikovat, vaikka tuore Hurry Up, We're Dreaming ei ole auennut juuri ollenkaan. En kumminkaan luovuta, mutta jo nyt voin sinetöidä mielipiteeni siitä, että Saturdays = Youth on kovempi. Midnight Cityn video sen sijaan on aika supér cool!
Jatketaan vielä hetki M83:ssa, koska jo pidempi tovi sitten kaverini linkkasi yhden kovimmista mashupeista hetkeen. Tiedän, että mashupit ovat todella passé, mutta White Panda, joka kai on aika tekijänimi näissä piireissä, miksasi Kanye Westin Good Lifen ja M83:n Midnight Cityn yhteen todella tyylikkäästi. Biisiä on vaikea olla laittamatta repeatille, se on niin kova!
Jatketaan tänään julkaistujen levyjen namedroppaamiseella. Aikamoinen ruuhka on levykaupoissa, kun hyllyille tulivat samaan aikaan Coldplayn Mylo Xyloto, Tom Waitsin Bad As Me ja Justicen Audio, Video, Disco. Ainoastaan Justice löytyy tästä porukasta vielä toistaiseksi Spotifysta, mutta tsekatkaas nyt edes se täältä. Oma fiilis on lievästi pettynyt, koska Cross on edelleen yksi lempilevyistäni viime vuosikymmeneltä ja kolmen vuoden takainen Provinssin keikka oli silkkaa tajunnanräjäytystä alusta loppuun, mutta Audio, Video, Discosta tulee parhaimmillaankin mieleen vain ja ainoastaan kasari-italoleffojen soundtrackit. Ja siis vain parhaimmillaan. Huonoimmillaanhan tuo on vain paskaa soft rockia koneilla. Nimibiisi on edelleen mielestäni ihan jonninjoutavaa läpsyttelyä.
Coldplayhin ja Tom Waitsiin palaan vielä myöhemmin, mutta tälleen alustavasti voin sanoa pitäväni molemmista. Kyllä, jopa Coldplaysta, vaikka kovasti yrittävätkin tehdä jonkinlaista naurettavuuden maailmanennätystä massiivisuudellaan koko levyn ajan. Loppuun vielä Paradisen video, joka on naurettava vain typerällä tavalla.
Niin ja Anzi antoi minulle "blog with a substance"-tunnustuksen. Kiitän! Menkää Anzin blogiin etsimään sitä sisältöä tämän jälkeen.
lauantai 4. joulukuuta 2010
School Of Seven Bells
Alunperin tämän postauksen piti käsitellä My Chemical Romancen uusinta epookkia, mutta kun Echoes jo hoiti homman ns. himaan, niin totean sen vain olevan kaikkien kehujen arvoinen levy. Vuoden parhaiden listalla nähdään. Onneksi kirjastolöydöistä sai lisää kirjoitettavaa Tokimonstan lisäksi.
School Of Seven Bells sai alkunsa, kun identtiset Dehezan kaksossiskot Alejandra ja Claudia tapasivat Benjamin Curtisin kolme vuotta sitten. Claudia on sittemmin jo yhtyeestä eronnut ja nykyisin yhtye kulkeekin duona. Yhtye on julkaissut kaksi levyä, joista pari vuotta sitten ilmestynyt debyytti oli kokeellisempaa kenkiin tuijottelua. Käsittelemäni alkusyksystä kauppojen hyllyille ilmestynyt toinen levy "Disconnect From Desire" on taas kasarihenkistä elektropoppia, johon on hieman unipoppia sekoitettu myös mukaan.
Disconnect From Desire alkaa pelottavan hämyisesti, mutta pistää poppivaihteen lähes heti onneksi päälle. Vaikka elektropoppiin tulee lähes väistämättä liitettyä tanssittavuus yhdeksi adjektiiviksi, niin School Of Seven Bells ei pistä heilumaan vastustamattomasti kuin ajoittain. Pää kyllä nytkyy ja se on hyvä merkki. M83:n mestariteos Saturdays = Youth on ehkä lähin vertailukohde, mikä itselle tulee mieleen. Samassa hengessä kun liikutaan Disconnectillakin.
School Of Seven Bellsin viehätys on ehkä juuri siinä, että nykypäivänä niin suosittu utuisuus on yhdistetty älyttömän hyvin tuotettuun elektropoppaukseen. Biisitkään eivät toista itseään levyn aikana, vaan jokaisesta kappaleesta löytää jonkun pienen jipon, mikä nostaa oman arvonsa korkealle. Tarttuvammat kappaleet ja enemmän fiilistelyyn keskittyvät biisit sekoittuvat oivaksi kokonaisuudeksi, joka on helposti vuoden parhaimmistoa. Suosittelen suurella lämmöllä ja niin ovat syksyllä suositelleet myös Hesari, Desibeli ja Pitchfork. En liiku huonossa seurassa, ikinä.
Tästä päästäänkin listailuun. Pari leffajuttua tulee varmaankin vielä, ennen kuin aloitan listailun ilosanoman. Kirjoitin School Of Seven Bellsistä senkin takia, että vaikka tällä olisi loistavat saumat nousta listailuihini, niin löin listat lukkoon jo ajat sitten levyjen puolelta, joten tyydytään vain hehkutukseen. Tiedän, että se Daft Punkin levy on vielä tulossa, mutta se on vain soundtrack, joten otan riskin, enkä edes usko sen nousevan kärkikahinoihin, vaikka kyseistä yhtyettä jumaloinkin. Vuoden parhaat levyt ovat siis ainakin tulossa listailuna, ehkä biisitkin ja vielä vähän pohdin sitä, että listaanko vuoden parhaat leffat ja millä perusteilla. Toiveita listoista saa myös esittää, koska listailu on kivaa ja vuoden lopussa saa mahtavan tekosyyn listanörtteilyyn!
Kuva täältä.
School Of Seven Bells sai alkunsa, kun identtiset Dehezan kaksossiskot Alejandra ja Claudia tapasivat Benjamin Curtisin kolme vuotta sitten. Claudia on sittemmin jo yhtyeestä eronnut ja nykyisin yhtye kulkeekin duona. Yhtye on julkaissut kaksi levyä, joista pari vuotta sitten ilmestynyt debyytti oli kokeellisempaa kenkiin tuijottelua. Käsittelemäni alkusyksystä kauppojen hyllyille ilmestynyt toinen levy "Disconnect From Desire" on taas kasarihenkistä elektropoppia, johon on hieman unipoppia sekoitettu myös mukaan.
Disconnect From Desire alkaa pelottavan hämyisesti, mutta pistää poppivaihteen lähes heti onneksi päälle. Vaikka elektropoppiin tulee lähes väistämättä liitettyä tanssittavuus yhdeksi adjektiiviksi, niin School Of Seven Bells ei pistä heilumaan vastustamattomasti kuin ajoittain. Pää kyllä nytkyy ja se on hyvä merkki. M83:n mestariteos Saturdays = Youth on ehkä lähin vertailukohde, mikä itselle tulee mieleen. Samassa hengessä kun liikutaan Disconnectillakin.
School Of Seven Bellsin viehätys on ehkä juuri siinä, että nykypäivänä niin suosittu utuisuus on yhdistetty älyttömän hyvin tuotettuun elektropoppaukseen. Biisitkään eivät toista itseään levyn aikana, vaan jokaisesta kappaleesta löytää jonkun pienen jipon, mikä nostaa oman arvonsa korkealle. Tarttuvammat kappaleet ja enemmän fiilistelyyn keskittyvät biisit sekoittuvat oivaksi kokonaisuudeksi, joka on helposti vuoden parhaimmistoa. Suosittelen suurella lämmöllä ja niin ovat syksyllä suositelleet myös Hesari, Desibeli ja Pitchfork. En liiku huonossa seurassa, ikinä.
Tästä päästäänkin listailuun. Pari leffajuttua tulee varmaankin vielä, ennen kuin aloitan listailun ilosanoman. Kirjoitin School Of Seven Bellsistä senkin takia, että vaikka tällä olisi loistavat saumat nousta listailuihini, niin löin listat lukkoon jo ajat sitten levyjen puolelta, joten tyydytään vain hehkutukseen. Tiedän, että se Daft Punkin levy on vielä tulossa, mutta se on vain soundtrack, joten otan riskin, enkä edes usko sen nousevan kärkikahinoihin, vaikka kyseistä yhtyettä jumaloinkin. Vuoden parhaat levyt ovat siis ainakin tulossa listailuna, ehkä biisitkin ja vielä vähän pohdin sitä, että listaanko vuoden parhaat leffat ja millä perusteilla. Toiveita listoista saa myös esittää, koska listailu on kivaa ja vuoden lopussa saa mahtavan tekosyyn listanörtteilyyn!
Kuva täältä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)