The National & Sharon Van Etten @ Kultsa 3.3.11.

Varoitus: Teksti sisältää täysin kritiikitöntä hehkutusta.

Jos aiemmin arvostin The Nationalia, niin nyt palvon heitä. Kulttuuritalon keikka oli yksi upeimmista mitä olen koskaan todistanut. Sanat tuntuvat muodostuvan vain hattaraisina purskauksina, mutta yritän saada jotain edes etäisesti järkevää aikaiseksi.

Sanotaan nyt se, että mielikuvani yhtyeestä livenä oli täysin väärä. Kuvittelin, että yhtye soittaisi puvut päällä ammattimaisesti biisinsä ja suuremmilta tunnekuohuilta vältyttäisiin. Väärin. Bändihän pauhasi välillä kuin parikymppisten kollien kiimainen rock-yhtye ja laulaja Matt Berninger rääkyi mikrofoniin, hyppäsi yleisön sekaan ja lopussa lauloi ilman mikrofonia Vanderlyle Crybaby Geekin lähes koko yleisön laulaessa mukana. Miksi tällaisesta hurmoksellisuudesta en ole kuullut yhtyeen kohdalla aikaisemmin?

Musiikillisesti keikka oli erinomainen. Yhtye oli sovittanut useimmat biisit uudelleen live-esityksiä varten ja biisit olivatkin saaneet paljon lihaa luidensa ympärille. Jos levyillä biiseissä on ollut ilmaa jousille, niin nyt tyhjät kohdat täytettiin kitaroilla ja torvilla. Tämä toimi hienosti.

Keikan parasta antia oli yhtyeen täydellinen yleisön naulitseminen. Ihmiset olivat iloisia koko keikan ja olivat täysin yhtyeen vietävissä. Ja miksi eivät olisi, kun The National soitti taivaallisen upeasti. Matt Berningerin täydellisyyttä keulakuvana ei myöskään voi kiistää. Silmät olivat nauliintuneet mieheen koko keikan ajan ja onnellisuuden määrää ei voi edes kuvailla, kun hän saapui yleisön sekaan ja seisahtui laulamaan suoraan eteeni. Minun ja Berningerin välillä oli vähemmän kuin puoli metriä tilaa ja välissä ei ollut ketään. Aika seisahtui ja pystyin vain toteamaan, että The National tulee olemaan elämässäni vielä pitkään.

Sharon Van Etten oli oikein hyvä lämmittelijä. Americana-vaikutteinen indie soi hyvin ja biisit olivat oikein mainioita. Van Ettenin esiintyminen oli sympaattista ja nyt vähän kaduttaa, etten ostanut levyä nimmarin kera. Ehkä joskus saan vielä mahdollisuuden siihenkin.

Jos et eilen ollut paikalla, niin menetit ehkä yhden hienoimmista musiikillisista hetkistä missään ja koskaan. Olin yhtä hymyä koko keikan ja hymy kesti Kulttuuritalolta Kamppiin. Se olkoon mittari onnistuneesta illasta.

Wounded Rhymes

Huomaan kärsiväni debyyttisyndroomasta. Saanen kertoa mikä se on. Viimeisen parin vuoden aikana olen huomannut nauttivani suunnattomasti monen debyyttilevyjensä kohdalla hypetetyn bändin kakkoslevyistä, kun taas debyytit eivät kiinnosta yhtään. Esimerkkeinä toimikoon vaikka viimevuotiset Klaxons ja Crystal Castles. Lykke Li, kuulut nyt samaan porukkaan. Wounded Rhymes on levy, josta en ikimaailmassa olisi voinut kuvitella pitäväni debyytin perusteella. No, minä tykkään.

Lykke Li:n debyyttilevy Youth Novels oli mielestäni todella mitäänsanomatonta ja tylsää runotyttöilyä. Lykke määki ärsyttävästi ja taustat olivat ärsyttävän pliisuja. Ja se pikku myy-nuttura... Wounded Rhymes muuttaa kaiken, myös sen nutturan. Tämä levy kuulostaa itsevarman ja rohkean naisen tekeleeltä, jota ei voisi menneisyys kiinnostaa pätkääkään.

Ensikuuntelulla eniten korvaani miellyttivät Unrequited Love ja Rich Kids Blues. Ensiksimainittu on äärimmäisen kaunis ja hienovarainen kappale, jolla ei kuulla muuta kuin hienosti kaikuvaa kitaraa ja Lykke Lin upeaa ääntä. Jälkimmäinen on taas mahtipontinen kappale, jonka aloittaa komean aavemaisesti soivat urut. Soundit edellä mennään, mutta minä en välitä, kun soundit miellyttää näin paljon.



Wounded Rhymes kaipaisi vielä lisäkuuntelua, jotta siitä voisi julistaa lopullisia tuomioita, mutta uskallan jo nyt sanoa tämän olevan vuoden kovimpia yllättäjiä. Nämä kuuntelut oikeuttavat kyllä hehkuttamiseen! Kokeilevuus ja kuulijaystävällisyys kulkevat hienosti käsi kädessä ja parhaimmillaan levyllä on hämmästyttävän hienoja tunnelmia. Ja voi kuinka nuo rummut kumisevatkaan. Lykke Li, mennääks naimisiin? Spotikka-linkki on tässä.

The Vaccines

Huomenna tulee liput myyntiin kahdelle kevään ehdottomasti kuumimmista keikoista. Kyseessähän ovat tietysti brittitulokast The Vaccinesin Tavastian ja Tampereen Klubin keikkojen liput. Jotta liput menisivät vielä nopeammin kaupaksi, niin hehkutan yhtyettä, enkä suinkaan syyttä.

En lämmennyt alkuun yhtyeelle yhtään. Ensimmäinen biisi minkä kuulin oli Wreckin' Bar (Ra Ra Ra), jonka luulin olevan vain hipsterien vittuilua Ramonesia kohtaan. Voi kuinka väärässä lopulta olinkaan. Nyt biisi kuulostaa alle kahden minuutin kestossaan jo erinomaiselta.



Post Break-Up Sex olikin aivan toista maata. Lämpenin biisille heti. Melodia on todella tarttuva ja kun biisin sanatkin ovat "sukupolvitavaraa", niin The Vaccines ansaitsi paikkansa hypelistassani. Ei kumminkaan vielä ihan kärjestä.



Lisää biisejä on tullut eetteriin hyvällä tahdilla ja jokainen on ollut toinen toistaan parempia. Vaikka yhtye suhiseekin hyvin 2010-luvulle tyypillisesti, niin silti bändi kuulostaa tuoreelta. Ihan kuin yhtye ei välittäisi mistään indien tai rockin tavanomaisuuksista, vaan paahtaa menemään just niin kuin itseä huvittaa. Noi jätkätkin näyttää ihan nörteiltä. Tätä rock kaipaa!



Ja tosiaan, The Vaccines tulee Suomeen hypen ollessa kovimmillaan. Milloin nousevia yhtyeitä ollaan saatu Suomeen viimeksi näin tuoreeltaan? Jos haluat kehua olleesi paikalla, kun hyvin mahdollisesti tämän vuoden kovin tulokas pistää suomalaisia sekaisin, niin olepa huomenna valmiina Tiketin sivuilla tai lippuluukuilla. Tavastialla yhtye esiintyy 5. toukokuuta ja Tampereella heti seuraavana päivänä.