Half Past Never Band - Cubicle Coma

Olen kiroillut lähes koko vuoden suomalaisen räpin heikkoa julkaisurintamaa. Asa oli paha pettymys ja Julma-Henri ei vain aukea itselleni sitten millään. Samana toukokuisena viikkona tapahtuikin sitten kummia. Silloin nimittäin julkaistiin kolme äärimmäisen kovaa Suomi-rap-levyä. Pyhimyksen Mediumiin palaan myöhemmin ja ehkä Jodarokinkin sooloon, joten en sano niistä vielä mitään. Sen sijaan käsittelen Half Past Never Bandin Cubicle Coman, joka ei liiemmin ole huomiota saanut. No nyt saa ja aiheesta.

Yhtye itse määrittelee musiikkinsa mm. funkin, hip hopin, jazzin ja itämaisten sävyjen risteytykseksi. Sitä se onkin. Välillä kappaleet pudottavat todella läskiä biittiä kehiin ja välillä mennään fiilistelevämmissä merkeissä. Vierailevia räppäreitä ja muusikoita on levyllä todella iso liuta, mikä voisi johtaa pahimmillaan todella sekavaan kokonaisuuteen, mutta Cubicle Coma kuulostaa todella yhtenäiseltä ja tiukalta. Levyllä ei ole turhia hetkiä yhtään, vaikka kappaleille annetaankin tilaa hengittää ja elää. Jamittelevammat hetket sulautuvat kappaleisiin loistavasti, eivätkä kuulosta turhalta täytteeltä.

Vaikka levy kuulostaakin soundiensa puolesta yhtenäiseltä, niin räppien puolesta levy seikkailee juuri siellä, minne vieraat sen vievät. Onneksi vieraat ovat hyvin valittuja ja tukevat biisejä erinomaisesti. Omia korvia eniten miellyttävät Jon?Doen räppäämät biisit Letters ja Sankofan kanssa yhdessä vedetty I-Feel. Jälkimmäinen on varsinkin todella tunnelmallinen ja letkeä kappale, joka sopii kesäiltoihin aivan täydellisesti. Myös Daily Discussions sopii tunnelmaltaan erinomaisesti fiilistelyyn.

Half Past Never Bandin kunniaksi on myös sanottava se, että bändin soundi ei kuulostaa yhtään "suomalaiselta". Selitän mitä tarkoitan. "Suomalainen" rytmimusiikki on yleensä ennaltaopittuja maneereita genreistä ja groovea haetaan väkisin. HPNB ei tähän sorru. Bändin groovaa luonnostaan ja biisit elävät rytmin mukana "helposti". Mikään ei kuulosta väkinäiseltä tai maneerien toistolta, vaan luonnolliselta ja hyvin rullaavalta. Tähän harva suomalainen rytmiyhtye onnistuu. Hienoa, että vähitellen tästäkin maasta tulee rytmimusiikkia, jota ei tarvitse hävetä.

Half Past Never Band tuli puskista ja vakuutti minut täysin. Tsekatkaa levy ja vakuuttukaa minun tavoin. Lähiaikoina tulee myös bändin haastattelu, jonka tein heidän keikan yhteydessä reilu viikko takaperin, kunhan sen haastattelun saan vielä johonkin julkaistavaan muotoon. Näin myös bändin livenä ja eipä ole valittamista siitäkään. Fiilistelyä on vähemmän, mutta keikoilla sopiikin revitellä enemmän. Suosittelenkin lämpimästi suuntaamista Kutoselle 30.6. Nämä tyypit eivät petä. Toivon todella, että ihmiset löytävät tämän bändin, koska olisi häpeällistä, jos näin kova bändi jää pienen piirin salaisuudeksi.



Half Past Never Band - Sammy Jankis feat. Zilla Rocca by Halfpastneverband

Half Past Never Band - Letters feat. Jon?Doe by Halfpastneverband

Suck It And See

Arctic Monkeys on lempiyhtyeeni ja Alex Turner on jumalani. En siis todellakaan osaa tehdä objektiivista arviota yhtyeen tuotoksista millään. Ei siis tule yllätyksenä, että palvon Suck It And See:tä. Matka palvonnan kohteeksi ei kumminkaan ollut helppo. Yritän myös parhaani olla kriittinen. Se ei tässä tapauksessa ole paljoa sanottu.

Suck It And See on Arctic Monkeysin levyistä se, mitä olen odottanut suurimpien pelkojen alaisena. Brick By Brick ei vakuuttanut yhtään ja vaikka Don't Sit Down 'Cause I've Moved Your Chair olikin hyvä biisi, niin ei se räjäyttänyt tajuntaa kuten vaikka Brianstorm tai I Bet You Look Good On The Dancefloor. Ristiriitaisia ajatuksia herätti myös yhtyeen puheet heidän historian popeimmasta ja helpoimmasta levystä. Molemmat levyn ensimaistiaiset kun olivat yhtyeen raskaimpia kappaleita. Yllätyin, kun Suck It And See todella paljastui yhtyeen helpoimmaksi ja "kesäisimmäksi" levyksi.

Yhtyeen neljäs levy ei tosiaan ole läheskään yhtä synkkä ja pahaenteinen kuin Humbug, mutta ei se myöskään ole paluuta kahden aiemman levyn soundiin. Riffit ovat kuin Humbugilta, mutta nyt ne eivät ole pahaenteisen uhkaavia, vaan soivat iloisesti ja rennosti. Levy on muutenkin paljon helpompi kuin Humbug, eikä ole läheskään yhtä selkeästi tarkoitettu kuunneltavaksi kokonaisuutena. Paitsi, että minulle tämä oli vaikea levy. Miten suhtautua jälleen täysin uuteen soundiin, joka on täysin trendien vastainen ja jotain aivan muuta kuin mihin Arctic Monkeysien kohdalla on tottunut?

Kokonaisuutena Suck It And See ei siis ole järin vahva. Puolessa välissä levyä biisit ovat turhan raskaita ja pyörivät liikaa kertosäkeiden varassa. Esim. Library Pictures ja All My Own Stunts eivät säkeistöissä vakuuta yhtään, mutta kertosäkeet ovat oikein hyviä. Se ei vain Arctic Monkeysin kaltaiselta jumalyhtyeeltä ole hyväksyttävää. Myös Don't Sit Down... kuulostaa levyllä jotenkin irralliselta kaikessa raskaudessaan.

Mutta. Ne muut biisit. Puhuinko jo jumalyhtyeestä? Sitä Arctic Monkeys nimenomaan on. Bändin melodiantaju on häikäisevä. Avauskaksikko She's Thunderstorms ja Black Treacle pistävät jo kehiin sellaiset laulu- ja kitaramelodiat, että muiden brittibändien pitäisi tässä vaiheessa jo mennä vähän itseensä. Bändi kun vielä parantaa tästä. The Hellcat Spangled Shalalan kruunaan jo nyt vuoden parhaimmaksi biisiksi. Miten ylität tuon melodian ja Alex Turnerin täydellisen sfääreissä vilisevät sanoitukset? Et mitenkään. Ihastelkaa.



Levyn viimeiset neljä kappaletta esittelevät hitaamman ja tunnelmallisemman Arctic Monkeysin ja voi kuinka Mardy Bumista ollaankin kehitytty. Alex Turnerin Submarine EP:ltä tuttu Piledriver Waltz ihastuttaa vielä enemmän, kun se on saanut enemmän lihaa luidensa ympärille, Love Is A Laserquest on vähäeleisyydessään vuoden kauneimpia kappaleita ja levyn nimikappale häikäisee sanoituksellaan. En edelleenkään osaa oikein sanoa, että onko seuraava pätkä riipivän kaunis vai juustoisen banaali.

I poured my aching heart into a pop song
I couldn't get the hang of poetry
That's not a skirt, girl, that's a sawn-off shotgun
And I can only hope you've got it aimed at me



Suck It And See on hyvä levy. Jälleen kerran. Miten ihmeessä tämä bändi, ei, miten Alex Turner pystyy pitämään häikäisevän laadun julkaisuissaan. Debyyttisinkusta lähtien mies on tarjonnut vain mahlanjuoksutusta. 2000-luvun ainoa yhtye jota voi täysin sokeasti fanittaa ilman mitään tunnontuskia. Vihaajat voivat mennä tuijottelemaan kenkiään muualle nyt, kuten myös ne jotka toivovat bändin palaavan nykiviin soundeihin. Not gonna happen.

Miles Kane

Muistatteko Miles Kanen? En syytä teitä, jos ette muista. Mies nousi musiikkimaailman tietoisuuteen Alex Turnerin peesissä The Last Shadow Puppets-duon toisena osapuolena ja johti myös yhtyettä The Rascals, jonka debyytti unohdettiin jo ennen kuin sitä edes julkaistiin. Kuukausi takaperin mies julkaisi soolodebyyttinsä, Colour Of The Trap, jonka olisi voinut ohittaa olankohautuksella. Uteliaisuus vei voiton ja onneksi vei. Tässä on kesän tyylikkäintä brittipoppia.

Colour Of The Trap ei siis tee yhtään mitään uutta. Se soi juuri niin kliseisen brittiläisesti ja 60-lukulaisesti kuin voisi odottaakin. Se mikä levystä tekee kaikessa kliseisyydessään hyvän, on sen tyylitaju. Pop, psykedelia ja rock soivat yhdessä komeasti, eikä levyllä lähdetä turhaan rikkomaan hyvää kaavaa. Jonkun mielestä tämä olisi tylsää ja kunnianhimotonta, mutta minusta tämä on vain tyylikästä. Kuunnelkaa nyt vaikka Rearrange ja Quicksand. Täydellistä 60-lukua.





Pastissoinnissa on aina se ongelma, että kun levyllä ei ole oikeastaan mitään omaa, niin levy myös kuluu äkkiä kuuntelussa ja unohtuu sen siliän tien. Colour Of The Trap ei ole poikkeus sinänsä, mutta Kanen kappaleet ovat huomattavasti parempia kuin monella muulla menneisyyttä haikailevalla popparilla. Vaikka levy ei todellakaan ole mikään merkkiteos tai ole edes sävellyksellisesti mitenkään maailmoja mullistava, niin kesäviihteenä levy on oikein passeli. Tuskinpa tästä syksyllä jaksaa enää innostua.