Nyky-r'n'b ei ole yhtään sen parempaa

Ei tarvitse mennä kuin pari vuotta taaksepäin, kun kaikki - ja todella tarkoitan sitä - vihasivat r'n'b:tä. Suurimmat syyt olivat genren ummehtunut tylsyys. Naiset fraseerasivat minkä kerkesivät ja miehet voihkivat falsetissa panevansa kaikkia kylän naisia, kunhan ensin hoitavat naapurikylän naikkoset, mieluiten kaikki samaan aikaan samassa sängyssä.

Ja nyt r'n'b:stä pitävät kaikki, koska "se on muuttunut". Paskan vitut.

The Weeknd, Miguel ja The Dream ovat olleet uuden nousun kärkinimet Frank Oceanin kanssa, mutta jätetään Ocean pois. Hän on eri levelillä niin monella tasolla.

Toki kaikki edellä mainitut tekevät musiikillisesti kunnianhimoisempaa ja kekseliäämpää r'n'b:tä kuin monet edeltäjänsä. Varsinkin The Weekndin synkät ja bassovetoiset biisit ovat hyvin moderneja ja genressään ennenkuulemattomia. Miguel ja The Dream taasen tekevät smootheja biisejä hirvittävällä hittipotentiaalilla. He ovat imagoltaan myös sellaisia, että trenditietoinen musiikkidiggari voi heitä kuunnella ilman kovin suurta häpeäntunnetta.

Mutta ne sanat ja videot. Frank Oceanin kaapista ulostulo ei ole auttanut yhtään mitään. Samaa seksismiä ja machoilua kuin aiemmin, ellei jopa pahempaa. R. Kellyn meiningit ovat toki aina olleet pornoa, mutta hän on osannut jopa nauraa suureleisyydessään itselleen. Näissä videoissa ja biiseissä ei juuri peittelystä tai itseironiasta voi puhua.









En halua leikkiä mielensäpahoittajaa siksi, että olisin itse loukkaantunut kappaleista. Päinvastoin, ei näissä videoissa ja biiseissä ole hip hoppia enemmän seuranneelle mitään uutta. Loukkaantuminen tulee siitä, että genren tullessa trendikkääksi, siitä yritetään puhumalla muokata jotain, mitä se ei ole. Se on edelleen täysin täysin mieskeskeistä ja pahimmillaan misogynististä uhoa täynnä. Paremmat taustat eivät asiaa muuta mihinkään.

On huvittavaa, että D'Angelon diggailua joutuu myöntämään naureskellen ja häpeillen, vaikka totuus on se, että herra oli kolmetoista vuotta sitten jo nykyaikaa edellä.

Yeezy-setä on hyvin, hyvin vihainen

Nämä ovat huhuja: Kanye Westiltä tulee uusi levy kesän aikana ja sen nimi on Yeezus.

Nämä eivät ole huhuja: (Suosittelen lataamaan Media Hintin)





Lienee turha sanoa mitään levyn odotusarvosta.

Pappa-disco

Livetwiittasin maanantaina Daft Punkin uuden levyn striimiä ja biisi biisiltä vajosin syvempään masennukseen. Get Luckyn riemu olikin vahinko. Random Access Memories oli väljähtänyttä, väsynyttä ja itsekritiikitöntä nostalgiapierua. Kaikkea sitä, mitä Daft Punk oli aiemmin pastissoidessaan onnistunut välttelemään.

Toinen ja kolmas pyöräytys olivat sentään vähän positiivisempia. Levyn junnaavuus ei haitannut enää niin paljoa ja biisit soljuivat korvissa huomattavasti kivuttomammin. Se, mikä alkuun tuntui hajanaiselta ja ideattomalta muuttuikin nyt ymmärrykseksi.

Onhan se hauskaa, kun legendamiehet saadaan vierailijoiksi ja biisit kuulostavat heidän tuotannolta, mutta siinä on levyn ehkä isoin ongelma. Daft Punk ei nimittäin ole uusi LCD Soundsystem, tai edes Kindness. Daft Punkin nostalgia ja pastissointi on vanhojen setien ilottelua, joka kuulostaa hauskalta vain, jos kuvittelee sessiot mielessään. Sävellyksiin äänityssessioiden riemu ei valitettavasti ole yltänyt. Junnaavat biisit eivät kehity, eivätkä junnaavat elementit saa persettä keikkumaan tai edes hymyilemään. Discolle aika kehno merkki. AOR on muuten vaan perseestä. Että kiitos vaan Fragments of Timesta.

Random Access Memoriesia onkin helppo kuvata timantiksi, joka hiottiin vähän päin helvettiä. Vieraslista on vakuuttava, minkä vuoksi levy kuulostaakin välillä siltä, että biiseissä mennään vieras, eikä sävellys edellä. Tai sitten olen vain liian nuori tajutakseni keski-ikäisten muistelusessioita. Mitään uutta ja rohkeaa Daft Punk ei tee genressään, ainoastaan omalla urallaan.