Metals

Leslie Feist ei ole koskaan ollut elämäni suurin artistirakkaus. Naisen toinen albumi The Reminder, joka oli myös hänen läpimurto, tuntui olevan jokaisen lempparilevyjä pitkän aikaa, mutta itse en siihen koskaan päässyt ihan täysiä sisälle. Huikean hienoja kappaleitahan levy sisälsi, mutta en siihen kokonaisuutena koskaan päässyt jyvälle. Kolmosalbumi Metals ei siis ollut odotuslistani kärjessä, mutta kuten nyt syksyllä tuntuu tapahtuneen jo aika pirun monen levyn kohdalla, tämäkin levy pääsi yllättämään ja vielä todella positiivisesti.

En todellakaan ole mikään singer-songwriter genren suurin fani, enkä edes folkin, mutta Feistilla on hieno kyky luoda vangitsevia kappaleita ja hypnoottisia tunnelmia. Metalsilla hän onnistuu tässä parhaiten. Metals kun pysyttelee rauhallisissa ja melankolisissa kappaleissa koko kestonsa. Muutama irtiotto levyllä on, kuten aiemmin julkaistu How Come You Never Go There ja A Commotion, joista ensiksi mainittu on inhokkini levyltä. A Commotion on taas todella mainio kappale hienon rytmityksensä ansiosta.

Jos edellinen albumi The Reminder ajoittain räiskähteli ja maalaili villejä kuvioitaan väripaletin joka skaalalla, niin Metals pysyttelee jossain harmaassa ja mustassa, eikä todellakaan räisky. Nyt tarvotaan syvällä, mutta ei kumminkaan masentavissa vesissä. Levyn avauskappale The Bad In Each Other luo jo levyn tunnelman täydellisesti, vaikka onkin levyn selkeästi juurevin ja bluesahtavin kappale. Tällaista olisi mielellään kuunnellut lisääkin.

Se juttu mikä Feistin on erottanut edukseen muiden genrensä edustajien joukosta on biisien eläväisyys ja monipuolisuus. Biisit eivät turvaudu yhteen tai kahteen kikkaan, vaan biisit menevät moniin eri suuntiin ja pitävät kuulijan varpaillaan. Metalsilla tämä varsinkin korostuu, kun instrumentaatiot ovat välillä huikean isoja. Tunnelma ei kumminkaan rikkoudu näistä, vaan levy pysyy silti intiiminä.

Vaikka olen kuunnellut Metalsia todella intensiivisesti jo lähemmäs viikon, ja pidän siitä ihan mielettömästi, ja levy toimii niin kokonaisuutena kuin yksittäisiä biisejä sieltä täältä irroitellen, niin silti Feist ei aiheuta samanlaisia säväreitä kuin esim. Bon Iver. En tiedä johtuuko se levyn kylmyydestä ja melankolisuudesta, mutta haluaisin pitää tästä kyllä paljon enemmänkin. Se joku viimeinen silaus uupuu, joka toki voi paljastua vasta pidemmän ajan päästä. Silti jo nyt voin sanoa levyn olevan paljon parempi kuin The Reminder, joka nyt on vaatimattomasti vain klassikko tietyissä piireissä. Eli tiedätte mihin tarttua huomenna, kun levy virallisesti julkaistaan! Ennakkoonhan levyä voi kuunnella vielä tovin täällä.