En ole pahin nostalgian vastustaja, mutta yleensä comeback-innostus on ollut mielestäni setien rahastusta. Nyt joudun vetämään sanojani takaisin, koska kahden yhtyeen comeback-uutiset saivat mieleni herkistymään. Ne kaksi bändiä ovat hc-punksuosikkini At The Drive-In ja Refused.
En nyt lähde nostalgisoimaan bändien kohdalla tämän enempää. Sen sijaan onkin hyvä pohtia miksi näiden kahden yhtyeen paluut ovat tärkeimmät moneen vuoteen.
Sekä At The Drive-In, että Refused lopettivat huipulla. Molempien yhtyeiden viimeisiksi jääneet levyt olivat mestariteoksia, jotka nostettiin hardcoren klassikoiksi lähes heti julkaisujensa jälkeen. Kummankin levyn hienous ei tosin liity niiden genrekonventioiden erinomaiseen toistamiseen, vaan niiden täydelliseen kyseenalaistamiseen. Sekä Refusedin Shape of Punk To Come ja At The Drive-Inin Relationship of Command olivat aikoinaan ennenkuulemattomia genressään, kun molempien biisit saattoivat äkkiväärästi muuttua jazziksi, teknoksi tai ihan miksi muuksi vaan. Hardcore keksittiin uusiksi, eikä juuri kukaan muu ole edes uskaltanut tehdä mitään vastaavaa, tai jos on uskaltanutkin, niin ei ole pystynyt tekemään mitään yhtä hienoa.
En nyt halua väittää, että olisin hardcorepunkin suurin asiantuntija. Tietoni ja väitteeni pohjaavat lähinnä 3-5 vuotta sitten jyllänneeseen punk-innostukseeni, jolloin kahlasin ja imin itseeni niin historian kuin nykyisyyden. Sen jälkeen löysin uutta musiikkia, mistä innostua. Pointtini ei kumminkaan liity pelkästään vain hc-punkkiin, vaan musiikkikenttään yleisestikin. Nykyisin kun arvostetaan yhtyeitä ja artisteja, jotka uskollisesti toistavat menneisyyden nimien suurtekoja niitä sen kummemmin päivittämättä tai vääntämättä. Elämme tylsässä nostalgiamaailmassa, missä taiteessa tehty asioiden kyseenalaistaminen vaietaan. Ihmiset haluavat kivaa ja mukavaa taustaa, mitä kuunnellessa voi paeta todellisuutta nuoruusmuistoihin tai muuten vain ihanaan ja kivaan hattaraan. Refused ja At The Drive-In olivat kaikkea muuta. Heitä tarvitaan nyt!
At The Drive Inin paluussa bändin uudistuskykyä ja musiikillista villiyttä voi kyseenalaistaa, kun bändin hajoamisesta syntynyt The Mars Volta on antanut Omar Rodriguez-Lopezille ja Cedric Bixler-Zavalalle väylän toteuttaa kaikki hulluimmat musiikilliset ideansa, ja on myös ollutkin paljon hullumpi kuin emoyhtyeensä. At The Drive-In saattaa rajata miehiä liikaa, mutta Refusedin kohdalla asiat ovat täysin päinvastaiset. Bändin laulaja Dennis Lyzxénin Refusedin jälkeiset yhtyeet ovat kyllä jatkaneet lyriikoissaan kapitalismin vastaista sanomaa, mutta musiikillisesti ne ovat olleet taantumuksellista retro-rockia. The (International) Noise Conspiracylla oli hetkensä, mutta Lost Patrol Band oli vain tylsä. Jos Refusedin comeback onnistuu, niin musiikkikentälle palaa vihainen, täysin äkkiväärä ja takuulla poliittista sanomaa täynnä oleva yhtye, joka muistuttaa ihmisiä siitä, kuinka musiikilla voidaan luoda jotain uutta ja kyseenalaistavaa. Toivottavasti tämä myös inspiroi uusia yhtyeitä kyseenalaistamaan kaiken, uskaltamalla tehdä musiikkia jossa on sanomaa ja tekemään jotain aivan uutta, vaikka sitten lainaamalla menneestä.
Huolestuttavinta tässä tietty on se, että mahdolliseen ihmisten herättämiseen tarvitaan kaksi haudasta kaivettua yhtyettä, jotka voivat tyytyä vain menneisyyden hittien veivaamiseen ja helppoon tilipussiin. Sitä en todellakaan toivo, koska kyllä jotain pitää tapahtua, jos hc:ssakin rohkein teko on tehdä 70-minuuttinen teemalevy, joka mielestäni kuulostaa koko kestonsa ihan samanlaiselta.
Keväällä comebackien teho nähdään, kun molemmat yhtyeet tekevät paluunsa Coachellassa. Voi kuinka haluan Kalifornian paahteeseen tänä vuonna. Ennen kevättä voidaan kyllä muistella, kuinka saatanan kovia livebändejä yhtyeet olivat ennen hajoamistaan.
Mitä taas tähän minun non-operational stationiin tulee, niin katselen edelleen rauhassa, mitkä omat halut jatkolle ovat.
Relationship of Command kuulostaa edelleenkin ihan käsittämttömän hyvältä ja "tuoreelta", löytyy helposti mun all time top 10 -levyistä. Jänskättää vähän ATDI:n comeback, onko kyseessä pelkkä kiertue vai innostuvatko levyttämään vielä yhdessä. Ja miltä ATDI kuulostaa vuonna 2012, kun kaikki jäsenet ovat jo lähempänä 40 ikävuotta.
VastaaPoistaHenkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Jim Ward on ATDI:n aliarvostetuin jäsen (johtuneeko osaksi siitä, että Ward oli mun post-teinivuosien heartthrob) ja Sparta vielä aliarvostetumpi bändi. Mars Voltan häröilyt kiinnosti pienen hetken, mutta Spartaa kuuntelin intohimoisesti vuosia. Joidenkin mielestä Sparta oli tylsää alt. rockia, mutta mun mielestä kaukana siitä. Wardilla on taito yhdistää kaunis melodia raskaampiin elementteihin, eikä lopputulos kuulosta kornilta. Spartaa vaan ei koskaan mainita, kaikki muistavat vain Mars Voltan nousseen ATDI:n raunioista.
Eipä taida ATDI "ehtiä" Suomen festareille asti, tosin onhan tänne tulossa sellaiset yllättävät nimet kuin Metallica... Harmi, ATDI on yksi niistä bändeistä, jotka haluaisin nähdä livenä.
Relationship of Command on kyllä kestänyt aikaa hyvin ja on edelleen ihan tajuttoman kova levy. En tiedä mihin se henk. koht. levylistallani sijoittuisi, mutta top 50 ainakin. :D Eiköhän tuo muuten pelkäksi kiertueeksi jää, koska Mars Volta julkasee levyn maaliskuussa ja ymmärsin, että kiertävät sen tiimoilta tahollaan. Eiköhän tämä jää vain pariin keikkaan.
PoistaNo kyllähän se Omar on kaikista kovin jätkä tuossa porukassa. Siitä ei voi edes kiistellä. :D Jätkä on niin tajuttoman lahjakas soittaja ja sillä riittää ideoita ties sun minne. Välillä tulee huteja, mutta nekin ovat yleensä sentään kuunneltavia. Musta Disco Ensemblen Miikka on sanonu parhaiten Mars Voltasta ja Spartasta, että toinen on liian hörhö ja toinen liian konservatiivinen. Kun ne yhdistää ATDI:ssa, niin tuloksena on neroutta.
No ei varmaan tule Suomeen, koska ovat varmaan "liian kalliita suosioonsa nähden". Hommataan Slayerit ja kumppanit n:nen kerran tänne ja festarit täyttyy. Kai sitä siis pitää Keski-Eurooppaan suunnata kesällä, jos ATDI:n haluis nähdä.
Ja ihan btw, henk. koht. olen kyllä enemmän kikseissä Refusedista. Niillä voi aidosti olla jotain annettaavaa vielä 2010-luvullakin.