sunnuntai 8. toukokuuta 2011

I wanna scream so loud for you



Ymmärrettävästi en itse vietä äitienpäivää ihan perinteiseen tapaan. Itseasiassa yritän vältellä kaikkea asiaan liittyvää, jotta päivästä tulisi edes jollain tasolla siedettävä. Aikoinaan tämä Kanyen esitys oli vain tunteellisuudessaan huikeata katsottavaa. Nyt siihen pystyy valitettavasti samaistumaan.

Hyvää äitienpäivää!

torstai 5. toukokuuta 2011

Ensikuuntelu: Goblin


Koska me bloggaajat olemme hypettäjiä pahimmasta päästä ja tyyppejä, joille postaamisen ajankohtaisuus on tärkeämpää kuin syventyminen yhtään mihinkään, niin onkin hyvin soveliasta kirjoittaa vuoden hypetetyimmästä levystä parin kuuntelukerran perusteella ja vielä niin, että ensimmäisestä kuuntelukerrasta on vain pari tuntia. Goblin on virallisesti kaupoissa huomenna, mutta ennakkotilaus kannatti jälleen. Levy soi nyt kolmatta kertaa ja mielipide ei todellakaan ole valmis, mutta eipä kiinnosta, teen mitä huvittaa, niin kuin Tyler.

I'm a fucking unicorn, fuck anybody who say I'm not

Tyler, The Creatorin kohdalla olisi todella helppoa keskittyä pelkkiin ulkomusiikillisiin ansioihin. Onhan Goblininkin hype keskittynyt enemmän live-esiintymisiin, kaaokseen ja pahennukseen, kuin biiseihin. Siksi onkin todella hienoa kuunnella levyä, jossa artisti itsekin tiedostaa tämän. Jo heti avauskappaleessa Tyler räppää pitävänsä vain ja ainoastaan hauskaa välittämättä muiden mielipiteistä. Tämä levy on 19-vuotiaan teinipojan mielentuotos ja levyn teemana on, aivan kuten Bastardillakin, Tylerin dialogi terapeuttinsa kanssa, joka myös on Tyler itse.

The devil doesn't wear Prada, I'm clearly in a fucking white T

Goblin on todella synkkä levy. Valoa ei ole missään. Ainoastaan tuhoa, vihaa ja itseinhoa. Siitä huolimatta 74 minuuttinen levy ei tunnu liian pitkältä. Mitä nyt jälleen kerran levyn loppupuolelle ollaan säästetty levyn turhimmat biisit. Bitch Suck Dick on nimeään myöten vain pelkkä provosaatio, jonka kuuntelu aiheuttaa lähinnä myötähäpeää, vaikka juuri sitä levyltä odotettiinkin. Myös muuten ihan komea instrumentaali AU79 tuntuu vähän turhalta hidastelulta, kun viimeinen biisi Golden räjähtää käyntiin kaikessa vimmaisuudessaan. Muuten tämä teini on tehnyt laadukkaan ja - niin irvokkaalta kuin tämä kuulostaakin - viihdyttävän levyn.

See that's my decision, you fuckers don't have to listen, here, put this middlefinger in your ear

Goblin on selkeästi suunniteltu kokonaisuudeksi ja juuri kokonaisuutena levy toimii todella hyvin. Siksi näin parin kuuntelun perusteella on todella vaikea valita yksittäisiä biisejä hehkutettavaksi. Eniten olin ehkä vakuuttunut She:stä, jossa OFWGKTA:n r'n'b-hemmo Frank Ocean käy räppäämässä ja lurittelemassa kauniisti kertosäkeen. Biitistä tulee todella vahvasti The Weekndin touhut mieleen. Muutenkin biittien minimalistinen sointi on todella vahvasti mieleeni. Tosin Radicals jyrää kaikkea muuta kuin minimalistisesti ja silti olen innoissani. Punk on täällä taas!

Niggas saying "free Earl" without even knowing him, they're missing the new album, I'm missing my only friend

2011 on ollut niin surkea vuosi hip hopin saralla, että sitä on vain toivonut edes yhtä levyä, joka kuulostaisi muultakin kuin rutiinisuoritukselta. Goblin on kaikkea muuta kuin rutiinia. Tässä kuulee rakkauden ja vimman niin vahvasti, että väitän tämän olevan aivan kärkisijoilla, kun vuoden lopussa pitää taas valita vuoden parhaimmistoa genreistä huolimatta. Eipä olisi uskonut 19-vuotiaalta isoäitinsä luona asuvasta skeittirotasta moista.

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Raphael Saadiq is the man!


Raphael Saadiqin The Way I See It oli yksi vuoden 2009 isoimmista hittilevyistä. Joka vuosi listojen kärkiin tärähtää yksi soul-levy, joka pistää keski-ikäisten polvet veteliksi ja levyhyllyt rahtusen uskottavammiksi. Tästä voinee jo päätellä, että levy ei minuun mitenkään kovin kummoisesti iskenyt. Miehen kolmas levy Stone Rollin' sitten taas iskee ja kovaapa iskeekin.

Täytyy heti kärkeen myöntää, että muistikuvani The Way I See It:stä eivät ole kovinkaan kirkkaat, joten vertailukohdat jätettäköön sikseen. Stone Rollin' on silti yllättävänkin rock. Chuck Berry-tyylistä räminää ja groovea on varsinkin levyn alkupuolella oikein mukavasti. Kitarat soivat rosoisesti ja rummut iskevät kuin Manny Pacquiaon jabit. Ja samalla Saadiq laulaa sielunsa kyllyydestä. Tässähän menee omat polvet veteliksi.



Vaikka soundiin hatarilla muistikuvillani muutosta on tullut, niin ote on silti vahvasti menneessä. Motown-soundit tulevat jatkuvasti mieleen ja sepäs ei ole ollenkaan huono juttu. Retrosoul kun on parhaimmillaan ihan parhautta ja Saadiq on nyt onnistunut kutittamaan sellaista kohtaa minussa, joka pomppii riemusta aina kun levy soi.

Levyn ensimmäinen puolisko on omistettu riemukkaalle, äänekkäälle ja iskevälle rockailulle, kun taas toinen puolisko on jo perinteisempää ja rauhallisempaa soulia. Vaikka kahtiajako onkin ehkä vähän keinotekoinen, niin toisaalta se myös toimii. Yllätysmomentti on todella suuri, kun ensimmäisenä eivät alakaan soimaan jouset tai fraseerattu soul-kiekaisu, vaan kovaa soivat kitarat ja rummut. Kun yllätyksiä ollaan jaeltu puolikas levy, niin voidaankin siirtyä rauhallisempien kappaleiden pariin. Kunhan on vain selvinnyt levyn alkupuoliskon viidestä täydellisyyttä hipovasta kappaleesta. Kuunnelkaa itse, onhan nämä alla olevat kappaleet ihan silkkaa kultaa.





Viimeinen puolisko on, kuten on tullut todettua, rauhallisempi ja enemmän perinteisempään souliin päin. Ongelma on vain siinä, että kun alkupuolisko on tyrmäävyydessään aivan omaa luokkaansa, niin loppulevyn on todella vaikeata siitä enää petrata. Eikä oikeastaan petraakaan, tai edes pidä samaa tasoa yllä. Parhaimmillaan lopun kappaleet ovat huumaavan hienoja, kuten Good Man, mutta sitten taas pahimmillaan tasapaksuja, kuten Just Don't, tai vain hämmentäviä, kuten Day Dreams. Ei huonoja, mutta ei tajuntaa räjäyttäviäkään. Mitäs herra Saadiq menee tekemään täydellisen alkupuoliskon.



Jos viime vuonna "the man" oli Aloe Blacc, niin tänä vuonna valtikan ojennan mielelläni Raphael Saadiqille. Stone Rollin' on loistava levy, josta ei purnattavaa juuri löydy. Loppupuoli nyt hieman lässähtää, mutta vain hieman. Tämän vuoden parhaimpia ja tyylikkäimpiä julkaisuja, ja voin jo nyt sanoa, että tämä levy tulee soimaan stereoissani ja paljon. Saadiqin tyylikkyydestä pitää vielä avautua, voi kun voisin itsekin yhdistää nörttiyden ja cooliuden samalla tavalla. Ihan silkkaa Mad Meniä, mutta vieläkin coolimpaa. Huhhuh.

STYLISH AS FUCK!