Ensikuuntelu: Goblin

Koska me bloggaajat olemme hypettäjiä pahimmasta päästä ja tyyppejä, joille postaamisen ajankohtaisuus on tärkeämpää kuin syventyminen yhtään mihinkään, niin onkin hyvin soveliasta kirjoittaa vuoden hypetetyimmästä levystä parin kuuntelukerran perusteella ja vielä niin, että ensimmäisestä kuuntelukerrasta on vain pari tuntia. Goblin on virallisesti kaupoissa huomenna, mutta ennakkotilaus kannatti jälleen. Levy soi nyt kolmatta kertaa ja mielipide ei todellakaan ole valmis, mutta eipä kiinnosta, teen mitä huvittaa, niin kuin Tyler.

I'm a fucking unicorn, fuck anybody who say I'm not

Tyler, The Creatorin kohdalla olisi todella helppoa keskittyä pelkkiin ulkomusiikillisiin ansioihin. Onhan Goblininkin hype keskittynyt enemmän live-esiintymisiin, kaaokseen ja pahennukseen, kuin biiseihin. Siksi onkin todella hienoa kuunnella levyä, jossa artisti itsekin tiedostaa tämän. Jo heti avauskappaleessa Tyler räppää pitävänsä vain ja ainoastaan hauskaa välittämättä muiden mielipiteistä. Tämä levy on 19-vuotiaan teinipojan mielentuotos ja levyn teemana on, aivan kuten Bastardillakin, Tylerin dialogi terapeuttinsa kanssa, joka myös on Tyler itse.

The devil doesn't wear Prada, I'm clearly in a fucking white T

Goblin on todella synkkä levy. Valoa ei ole missään. Ainoastaan tuhoa, vihaa ja itseinhoa. Siitä huolimatta 74 minuuttinen levy ei tunnu liian pitkältä. Mitä nyt jälleen kerran levyn loppupuolelle ollaan säästetty levyn turhimmat biisit. Bitch Suck Dick on nimeään myöten vain pelkkä provosaatio, jonka kuuntelu aiheuttaa lähinnä myötähäpeää, vaikka juuri sitä levyltä odotettiinkin. Myös muuten ihan komea instrumentaali AU79 tuntuu vähän turhalta hidastelulta, kun viimeinen biisi Golden räjähtää käyntiin kaikessa vimmaisuudessaan. Muuten tämä teini on tehnyt laadukkaan ja - niin irvokkaalta kuin tämä kuulostaakin - viihdyttävän levyn.

See that's my decision, you fuckers don't have to listen, here, put this middlefinger in your ear

Goblin on selkeästi suunniteltu kokonaisuudeksi ja juuri kokonaisuutena levy toimii todella hyvin. Siksi näin parin kuuntelun perusteella on todella vaikea valita yksittäisiä biisejä hehkutettavaksi. Eniten olin ehkä vakuuttunut She:stä, jossa OFWGKTA:n r'n'b-hemmo Frank Ocean käy räppäämässä ja lurittelemassa kauniisti kertosäkeen. Biitistä tulee todella vahvasti The Weekndin touhut mieleen. Muutenkin biittien minimalistinen sointi on todella vahvasti mieleeni. Tosin Radicals jyrää kaikkea muuta kuin minimalistisesti ja silti olen innoissani. Punk on täällä taas!

Niggas saying "free Earl" without even knowing him, they're missing the new album, I'm missing my only friend

2011 on ollut niin surkea vuosi hip hopin saralla, että sitä on vain toivonut edes yhtä levyä, joka kuulostaisi muultakin kuin rutiinisuoritukselta. Goblin on kaikkea muuta kuin rutiinia. Tässä kuulee rakkauden ja vimman niin vahvasti, että väitän tämän olevan aivan kärkisijoilla, kun vuoden lopussa pitää taas valita vuoden parhaimmistoa genreistä huolimatta. Eipä olisi uskonut 19-vuotiaalta isoäitinsä luona asuvasta skeittirotasta moista.