No huhhuh, nyt tuli puskista sellainen levy, joka pääsi yllättämään minut aivan täysin. Wild Beasts on aiemmilla levyillään saanut rakkautta kriitikoilta, bloggareilta ja palkintoraadeilta. Bändin edellinen levy, Two Dancers oli jopa Mercury-ehdokkaana vuosi pari takaperin. Itse en kumminkaan jaksanut bändistä erityisemmin innostua. Laitoin sen samaan kategoriaan Dirty Projectorsin kanssa: vähän turhan taiteellista ja erikoista omaan makuuni. Dirty Projectors kumminkin aukesi ajan kanssa, mutta Wild Beasts jäi falsettilaulajineen paitsioon. Smotherin ensisinkku Albatross oli kumminkin iloinen yllätys ja jäinkin odottamaan uutta levyä pienellä mielenkiinnolla. Levy jäi kumminkin kevään levytulvan vuoksi odottamaan vuoroaan ja lopulta käyttikin vuoronsa hyvin. Smother vakuutti täysin.
Smother on todella rauhallinen levy. Se on jopa niin rauhallinen levy, että moni mieltäisi sen helposti äänitapetiksi, varsinkin kun aiemmat levyt ovat olleet paljon kokeilevampia ja villimpiä. Tällä kertaa mennään rauhallisissa ja pääosin synteettisissa tunnelmissa. Kitarat soivat harvoin ja silloin kun soivat, niin aika vaimeasti ja lähinnä pieniä melodioita soittaen. Pääosaan pääsevätkin Wild Beastsin laulajakaksikko Hayden Thorpe ja Tom Fleming joiden enemmän ja vähemmän falsettiset äänet tulkitsevat komeasti levyn kappaleita ja tällä kertaa miesten laulu ei kuulosta ärsyttävältä, kuten ei mikään mukaan. Levy soi täydellisesti yhteen ja sekös miellyttää.
Smother on siis todella rauhallinen ja vähäeleinen levy, mutta ei suinkaan tylsä. Levy ottaa heti ensitahdeiltaan täydellisesti haltuunsa ja vain kiristää otettaan loppua kohden. Siitä huolimatta levyä ei voi olla kuvailematta muulla adjektiivilla kuin miellyttävä. Smotheria kuunnellessa uppoaa pehmeään äänimaailmaan, johon jäisi mielellään pidemmäksikin aikaa. Parhaimmat esimerkit bändin erinomaisen tunnelmallisesta otteesta antaa Deeper ja Invisible. Molemmat biisit laulaa vähemmän falsettisempi Fleming. Sattumaako?
Smother on todella hieno levy, joka on vetänyt minut puoleensa täysin varkain. Vaikka levy on pelkkää hissuttelua, eikä sillä ole isoja koukkuja tai melodioita jotka iskostuvat päähän saman tien, niin siitä huolimatta en malta olla kuuntelematta. Aikamoista. Ensi sunnuntaina muuten käsittelen toisen levyn, johon käyvät aivan samat määreet.
Yona on saanut paljon rakkautta medialta parin kuukauden ajan. Syystäkin, koska hänen toinen levynsä Vaikenen laulaen on todella hieno, siitä huolimatta, että levy on täynnä rakkauden tuskaa.
Pidin jo Yonan debyytistä Pilvet liikkuu, minä en, vaikka sillä oli omat ongelmansa. Levy oli turhan rikkonainen ja hajanainen, jotta olisin pystynyt nauttimaan siitä niin paljon kuin olisin halunnut. Onneksi tämä ongelma on korjattu kakkoslevyllä. Vaikenen laulaen soi paljon yhtenäisemmin, eikä poukkoile suunnasta toiseen kuten edeltäjänsä. Mitä nyt nimettömät instrumentaalit eivät omiin korviin oikein tunnu sulautuvan joukkoon. Rikkovat tunnelmaa vähän turhankin paljon, vaikka kuinka yrittävät toimia alkusoittoina.
Jos instrumentaalit mättävät, niin onneksi Yona itse on kuin lähes täydellisyys. Vaikka hänen ääni ei välttämättä ole vahvin tai paras mahdollinen, niin aika moni laulaja voisi ottaa hänestä oppia eläytymisessä. Kylmät väreet tulevat levyä kuunnellessa moneen kertaan vain Yonan ääntä kuunnellessa. Kehitystä on tapahtunut siis todella paljon debyytistä ja pelkästään hyvään, vaikka sillä oli jo todella komeita hetkiä. Parhaimmat kappaleet ovatkin niitä, joissa Yonan ääni soi vahvimmin. Avausbiisi Liian aikaisin ja Poppamiehelle pysäyttävät joka kerta yhtä komeasti, kun pääosassa on vain Yonan ääni ja hänen läsnäolonsa.
Nyt kun olen lähes yksinomaan kehunut Yonaa, niin pakko on kehua myös orkesteria levyn takana. Orkesteri Liikkuvat Pilvet soi levyllä todella komeasti ja vaikka soittimia on ties kuinka paljon, niin levy ei kuulosta paisutetulta tai etäiseltä. Jouset ja torvet luovat hienon ja arvokkaan tunnelman levylle rikkomatta kumminkaan sanojen tuomaa intiimiyttä. Se on melkoinen saavutus. Plussaa on myös annettava siitä, että levy kuulostaa livenä soitetulta. Kuulostaa meinaan aika pirun hyvältä.
Voin suositella Yonan kakkosalbumia kaikille iskelmä-allergiasta kärsiville ja niille, jotka nauttivat kappaleista, missä rakkaus ei ole pelkkää hattaraa ja vaahtokarkkia. Kipin kapin siis levykauppaan tai kirjastoon, koska netistä ei nyt ole apua. Netistä ei löydy kuin puolentoista minuutin klippi Toisen omasta ja tämä aika spontaani treenikämppäversio Poppamiehelle-biisistä. Sen pitäisi riittää todisteeksi siitä, että Yona on hyvä.
Siinä ensimmäiset sanani kyberavaruudessa Ruisrockin jälkeen. Parempaan en pystynyt, koska Turku ja Ruissalo olivat juuri noin ihania. Elämäni ensimmäinen Ruisrock oli siis silkkaa juhlaa, vaikka ensimmäisenä päivänä jalat pyysivät jo armoa ja ääni oli huudettu pubihuuhkajamaisen käheäksi. Yritänpä siis kertoa, miten tähän kaikkeen päädyttiin kahden päivän aikana.
Ruisrock on ollut isoista festivaaleista aina se, jonka tunnelmaa ja järjestelyjä ollaan haukuttu eniten. Tämä siis minun silmissä. Milloin jonot ovat kamalat, milloin kävelymatkat ärsyttävät suunnattomasti ja milloin on tungosta enemmän kuin hermot kestävät. Allekirjoitan valituksista vain kävelymatkat. "Walk of shame" busseille oli perjantaina todella hermoja raastava, kun välillä ihmisletka jumittui täysin ja mieli halusi vain lepoa. Muuten järjestelyt toimivat oikein mukavasti. Jonoja ja tungosta ei näkynyt ja itse festarialue oli juuri sopivan kokoinen ja kivasti rakennettu. Se järjestelyistä.
Festivaalini alkoi Pariisin Kevään viimeisellä kappaleella, Tulivuoria, josta en saanut kuin pahan mielen. En sen huonoudesta vaan nimenomaan biisin aika jäätävästä kovuudesta. Yleisö oli ihan hurmiossa ja yhtye, Arto Tuunela, etunenässä pisti lavalla parastaan. Ehkä vielä joskus pääsen bändiä kokemaan enemmänkin kuin vain yhden biisin.
Pariisin Kevään jälkeen sivusilmävilkuiluni jatkuivat alternativemetalli-legenda Primuksella, joka kanssa jäi kokemuksena yhden kappaleen pituiseksi. Sen yhden kappaleen perusteella edelleen arvostan Les Claypoolia ennen kaikkea basistina. Taitavaa soittoa, mutta ehkä vähän pakko yhtyä nillittäjiin, joiden mielestä Primus oli väärillä festivaaleilla. Jossain muualla olisin ehkä jaksanutkin katsoa pidempäänkin kuin yhden biisin, mutta nyt ei vain jaksanut innostaa.
Primuksen jälkeen suuntasin Rantalavan läheisyyteen rentoutumaan CMX:n parissa, josta ei juuri sanottavaa jäänyt. Ei innostanut eikä ärsyttänyt. Creppini tosin maistui hyvältä.
Paramorea sen sijaan olisi ollut hauska kuunnella ja katsoa muualtakin kuin ns. hornan tuutista. Yhtye on yksi pahimmista guilty pleasureistani, eikä suinkaan vain Hayley Williamsin söpöyden takia. Biisit ovat parhaimmillaan todella hyvää pop-punkia. Tiedän yhtyeen olevan livenä myös aika pirun kova, koska, krhm, olen nähnyt ne kaksi kertaa. Toisella kerralla lähes eturivistä. Heh. Tuntui siis aika pahalta katsella kaukaa, kun koko ranta pomppii biisien tahdissa ja bändi näytti vetävän tutun energisesti. Uusi rumpali ja kitaristikin kuulostivat sulautuneen joukkoon ihan hyvin, vaikkakin nykyisin tuntuu, että yhtyeestä on tulossa entistä enemmän Hayley & The Boys.
Paramoren jälkeen kävin kokeilemassa, josko Hurts onnistuisi livenä osoittamaan sen, miksi yhtyeestä ollaan niin innoissaan. Kaksi biisiä riitti ja mieleen jäi vain se, että Theo Hutchcraft ilmeisesti luulee dramaattisuuden olevan yhtä kuin karisma. Kosketinsoittajakin näytti lähinnä Jersey Shoren The Situationin hipsterimmältä pikkuveljeltä. Eli joo, Hurts jää minulle edelleen mysteeriksi.
Vihdoin koitti hetki, jolloin jonkun bändin malttaisi ja haluaisi katsoa kokonaan. Maaliskuussa Kulttuuritalolla tajuntani räjäytettiin The Nationalin toimesta, joten yhtyeen toista näkemistä odottelinkin innoissani. Vaikka tiesinkin, ettei yhtye pystyisi millään festivaaliolosuhteissa luomaan samanlaista hurmosta ja intensiteettiä kuin Kultsalla, niin silti odotukset olivat katossa. Nyt varmaan saan kaikki kimppuuni, kun sanon, että yhtye veti aika rutiinikeikan. Vaikka Pekka Kuusisto oli mukana tuomassa biiseihin lisäsävyä viulunsa kanssa, niin silti The National ei temmannut tällä kertaa minua mukaansa. Mitään valitettavaa en sinänsä keikasta löydä, biisit soitettiin hyvin, Matt Berninger esiintyi jälleen isolla tunteella, eikä settilistakaan jättänyt nurinalle varaa. Ei vain onnistunut säväyttämään.
Illan pääesiintyjä taas ei todellakaan pettänyt. The Prodigy saapui näyttämään epäilijöilleen, ettei yhtye ole vieläkään tyytymässä nostalgiareliikiksi. Ruissalo tärisi, kun tuhannet ihmiset pogosivat ja reivasivat bändin tahdissa. Vaikka suurimpaan hurmokseen tarvittiinkin vanhoja hittejä, niin kyllä Invaders Must Dien biisitkin saivat jengin sekaisin ja laulamaan mukana. Voihan sitä aina bändiä kritisoida siitä, etteivät yritä mitään uutta, mutta jos bändi onnistuu edelleen vetämään festivaalit ja areenat täyteen, niin tarviiko sitä itseään sen kummemmin muuttaa. Itsehän pogosin ja rehasin niin, että jalkoihin sattui ns. ihan vitusti ja ääntä ei seuraavana aamuna riittänyt mihinkään. Kelpasi! Jos muuten biisien satunnaisista uusiosovituksista pitää jotain päätellä, niin ensi levyllä The Prodigy tulee löytämään itsensä dubstepista.
Lauantain bändisaldo ei myöskään ollut merkittävän suuri, mutta tällä kertaa laatu korvasi määrän. Päivän avausakti kohdallani oli bob hund, joka pääsi yllättämään aika kovaa, vaikka bändin livekunnosta en juuri muuta ole kuullutkaan kuin kehuja. Laulaja Thomas Öberg oli yhtyeen selkeä keulakuva ja se myös näkyi. Mies heilui Zorro-naamio kasvoillaan kuin vähän nörtimpi Iggy Pop. Yleisöä laulatettiin, yleisöä hyppyytettiin ja yleisöä hauskuutettiin englannin ja skånen sekaisilla välispiikeillä. Hurja keikka, jonka olisi suonut olevan vähän isommalla lavalla.
Seuraavaksi muutaman tunnin festarifiilistelyn jälkeen telttaan saapui Anna Calvi, joka täräytti sellaisella äänivallilla, etten olisi ihmetellyt sekunttiakaan, jos teltta olisi lähtenyt sen voimasta lentoon. Yhtyeessä ei Calvin lisäksi ollut kuin rumpali ja multi-instrumentalisti ja silti paljon isommatkaan bändit eivät moisiin ääniin yllä. Vaikka Calvi luottaa levylläkin valtavaan ääneen ja tunteeseen, niin livenä biisien yksipuolisuus korostui ehkä levyä pahemmin. Siitä huolimatta 45-minuuttinen oli oikein hyvä ja jään odottamaan Anna Calvilta lisää. Ja jos puhutaan "dramaattisuus on karismaa"-artisteista, niin Calvi sentään hoitaa tämän tontin hyvin. Toisin kuin kultalevy-Hutchcraft.
Sitten tulikin yhtye, jota olin odottanut koko festivaalin ajan ja ennen sitä. Elbow tuli, näki ja voitti. Vaikka teltta ei ollutkaan täynnä ja suurin osa yleisöstä oli varmasti tullut pelkästään mielenkiinnosta paikalle, niin Guy Garvey tuosta noin vain otti yleisön haltuunsa ja sen jälkeen keikka olikin pelkkää hurmosta. Ei riittänyt se, että biisit ovat jumalallisia, mutta kun koko teltta oli yhtä hymyä ja huutavaa symbioosia, niin sydämeni sulatettiin täysin. Elbow saattoi vetää teltassa ehkä koko vuoden parhaan keikan. Hävetkää nyt siis kaikki te, jotka ette saapuneet Ruissaloon tai menitte ennemmin katsomaan Rubikia.
Lauantain ja omat festivaalini päätti PMMP, joka päätti tarjota loppusilauksen todella isosti. Kaikki PMMP:n livenä nähneet tietävät, etteivät he tarvitse mitään erikoisjippoja yleisön liekittämiseen, mutta nyt niitä erikoisjippoja tarjottiinkin oikein urakalla. Oli akrobaatteja, tanssityttöjä, Uusi Fantasian tyyppejä feattaamassa, spessuvideo Matkalaulun aikana jne. Harmi, että taktisista syistä keikka jäi osaltani puolituntiseksi, mutta eipä olisi parempaa bändiä voitu saada lopettamaan näinkin huikea festivaalipäivä.
Ruisrock oli siis aivan mahtava, mutta kun tässä on tullut kehuttua bändejä, niin kehut nyt sinne, minne ne kuuluvatkin. Kiitos kaikille seuraa tarjonneille ja seuraan ottaneille. Ilman teitä Ruisrock ei olisi ollut sitä, mitä se nyt oli: silkkaa rakkautta. Turkukin näytti parhaat puolensa ja tämä raportti onkin pakko päättää tähän kappaleeseen. Sanat kun pitävät valitettavasti paikkansa aika täysin. Turku, ota minut takaisin pian.
