Jos joku olisi minulle vielä pari vuotta sitten tullut sanomaan, että tulisin hehkuttamaan kymmenminuuttista parittajan suhteesta paritettavaansa kertovaa r'n'b-biisiä, joka alkaa tanssipoppina, muuttuu puolessa välissä moderniksi kutusouliksi ja loppuu John Mayerin kitarasooloon, niin olisin ehdottanut tälle henkilölle hoitoon menoa. Oikeassa olisi silti ollut.
Olen eilisestä asti kuunnellut Pyramidsia ja ollut vain hämmentynyt, että miten tuo kappale vain toimii, vaikka siinä on uppopaistetun korneja elementtejä. Sitä kai kutsutaan lahjakkuudeksi.
Frank Oceanin debyyttilevy Channel Orange tulee 17. heinäkuuta ja ukko esiintyy Flow'ssa 10. elokuuta.
Jos olisin NME, niin olisin otsikoinut tämän jutun sanoilla: "HC on pelastettu!" Nyt kiroilin, tosin täysin tarkoituksella. Mitkään muut sanat eivät sovi kuvaamaan Trash Talkia.
HC-punkista on tullut salonkikelpoinen muutaman - anteeksi nyt vaan - hipsteribändin läpilyömisen seurauksena, mikä sinänsä ei ole huono juttu. Kyseiset yhtyeet eivät vaan ole minua jaksaneet napata. Ylipäänsäkään en ole muutamaan vuoteen törmännyt mihinkään erityisen lupaavaan harkkibändiin, en tosin ole erityisesti etsinytkään.
Nyt päästään Trash Talkiin. Tutustuin bändiin niinkin tuoreesti kuin eilen, kun Odd Future signasi yhtyeen. Mainion pressitiedotteen luettuani laitoin bändin videon Awake pyörimään. Tiedättekö sen tunteen, kun joku bändi vain kolahtaa kerralla? Koin sen tunteen ensimmäistä kertaa tänä vuonna.
Trash Talk on kaikkea muuta kuin salonkikelpoinen yhtye. Sen thrashcore haisee hieltä, maistuu kiljulta ja asenne on se ainoa oikea: vedetään turpaan. Vaikka yhtyeiden kohdalla aitoudesta puhuminen onkin turhaa genrestä riippumatta, niin Trash Talkin meininkiä katsellessa ei voi käyttää muuta sanaa. Näille jätkille hardcore tulee sydämestä.
Bändistä ei oikein voi puhua minään tuoreena lupauksena, kun se on julkaissut omakustanteena kolme levyä ja kuusi ep:tä. Katsotaan, miten suosio lähtee kehittymään levysopparin myötä. Rahkeita on!
Vielä yksi provo. Lo-fi-soundit eivät tuo uskottavuutta eikä asennetta. Ne tulevat pelkällä musiikilla.
Jos olisin NME, niin olisin otsikoinut juttuni joko muotoon "Maximo Park is Back!" tai "Maximo Park is ready to save indie". Koska en ole NME, niin tyydyn vähäeleisyyteen.
Maximo Park on palannut ja haluaisin toivoa, että tällä kertaa parhaimmalla levyllään. Bändi kun oli parhaimmillaan todella hyvä. Harmi, että sössivät maineensa umpipaskalla kolmannella levyllään.
Takaisin nykyaikaan, sattumalta törmäsin tähän NME:n toimistolla soitettuun kappaleeseen, joka on mielestäni häikäisevän hieno. Kaunis melodia ja kokonaisuudessaan kappale, joka vetää puoleensa ja pakottaa kuulijan olemaan läsnä. Näin niitä biisejä kuule tehdään!
Yhtyeen neljäs levy The National Health julkaistaan parin viikon päästä. Toivottavasti levyversiota, ja levyä, ei ole ryssitty.
EDIT: Video vaihdettu luotettavampaan versioon Youtubesta. The Mahogany Sessionsin veto on periaatteessa aivan sama kuin NME:n toimistossakin vedetty, tällä vain kuuluu koskettimet paremmin.
