Foo Fighters valkokankaalla ja televisiossa

Facebookissa (liittykää!) mainostinkin jo viikko pari takaperin useamman Finnkinon teatterin esittävän tuoreen Foo Fightersista kertovan dokumentin Back And Forthin 10. päivä toukokuuta. Jim esitti jo eilen Suomen ensi-iltana dokumentin ja musiikkidokumenttinörtti oli innoissaan.

Back And Forth kertoo yhtyeen historian alkaen Kurt Cobainin kuolemasta ja loppuen tuoreimman levyn, Wasting Lightin, äänityksiin. Se mikä parhaimmissa yhtyeistä kertovissa dokumenteissa on aina läsnä, on rehellisyys ja se, ettei huonompiakaan aikoja jätetä huomioimatta. Kivakiva ei koskaan toimi pelkästään. Back And Forth on kaikkea muuta kuin kivakivaa. Yhtyeen historia on täynnä draamaa jäsenistön muutoksista jäsenistön yliannostuksiin.

Pidin suunnattomasti dokumentista, vaikka en Foo Fightersin suurin fani olekaan. Pidin dokumentin tavasta antaa pääosa puheelle, eikä arkistomateriaalia ollut liikaa. Dave Grohlin ja muiden jäsenten kertomukset yhtyeen historiasta olivat todella avoimia ja suoria, mikä yllätti minut ihan täysin, niin tapahtumien kuin avoimuudenkin osalta. Käsitys Dave Grohlista musiikkimaailman mukavimpana miehenä koki kolauksen, mistä kunniaa myös hänelle, ettei alkanut turhaan selittelemään mokiaan.

Nelonen näyttää dokumentin vielä uusintana ensi keskiviikkona (torstain puolelle menee) kello 0.45, joten tallentavat digiboksit, videot, dvd:t jne valmiuteen, koska tätä ei kannata missata. Ja tosiaan ympäri maata 10.5 dokumentti on nähtävissä Finnkinon teattereissa ja dokumentin perään esitetään livetaltiointi yhtyeestä esittämässä uusin levy Wasting Light kokonaisuudessaan KOLMEDEENÄ. En ole varma missä taltiointi on tehty, koska mistään ei kyseistä infoa löydy, mutta jos se on tämä sama, mikä Youtubessakin pyörii, niin 15 euroa on ehkä vähän tyyris hinta tästä ilosta. Mutta sitten taas toisaalta valkokangas ja teatterin tunnelma ovat aina ekstraa, mistä mielellään maksaa vähän ylimääräistä. Päätittepä mitä tahansa, niin muistakaa, että sen päätöksen pitää sisältää tämän dokumentin näkeminen. Se on parhaimpia päätöksiä, mitä teette aikoihin.





Eikä tietenkään sovi unohtaa Foo Fightersien keikkaa Helsingin Kalasatamassa 26. kesäkuuta. Lippuja on vielä jäljellä. Mainostus loppuu tähän.

EDIT: 3D:nä nähtävä live-esitys on juuri tuo sama, mikä Youtubestakin löytyy.

Onneksi on Veronica Maggio

Vaikka kuinka aikoinaan lupasin itselleni, että tässä blogissa ei ruodita omaa elämääni, niin tämä on sellainen asia, että se tulee väistämättä näkymään elämässäni jonkun aikaa ja siten myös postauksissani. Sain nimittäin potkut. Teoriassa. Luvattu kesätyöpaikka ei ollutkaan enää tänään luvattu.

Vaikka tatti otsassani on luokkaa John Holmes potenssiin 69, niin onneksi musiikki auttaa aina. Otsikon mukaisesti, onneksi on Veronica Maggio. Veronican Satan I Gatan julkaistiin eilen ja vaikka levy ei olekaan ihan sellainen popjumaluus, mitä Jag Kommerin perusteella olisi voinut olettaa, niin ihan kivaa poppista on koko levy täynnä. Ihan kivan ylittää tosin reippaasti Välkommen In. Onko niinku täydellinen tyttöpop-soundi saavutettu ja onko niinku ihan täydellisen ihastuttava kappale muutenkin. Kesähitti 2011-kisa on nyt virallisesti avattu ja Veronica kisaa siellä!



Ja ihan näin ennakkoon voin jo kertoa, että jos kesällä näette surullisen koiranpennun näköisen indiepojun Helsingin puistoissa akustisen kanssa, niin kyllä, se olen minä ja kyllä, se biisi on Trololo. Tulkaa toki laulamaan mukana! Vielä on aikaa opetella sanoja.

Jamie Woon ja R'n'B:n vallankumous

Pitkästä aikaa pistetään levyvinkkiä kehiin. Levyjen kuuntelu on jäänyt kevään aikana todella vähiin, varsinkin uusien, koska nyt mieli halajaa tuttua ja turvallista. Siksi kuuntelematta parhautta olevat Elbow ja TV On The Radio ovat jääneet odottelemaan vuoroaan. Yhtä uutuutta sen sijaan on tullut kuunneltua ja se on Jamie Woonin Mirrorwriting.

Jamie Woonista tuli hohkattua jo alkuvuoden hypeviikolla. Eikä suotta. Olihan miehen ensimmäiset biisijulkaisut jo lupaavan kuuloisia. Levyä tuli silti odotettua hieman pelonsekaisesti. Lady Luck kun alkuun kuulosti vain hitusen päivitetyltä Craig Davidilta, mikä tässä tapauksessa nosti hälytyskellot soimaan ja kovaa. Mirrorwriting pääsi silti yllättämään ja vakuuttamaan.



Jamie Woonia ollaan kovasti yritetty niputtaa dubstepin alle, mutta eipä Woonin musiikissa dubstepia ole ehkä kuin etäisinä kaikuina. Bassot ovat suhteellisen maltillisia, eikä wobble-soundeja kuulla lainkaan. Dubstepia kavahtaneiden ei siis tarvitse pelätä levyä. Tämä on helppoa kuunneltavaa.



Helppo kuunneltavuus onkin levyn kompastuskiviä. Kappaleet soljuvat eteenpäin ilman särmittömästi. Vertailu James Blakeen tulee väistämättömästi nyt kehiin. Blakea syyteltiin hissimusiikkimaisuudesta, mutta Woon tasapainoilee ihan aidosti siinä rajoilla, että onko tämä vain kivaa taustamusiikkia, vai keskittymistä vaativaa himmailua. Välillä raja ylitetään, mutta onneksi vain ajoittain. Suurimman osan levystä biisit ovat laatutyötä.

Tällä hetkellä eniten vakuuttavat Shoulda, TMRW, Echoes ja levyn päättävä Waterfront. Näistä neljästä kappaleesta käy myös ilmi levyn tyyli. On vähän nopeampaa kappaletta ja on sitä hitaampaa tunnelmointiakin. Kaikille kaikkea, jos haluan kliseinen olla ja minähän haluan. Anteeksi en anna Spiritsin albumiversion raiskattua sovitusta. Toihan on ihan paska!



Britannian dubsteppikilpailu on nyt kovaa ja Jamie Woon jää kyllä auttamattomasti nimikaima XX:n ja Blaken jälkeen. Toisaalta Woonin levy on niin helppoa kuunneltavaa, että tämä luultavasti pyörii stereoistani useampaankin otteeseen. Otas siitä paremmuudesta sitten selvää, mutta suuremmat tunnekuohut jäivät Woonia kuunnellessa vähemmälle. Siten ratkaistiin tämä kiista. Anywho, ottakaa testiin ja ihastukaa. Tai olkaa heittereitä. Siitä Didosta on hyvä lähteä dissailemaan.



Heittauksesta ja otsikosta puheenollen, The Weeknd! Kanadalainen herrasmies tuli ja rysäytti ärränpeen kertaheitolla joka hipsterin lempigenreksi. Tarkoitus oli paneutua The Weekndiin ihan oman postauksenkin verran "mitäs helvettiä?"-asenteella, mutta tyydyn vain olemaan lievästi innoissani tästä kaverista. Onhan The Weeknd:kin ihan sitä itseään, mutta huomattavasti vähemmän imelää ja juustoista kuin genreveljensä. Tätä voi myös diggailla ilman ironianhäivää. Alla oleva biisi vakuutti samantien ja on edelleenkin silkkaa vuoden paras biisi-matskua! Mixtapen saa täältä.



Toivottavasti ärränpee-diggailusta tulee yleisesti hyväksyttyä, koska R. Kellyä tulisi kaikkien arvostaa ilman, että sitä pitäisi peitellä ironialla. "Let me stick my key in your ignition beibeeee, no, niin no, hehheh, no se on vaan läppä"-sanonta jääköön historiaan!