Jätkäjätkien viime vuonna ilmestynyt debyyttilevy Ykstoist ykstoist oli ihan ok, mutta ei lopulta mitään sen enempää. Asan talvella julkaistu Jou jou oli sitten pari astetta heikompi tuotos. Odotukset eivät ole järin suuret Jatkojatkoja kohtaan, eikä näistä biisivuodoista pitäisi ikinä lähteä hypeä tekemään, mutta kun potkii ja hyvin.
Siinä on sitten kesän festareille jo pari täsmähittiä valmiina. Suuri maailma varsinkin on todella hyvä. Uusi moottoritie ei vielä ainakaan vakuuta samalla tavalla, mutta ei sekään huono ole. Katsotaan parin viikon päästä riittääkö hittejä albumillisen verran. Jatkojatkot kaupoissa siis 15.6.
Booker T. Jones on legenda, joka on itselläni jäänyt funk-historiaa opeteltaessa vähemmälle huomiolle. Nimi on tuttu, mutta mielikuvat vetävät enemmän pellepainin puolelle. Kaltaiselleni noviisille kelpaa kyllä se, että vanhat ukot tekevät vielä eläkepäivillään funkia, mikä potkii perseitä ja ottaa nimiä.
Booker T:n alkukuusta julkaistu The Road From Memphis on rikollisen vähälle huomiolle jäänyt helmi. Itse bongasin levyn vähän vahingossa Stupidon listoilta ja kiinnostus heräsi, kun The Rootsin mainittiin olevan levyllä taustabändinä. Eikä vierailijalistakaan yhtään kiinnostusta laskenut, pikemminkin päinvastoin. Levyllä käyvät nimittäin laulamassa Lou Reed, My Morning Jacketin Yim Yames ja The Nationalin Matt Berninger duetoi soul-kuningatar Sharon Jonesin kanssa. Joko alkoi kiinnostamaan?
Vaikka nimet levyn takana voisivat viedä huomion itse pääartistilta, niin levyllä asia ei suinkaan ole näin. Booker T:n Hammond ujeltaa komeasti pitkin levyä ja taustabändi pitää vain rytmin tiukkana ja potkivana. Niin kuin hyvässä funkissa kuuluukin mennä. Cover-versio Gnarls Barkleyn Crazysta on hyvä todiste.
The Road From Memphis ei keksi pyörää uudelleen, vaan groovaa vastustamattoman hyvin. Nopeat kappaleet pistävät liikkeelle ja hitaammat kappaleet taas ovat täynnä sielua. Vaikka soulin ja funkin saralla on tullut kovia nuorempiakin tekijöitä, niin Booker T. Jones näyttää, että ei pidä aliarvioida vanhempaa sukupolvea. Lopetetaan tähän kauniiseen duettoon, jossa Matt Berninger ei jää yhtään jälkeen Sharon Jonesille. Kaunista.
------------------------------
Pakko on vielä muistaa Gil Scott-Heronia. En olisi uskonut, että kun reilu vuosi sitten kuulin I'm New Herea ja tutustuin miehen tuotantoon, että joutuisin näin pian lukemaan suru-uutisia. Harvoin muusikkojen ja julkkisten kuolemat herättävät surua, mutta tämä herätti. RIP Gil Scott-Heron.
Lil Wayne on taatusti tämän hetken mainstream-räppäreistä se vihatuin ja samalla rakastetuin. Meneepä Youtubeen katsomaan minkä tahansa old skool rapvideon, niin kommenteissa haukutaan Lil Wayne alimpaan helvettiin. Itse en ole mieheen kohdistunutta vihaa koskaan ymmärtänyt. Onhan tuo narina ihan saatanan raivostuttavaa kuunneltavaa, mutta parhaimmillaan Weezy on kekseliäs räppäri. Miehen täysin freestylena aina vedetty riimittely on todella arvaamatonta ja välillä täysin toisista maailmoista. Olihan se autotune-vaihe aivan kamalaa kuunneltavaa, mutta onneksi se ollaan unohdettu.
Pariin otteeseen lykkääntynyt Tha Carter IV (toi kansi on taas aivan tajuttoman siisti!) alkaa vihdoin kerätä hyvää hypeä taakseen ja pakkohan se on itsekin lähdettävä mukaan. Nimittäin jo viime talvena julkaistu 6 Foot 7 Foot on huikea biisi. Bangladeshin biitti paukkuu kiitettävän munakkaasti ja sekä Weezy, että vierailija Cory Gunz sylkevät kovaa. Videokin on taattua Lil Wayne-käsittämättömyyttä.
Kakkossinkku John ei ole lähellekään yhtä hyvä biisinä, mutta video on taas - toistan itseäni - käsittämätön. Ei räppikliseet mihinkään muutu, vaikka kuinka yritetään jotain kauhuteemaa niihin ympätä. Rick Rossin pyörätuoli tosin herättää hilpeyttä spinner-pyörineen. Jos jotain hyvää tästä biisistä pitää sanoa, niin ainakaan autotunea ei tarvitse enää kestää.
Eilen nettiin vuotanut kolmas sinkku How To Love on taas jotain aivan muuta. Tällä kertaa Lil Wayne koittaa taitojaan sokerisen R'n'B:n parissa ja tiedän, että tämä kuulostaa uskomattomalta, mutta lopputulos on hyvä. Tätä biisiä kuunnellessa huomaa kuinka paljon Drake ja Weezy kuulostavat toisiltaan. Samalla lafkalla ovat muuten molemmat. Millaisenkohan räppihirviön saisi aikaan, kun nämä yhdistäisi?
Tha Carter IV on viimeisimpien tietojen mukaan kaupoissa kesäkuun 21. päivä. Lil Waynen historian tuntien levy lykkääntyy joulumarkkinoille.
------------------------
Koska otsikko ei rajannut aihetta pelkästään Weezyyn, niin voin innostua toisestakin artistista. Tässä tapauksessa pitää tosin puhua duosta. Detroitin kovimmat kaverit Eminem ja Royce Da 5'9 julkaisevat kesäkuun 14. yhteisep:n nimellä Bad Meets Evil. Jo jonkun aikaa Youtubessa aikaa viettänyt biisi Fast Lane tuli kuuleviin korviini vasta eilen ja onneksi tuli. Nyt voidaan mahdollisesti puhua vuoden parhaasta rap-biisistä. Eminem kuulostaa suoraan sanottuna vitun kovalta, eikä siltä vammaisvitseihin ja itkuräppeihin juuttuneelta keski-ikäiseltä nillittäjältä, mitä mies on ollut viimeiset seitsemän vuotta. Vielä kun Royce Da 5'9:kin laittaa parastaan ja Sly Jordanin laulama kertsi kuulostaa ihan Dr. Dren kulta-aikojen biisien Nate Dogg-lurituksilta, niin minä olen sulaa vahaa ja palvon näitä miehiä.
Surkeasti alkanut hip hop-vuosi alkaa yhtäkkiä näyttämään todella kovalta.
