Ensi vuoden isot: The Weeknd

Abel Tesfaye, joka tunnetaan paremmin The Weekndinä on Lana Del Reyn kaltainen nettisensaatio, pienemmässä kaavassa tosin. Miehen suosio räjähti keväällä, kun ensimmäinen mixtape House of Balloons julkaistiin netissä. Niin blogit kuin hoppifoorumitkin suorastaan lankesivat tämän r'n'b-renessanssimiehen edessä ja lisää jäätiin odottamaan. Elokuussa tuli Thursday, johon pätevät tismalleen samat sanat kuin edelliseen.

Mikä sitten tekee The Weekndistä niin hyvän? Sitä olen miettinyt pitkään jo itsekin. Pelkkä uutuudenviehätys mikä The Weekndin synkässä, itseinhoisessa ja nihilistisessä r'n'b:ssä on, ei voi riittää selitykseksi, varsinkin kun suosio on ylittänyt genrerajat komeasti.

Itseäni on ehkä vähän helpostikin viehättänyt The Weekndissä tietty synkkyyden ja herkkyyden yhdistelmä, millä biisien tunnelma on aivoja sulattavan hienoa. Tesfayen ääni ja tulkintakyky ovat huikeita jo nyt, eikä miestä karismakaan ole karttanut. Mixtapet ovat olleet kyllä harmittavan epätasaisia ja biisien sisälläkään ei kaikki aina mene ihan nappiin, mutta hirmuisen potentiaalin kuulee jo nyt.

Ehkä kaiken takana on kumminkin uuden ajan singer-songwritereiden esiinmarssi. The Weeknd kuuluu samaan porukkaan, jotka eivät suostu jäämään ennakkoluulojen vangeiksi, vaan pyrkivät viemään genreä ja itseään jatkuvasti eteenpäin. Ehkä tämä pioneerityö on tuonut suosiota ja suitsutusta enemmänkin kuin ehkä olisi vielä tässä vaiheessa ansainnut. Ehkä.

Tämän vuoden puolella pitäisi tulla vielä mixtape-trilogian kolmas osa, josta esimakuna julkaistiin biisi Initiation, jolla synkkyys ja raakuus ollaan viety kaikilta osin asteen verran eteenpäin. Ensi vuonna on debyyttialbumi tiedossa, jonka näillä näkymin julkaisee Lil Waynen, Draken ja Nicki Minaj'n taustalla toimiva Cash Money. Väitän yhä edelleen, että kunhan The Weeknd päästetään ison yleisön eteen, niin tulosta alkaa tulla ja roimasti. Miehellä on kaikki potentiaali nousta genressään jättinimeksi. Se on toinen asia lunastaako Tesfaye potentiaalinsa.

Ensi vuoden isot: Lana Del Rey

Alkuvuodesta pidin teemaviikon, jossa otin käsittelyyn viisi artistia, joiden odotin breikkaavan tänä vuonna toden teolla. Jamie Woonin kanssa osuin oikeaan, Mona ja Grouplove jäivät enemmän tai vähemmän suutareiksi ja Niki and The Doven ja The Heartbreaksin kanssa jäädään odottelemaan ensi vuotta ja mahdollisia albumeita.

Tällä viikolla on sama teema. Viisi artistia, joiden oletan breikkaavan toden teolla ensi vuoden aikana. Oma viiden listani on ollut mietittynä jo muutaman viikon ja tänään julkaistiin BBC:n perinteinen Sound of 2012-lista, jolta tietty löytyy kaksi samaa nimeä kuin minulta. Siitä pitää kyllä ottaa vähän sulkia hattuun, että bongasin Niki and The Doven jo vuosi sitten. Palataan silti omaan listaan ja ensimmäiseen nimeen, josta puhuminen "mahdollisena isona nimenä" on vähän turhaa, koska tämän naisen tietää luultavasti nyt jo meidän kaikkien äiditkin.

Lana Del Rey ei tarvinut kuin yhden biisin ja videon siihen, että hype, vihaaminen, analyysit, ulkonäkökeskustelu ja yleinen lätinä lähti lähes jokaiselta aivan käsistä. Musiikista keskusteleminen loppui siihen pisteeseen, kun Video Games lähti radioihin soimaan ja Del Reyn sopimus Interscopen kanssa julkistettiin. Siinä missä ennen tätä kaikkea puhuttiin vuoden isoimmasta indiehitistä ja mahdollisesti vuoden parhaasta biisistä, niin nyt keskustelu on pyörinyt lähinnä siinä, kuinka paljon Lanalla on kasvoissa muovia ja onko hän levy-yhtiön tuote vai ei.

Tällä kaikella ei pitäisi olla mitään väliä, koska tuskinpa kukaan voi kiistää Video Gamesin komeutta kappaleena. Vaikka jättäydyin syksyllä ihan tarkoituksella hypestä pois, niin se ei meinannut sitä, ettenkö olisi ihastunut biisiin siinä missä monet muutkin. Pidän mielettömästi biisin haikeasta tunnelmasta, johon Lana Del Reyn flegmaattinen laulu sopii täydellisesti.



Vaikka Facebook-sivuilleni laitoin tarkoituksella provosoivasti Born To Dien virallisen audion(?) kohdalle tekstin "loppuiko hype tähän?", niin se ei tarkoittanut sitä, ettenkö olisi pitänyt tästäkään kappaleesta. Video Gamesin komeuteen ei ylletä, mutta sitä tuskin kukaan odottikaan. Oikeastaan biisin ainoa miinus on se, ettei se ole Video Games. Muuten biisissä toimii samat elementit kuin Video Gamesissakin, vain hitusen heikommin.



Debyyttialbumi Born To Die ilmestyy tammikuun lopussa ja sitä ennen voidaan vain spekuloida sen laatua. Toivottavasti keskustelu pysyisi jatkossa musiikissa ja levyä voitaisiin lopulta arvioida musiikillisten ansioiden perusteella, eikä millään "aitousmittareilla", jotka ovat aina ihan silkkaa paskaa.

Inni

Tämä on taas niitä postauksia, joiden kanssa pitää arpoa, kumpaan blogiin sen postaisi. Inni menköön musiikin alle.

Sigur Rós julkaisi nelisen vuotta sitten upean elokuvan Heima, jossa yhtye soitti kotimaassaan Islannissa mitä erinäisimmissä paikoissa tuoden iloa paikallisten elämään. Siinä kuvaus ja kaikki osuivat niin hyvin nappiin, että moni jäi janoamaan lisää. Vastaus näihin toiveisiin on Inni.

Inni on konserttielokuva yhtyeen viimeisimmän kiertueen viimeiseltä kahdelta keikalta Lontoon Alexandra Palacessa. Se mikä tekee Innistä niin omalaatuisen on sen kuvaus, tai pikemminkin post-production-tapa. Keikka kuvattiin diginä, muunnettiin filmille ja filmiprojektio kuvattiin vielä kerran digille mitä luultavammin aivan tolkuttoman filtterisuman läpi. Tämä veikkaus johtuu siitä, että kuva on niin karun rakeinen ja paskainen, ettei moista ihan perinteisin kuvauskeinoin saataisi aikaan.

Konserttielokuvissa on aina se ongelma, ettei minkään yhtyeen esiintymistä yksistään jaksaisi kotisohvalla, saati elokuvateatterissa katsoa. Samoin keikoilla tarvitsee visuaalisia ärsykkeitä, jotka vetävät mukaansa, koska jos niitä ei ole, niin äkkiä tulee olo siitä, että miksi en kuuntelisi tätä musiikkia vain kotona. Innin vetovoima on biisien väliin lisätyissä videoklipeissä, missä on yhtyeen haastatteluja ja livevetoja ihan alkuajoilta, missä näkee yhtyeen soittavan ties missä kellareissa isojen konserttisalien sijaan.

Sitten kun siirrytään konserttisaliin ja nykypäivään, niin Inni pakottaa katsojan aivan soittajien iholle. Kuvat ovat lähes poikkeuksetta superlähikuvia, joissa kuva keskittyy soittimiin tai soittajien kasvoihin. Edes keikalla eturivissä olo ei päästäisi katsojaa näin lähelle ja kun kuvanlaatu on raaka ja rosoinen, niin livetilanteen vaativuuteen ja intensiteettiin lähes pakotetaan samaistumaan. Vielä kun Sigur Rosin kauneuden ja silkan helvetillisyyden välillä seikkaileva musiikki pauhaa taustalla, niin Inni upottaa katsojan johonkin taikamaailmaan, mikä ei ole enää pelkkä keikka. Se on jotain aivan muuta. Tämä seikka jo yksistään nostaa Innin kaikkien aikojen parhaimpien konserttitaltiointien joukkoon.

Jos et vielä ole oikein päässyt Sigur Rósiin sisälle, niin katso Inni. Tajuat bändin ympärillä olevan taian aivan eri tavalla. Ja kyllä se on taikaa, vaikka bändin jätkät kuinka sanoisivat olevansa vain neljä tavallista tallaajaa, jotka soittavat aivan tavallisessa yhtyeessä. Voittehan te selittää, ei sitä kukaan usko.


Sigur Rós: Festival (Live) from Sigur Rós on Vimeo.