Pori, voi kuinka mua kiusaatkaan

Justicen Civilization pauhaa, Melt-fiilikset on kovat ja sitten pamahti pommi. Pori Jazzin täyttää lempiartistit. Aloe Blacc olisi jo yksinään aiheuttanut pienoisen "pää sanoo poks"-efektin, mutta kun lempiräppärini *ikinä* tuodaan myös mestoille, niin itku pääsee. Mos Def, mikset voinu olla aikoinaan Rock The Bellsissä niin kuin sovittiin? Nyt tulee dilemma.





Dilemmahan on se, että Melt on samaan aikaan. Tietty Saksa on aina Saksa, mutta jos olet odottanut yhtä ainoata räppäriä Suomeen kohta seitsemän vuotta, niin päätökset eivät olekaan enää niin helppoja. Argh.

Keski-ikäisten picnic-ohjelmistoa on myös. Rumer on näistä kaikista katu-uskottavin nimi, mutta itse jopa hieman hihkun täällä Tom Jonesin ja Elton Johnin nimille.





Hassuttelu sikseen. Pori ei ehkä nyt räjäyttänyt aivan yhtä kovaa kuin viime vuonna, mutta kelpo bileet saadaan jo näillä nimillä aikaan. Ja lisää on tietty kevään mittaan tulossa. Innostus ei enää olekaan niin kiva asia.

Kevätintoilua

Ulkona ei edelleenkään näytä, tai edes tunnu keväältä, mutta nyt on se "kevätfiilis". Se fiilis, kun voi pomppia uuden Reginan tahtiin ja ei voisi kiinnostaa pätkän vertaa, onko se bestcoastia vai painsofbeingjäpäjäpäjäpää.

Regina - Jos et sä soita by Universalfi

On myös se aika, kun ei oikein ymmärrä, miksi tämä tuli skipattua aiemmin. On myös se aika, kun ei oikein tiedä kumpaa soittaisi repeatilla, Veronicaa vai Reginaa.



On myös se aika, kun viimein alkaa sisäistää sen, että kesällä saatan pomppia jossain päin Saksaa Common Peoplen tahtiin.



Intoilu, oi kuinka kaipasinkaan sinua!

Hajatuksia The Strokesista

The Strokesin neljäs albumi Angles on nähnyt vihdoin ja viimein päivänvalon. Vaikka itsekin asetin levylle melkoiset messias-odotukset, niin eihän yhtye niihin todellakaan vastannut. Ajatukset levystä ovat edelleen jokseenkin hajanaiset. Ei levy hyvä ole, eikä huonokaan, mutta ei oikein mitään mitä olisin odottanutkaan. Yritetään ruotia levyä edes jotenkin.

Jos Under Cover of Darkness oli täydellinen paluu vanhaan The Strokes-ilmaisuun, niin muuten levyllä yritetään löytää uusia sävyjä. Jo Julian Casablancasin soololevyltä tutut syntetisoidut 80-lukusävyt ovat läsnä ja usein. Two Kinds Of Happiness, Games ja Metabolism voisivat olla suoraan kuin Casablancasin soololta. Villimpiäkin kokeiluja on You're So Rightin tavoin, jota ei The Strokesiksi tunnistaisi, paitsi jos yhtye olisi 3000-luvulta. Muuten mennään aika turvallisilla vesillä.





Ongelma turvallisillakin vesillä on se, että levy kuulostaa todella hajanaiselta. Tyylien sekamelska ei haittaisi, jos biisimateriaali olisi tasaisen hyvää. Laatu kumminkin heittelee todella rajusti. Under Cover of Darkness tuli jo todettua ilmestyessään tulevaksi The Strokes-klassikoksi ja samaan porukkaan voi helposti niputtaa Two Kinds of Happinessin, Gratisfactionin ja Taken For A Foolin. Huteja ei ole oikeastaan kuin yksi, You're So Right, mutta ns. keskikastinkin biisit jättävät jokseekin tyhjän olon. Ei vaan innosta.



Tavallaan olen onnellinen siitä, että yksi ehdottomista lempiyhtyeistäni on jälleen ilahduttamassa olemassaolollaan, mutta toisaalta sitä toivoisi uuden julkaisun olevan timangia, kun odotuskin oli viisivuotinen. Toisaalta täydessä kaaoksessa pyörineen yhtyeen levyltä ei oikein kannattaisi odottaa suuria. Kai tämän arvosana olisi sitten ihan ok. Ei lähellekään debyyttiä tai Room On Firea, mutta aika tasoissa First Impressions of Earthin kanssa. Kunhan The Strokes nyt päättäisi, mitä haluavat tehdä, likaista garage-rockia vai kliiniä rock-popia. Nämä ovat kaksi maailmaa, joita ei onnistuneesti voi yhdistää, paitsi todelliset nerot. The Strokesin heput eivät ole ihan vielä sillä tasolla, vaikka ovatkin edelleen coolein yhtye maan päällä.