tiistai 30. maaliskuuta 2010

Elokuva-arvostelu: No Distance Left To Run

Tämä kyseinen tuotos tuli katsottua jo pari kuukautta sitten, mutta nyt vasta älysin kirjoittaakin siitä. Silly me.


No Distance Left To Run on siis tänä vuonna valmistunut dokumentti Blurin reunionista ja bändin historiasta. Bändin jäsenet kertovat omin sanoin historiastaan ja tunteistaan viime kesänä tapahtuneesta reunionista. Dokumentissa nähdään arkistomateriaalia bändin uran varrelta, livepätkiä niin uusista kuin vanhoista keikoista ja tietenkin puhuvia päitä.

Ensimmäinen asia, mihin dokumenttia katsellessa kiinnittää huomiota on sen huolellinen toteutus. Dokumentti kulkee erinomaisesti eteenpäin rytmittäen arkistopätkiä muisteluihin ja niistä "nykypäivään". Mikään ei tunnu tapahtuvan töksähtäen tai ajattelematta. Blurin historiahan on melko perinteinen. Ensin kolutaan kiertueilla ilman rahaa ja yksi hitti muuttaa kaiken. Sorrutaan huumeisiin ja alkoholiin ja vuosien kuluttua koko bändi on romuna. Bändin jäsenet sanovat itsekin, että saivat liian paljon aivan liian aikaisin. Parklifen breikattua Blurin pojat kun olivat vain hivenen yli parikymppisiä. 1997 julkaistu "Blur" sai alkunsa aikana, kun Albarn oli koukussa heroiiniin, Coxon kokaiiniin, James veti päivässä kaksi pulloa shampanjaa ja rumpali Rowntree oli myös koukussa erinäisiin päihteisiin.

Historiikkiosioissa ei kaunistella oikein mitään, joten on erittäin hyvä, että "nykypäivään" sijoittuvat osat näyttävät bändin onnellisena ja tyytyväisenä paluustaan. Blurin historiaanhan kuuluu kitaristi Graham Coxonin ero bändistä, mikä ei ollut kovinkaan sopuisa. Sopivasti dokkari loppuukin hymyilevään Graham Coxoniin, joka toteaa, että mikään ei ole parempaa kuin saada vanhat ystävänsä takaisin. Keikkapätkiä paluusta nähdään jokaiselta keikalta Hyde Parkin keikkoihin asti. On hieman sääli, että viimeistä keikkaa T In The Parkissa ei näytetä, koska siihenhän ympyrä lopullisesti sulkeutui.

Vaikka toteutus on huippuluokkaa, niin ilman mielenkiintoista aihetta tämäkin dokumentti olisi torso. Tällä kertaa Blurin miehet puhuvat ja vastaavat jokaiseen kysymykseen. Jopa Damon Albarn, joka aiemmissa haastatteluissa on kierrellyt esim. Oasis-pihviä ja Beetlebumin taustoja. Nyt tulee vastaukset näihinkin aiheisiin. Historia käydään hyvin kattavasti läpi ja myös viime vuoden keikat, treenit ja bussimatkat esitetään dokkarin aikana.

Blur-julkaisujen joukossa tämä on yksi parhaista. Alex Jamesin erinomainen kirja Bit of a Blur kertoi bändin tarinan vain hänen näkökulmastaan, joten oli erittäin mielenkiintoista kuulla Damonin ja Grahamin puhuvan historiastaan ja nykykuulumisistaan. Blur-faneille pakkohankinta ja brittipopista muuten vain kiinnostuneillekin tätä voi suositella. Blur kun oli koko genren yksi isoimmista ja parhaimmista nimistä.

*****

ENCORE! Live In Hyde Park:


No Distance Left To Runin bonuksena tulee livetaltiointi ensimmäisestä Hyde Parkin reunion keikoista, jossa itse olin paikalla. Keikkahan oli erinomainen! Settilista oli täydellinen, bändi elämänsä vedossa ja yleisössä en ole yhtä hurmoksellista tunnelmaa koskaan kokenut. Tätä bonusta kohtaan olin siis enemmän kuin innoissani.

Keikka on kuvattu vähän hölmösti vain muutamalla kameralla. Yleisöä kuvaa yksi kamera ja bändiä noin viisi, joista suurin osa on lavan sivulla. Kokonaiskuvaa lavan tapahtumista on alkuun vaikea saada. Muistelin, että itse keikalla screeneiltä näytetty kuva olisi ollut paljon monipuolisempaa ja parempaa. Siksi dvd:lle kuvattu materiaali hämmästyttää. Keikan kuluessa kameratkin tuntuvat asettuvan paremmin paikoilleen, koska itse ainakin aloin nauttimaan tapahtumista huomattavasti enemmän.

Se mikä live-taltioinneissa aina tuntuu häviävän, on yleisön aiheuttaman fiiliksen esiintuonti. Mahdotontahan joukkohurmosta on välittää kuvaruudun ja kaiuttimien välityksellä katsojalle, mutta tällä kertaa tämä on onnistunut yllättävän hyvin. Yleisön reagoinnit kuuluu koko ajan taustalla ja yleisöä kuvataan kiitettävän paljon. Ainakin itse koin melkein olevani jälleen Hyde Parkissa, mutta se voi johtua myös muistojen tulvasta.

Olen hyvin jäävi arvioimaan kriittisesti tätä julkaisua, koska olen Blur-fani ja olin itse kyseisellä keikalla paikalla, joten tyydyn vain toteamaan taltioinnin oikein päteväksi. Jos et ole vielä kuullut tai nähnyt yhtään Blurin reunion-keikoista, niin kannattaa ottaa tämä haltuun. Keikka oli parhaimpia mitä ikinä olen nähnyt ja sama fiilis välittyi dvd:ltäkin. Molemmat Hyde Parkin keikat on julkaistu myös cd:nä, mutta ne on aika heikosti miksattu ja muutenkaan ne eivät häikäise laadullaan. Tämä on huomattavasti parempi satsaus.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Uutta vähän kaikkea.

Kevät on hyvää vauhtia tulossa ja sen myötä myös hulvaton levytulva. Huhti- ja kesäkuun välillä tulee hirvittävä määrä kiinnostavia albumeita kiinnostavilta bändeiltä ja nyt on alkanut tippua jo maistiaisia näiltä levyiltä.

Ensimmäisenä vuorossa on The National, jonka hienouden suhteen olen myöhäisherännäinen. Moderni klassikko Boxer on löytänyt paikkansa minun levysoittimessa vasta aivan viime kuukausien aikana. Onneksi uutta materiaalia saadaan jo toukokuussa ja maistiaiset ovat olleet huumaavan hienoja. Muutama viikko sitten laitoin maistiaisen Jimmy Fallonin showsta ja nyt on levytetty kappalekin annettu maistiaiseksi. Bloodbuzz Ohio on raastavan kaunis kappale ja on The Nationalia parhaimmillaan. Paljoa parempaa maistiaista ei olisi voinut antaa. Biisin voi joko ladata täältä tai kuunnella tuosta alta.



2000-luvun tanssipunk-kuningas James Murphy palaa LCD Soundsystemin kanssa ja ensimaistiainen on nimeltään Drunk Girls. On hyvin suuri ihme, jos tämä ei soi puhki indie-diskoissa ympäri maailmaa. LCD Soundsystemin tarttuvin ja hittipotentiaalisin biisi sitten Daft Punk Is Playing At My Housen jälkeen. Kuuntele kappale Youtubesta.



Bluesrock-kaksikko The Black Keys julkaisee myös uuden albumin toukokuussa ja ensimmäinen maistiainen Brothers-albumilta on nimeltään Tighten Up. Tämä Danger Mousen tuottama kappale muistuttaa hyvin paljon edellisen Attack & Release levyn materiaalia, eikä varmasti vähiten siksi, että edellisen levyn tuotti kokonaan sama herra. Tällä kertaa bändi on tuottanut levyn itse lukuun ottamatta tätä maistiaista. Toivottavasti loppumateriaali on myös yhtä groovaavaa.



Brittien matikkatanssirock poppoo Foals myös julkaisee uuden Total Life Forever albuminsa toukokuussa (kaikkien aikojen levytoukokuu!). Ensimmäinen maistiainen oli hyvin hämmentävä Spanish Sahara, mikä oli lähes jumittava tunnelmapala, mutta toinen maistiainen onkin jo vähän perinteisempi. Paluuta vanhaan Foals-soundiin ei tämänkään maistiaisen perusteella voida odottaa, mutta This Orient kuulostaa todella hyvältä. Foalsille sopii popimpikin ilmaisu erinomaisesti. Yannis Philippakisin hivenen laiska ääni antaa tälle kappaleelle sen viimeisen silauksen, mikä nostaa tämän kevään miellyttävimpien kappaleiden joukkoon.





Viimeisenä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä vuoronsa saa legendaarinen brittipop-helmi Teenage Fanclub. Jo 21 vuotta kasassa(!) ollut yhtye julkaisee viiden vuoden odotuksen jälkeen uuden levyn ja ensimmäinen julkistettu kappale on Baby Lee. Teenage Fanclubin uusi levy julkaistaan myös toukokuussa ja tämän kappaleen myötä odotan sitä todella innoissani. Kappale on tuttua, turvallista ja silti tasaisen mahtavaa Teenage Fanclubia. Näin hyvää pop-musiikkia tuskin tänä vuonna edes julkaistaan. Kuunnelkaa tämä mahtavuus alta ja ihailkaa tuota kansitaidetta. Biisin voi myös ladata tästä linkistä.



Levyvuosi 2010 alkoi jo täydellisesti ja se tulee myös jatkumaan erinomaisena. Voiko tämä vuosi olla jopa yksi kaikkien aikojen parhaimmista levyvuosista?

lauantai 20. maaliskuuta 2010

Congratulations!

MGMT on tänään laittanut uuden puhutun ja kohutun albuminsa streamattavaksi sivuillensa. Nopean kuuntelun perusteella en voi sanoa pahaa levystä. Toimii!

tiistai 16. maaliskuuta 2010

Videohehkutus: Lady Gaga & Beyonce - Telephone

Musiikkivideot ovat taidetta. Parhaimmillaan musiikkivideot viihdyttävät, herättävät tunteita ja esittävät kysymyksiä, niin kuin hyvän taiteen kuuluukin. Tämän kun olen saanut sanottua, niin voinen esitellä tämän vuosikymmenen toistaiseksi hienoimman ja mielisairaimman videon.

Vaikka Lady Gaga on mielestäni luonut imagonsa friikkisirkuksellaan ja siten hieman kyseenalaisesti, niin jollain tapaa on pakko arvostaa sitä, että vielä on artisti, joka pääsee mainstreamiin olemalla aivan tolkuttoman sekaisin. Uskomattominta on, että tämänkin videon budjetti on varmasti muutaman miljoonan dollarin hujakoilla ja siinä ei ole yhtään elementtiä, mikä olisi yleisöä kosiskelevaa. Katsokaa ja ihmetelkää.

torstai 11. maaliskuuta 2010

Hehkutuksia Part 2.

Suunnilleen tasan kuukausi sitten tein kirjoituksen, missä hehkuttelin uutuuslevyjä. Jatkoa seuraa. Nyt kun viimeisen parin viikon aikana uutuuslevyjä ollaan puskettu ulos enemmän kuin levyhyllyt kestäisivät, niin niihin voisi osaan jopa vähän paneutuakin. Sopivasti tälle viikolle iski influenssakin, joten muuta ei ole ollutkaan kuin aikaa.


Isoin julkaisu on tietenkin piirrosbändi Gorillazin Plastic Beach, mistä tässä blogissa ollaan jauhettu jo useaan otteeseen, mutta nyt viimeiset sanani. Levy on mielestäni oikein hyvä. Gorillazin molemmat aiemmat levyt ovat myös olleet oikein hyviä, mutta aina niistä on se joku tietty juttu jäänyt puuttumaan, mikä olisi tehnyt niistä erinomaisia. Sama ongelma vaivaa tätäkin tuotosta. Erinomaisia biisejä on useita ja levy kantaa kokonaisuutena pitkään, mutta jos muutaman biisin olisi karsinut tästä 16 biisin mammutista pois, niin tämä olisi varmasti entistä parempi. Toisaalta levyltä oltiin jo tätä ennen karsittu ties kuin monta kappaletta ja ideaa pois, joten kai tämä nyt on se kokonaisuus, jonka Damon Albarn halusi ulos julkaista. Korostaisin tämän levyn kohdalla sanaa kokonaisuus, koska verrattuna edellisiin levyihin, tämä ei poukkoile tyylistä ja tunnelmasta toiseen. Se on kiitettävä uudistus vanhaan verrattuna. Silti en voi välttyä siltä ajatukselta, että mitä Damon Albarn saisi aikaan, jos hän keskittyisikin vain yhteen projektiin, eikä noin viiteen jatkuvasti. Sitä sopii vain miettiä.


Seuraava odotettu uutuus on Broken Bellsin debyyttilevy. Broken Bells on The Shinsistä tutun James Mercerin ja tuottaja Danger Mousen projekti. Bändi kuulostaa oikeastaan juuri siltä, miltä ennakkoon osasikin olettaa. Pop-melodioita, joihin on ujutettu koneellisia elementtejä mukaan. Levy on todella melankolinen verrattuna The Shinsin tuotoksiin ja muutenkin jää vähän jalkoihin vertailussa, mutta huono levy tämä ei missään nimessä ole. Pienoinen pettymys silti.


Viikon kotimainen uutuus on Lapkon A New Bohemia. Lapko jakaa mielipiteet melko rajusti kahtia ja on jokseenkin leimautunut "ernutyttöjen" bändiksi. Imagohan ei bändiä pahenna ja itse olen pitänyt bändin kahdesta aiemmasta levystä aika paljon. Uusinta levyä odotin silti hieman pelonsekaisin tuntein, koska ensimmäisenä julkaistu kappale I Shot The Sheriff oli stadionrockia pahimmillaan. Syykin paljastui, koska levy on äänitetty Jenkeissä tuottaja D. James Goodwinin kanssa. Soundit ovatkin viritetty juuri niin kirkkaiksi ja hyviksi kuin ne suinkin saa ja samalla bändi on muuttunut raskaammaksi kuin koskaan. Levyn avaava I Don't Even Kill on jo lähes mättöheviä. Vielä on vaikea sanoa lopullista mielipidettä levystä, mutta kiitettävän hyvin bändi on jälleen uudistanut itseään. Palataan tähän myöhemmin.


Pari viikkoa sitten julkaistiin I Walk The Linen uusi levy Language Of The Lost. I Walk The Line on ollut nimenä tuttu jo useamman vuoden, mutta levyihin en ole jaksanut tutustua ennen tätä tuotosta vielä kertaakaan. Nyt sattumoisin laitoin tämän levyn soimaan Rumban erinomaisesta blogista ja olin puulla päähän lyöty. Aivan mahtava levy! I Walk The Line koostuu Suomen punk-piireissä pyörineistä naamoista, jotka tämän bändin puitteissa pääsevät tekemään muutakin kuin punkkia. Silti punk-vaikutteet kuuluvat musiikissa, mutta hyvänä mausteena, joka lisää bändin sointiin ärhäkkyyttä. Miten tätä sitten kuvailisi? Rockia, poppia, punkkia ja hitunen indietä. Hieman kuin Disco Ensemble, joka on innostunut Social Distortionista, eikä Refusedista tai At The Drive-Inistä. Vuoden toistaiseksi kovin yllättäjä.


Viime viikolla julkaistiin kotimaisen mahtavuuden Kiki Paun toinen levy White Mountain. Ennakkoon olin hieman skeptinen levyn suhteen, koska levyllä sanottiin olevan kaksi biisiä, joiden kesto lähentelee (ja toisen jopa ylittää) kymmentä minuuttia. Debyytillään bändi oli parhaimmillaan juuri kolmen ja puolen minuutin pop-kappaleissa, joten hieman pelotti. Onneksi pelko oli osaksi aiheetonta. Mammuttibiisit ovat mielenkiintoisia koko kestonsa ajan, eikä muutkaan kappaleet ole yhtään huonompia. Oikeastaan Kiki Pau on vain parantanut debyytiltään. Rautalankavivahteet ovat tällä levyllä nousseet hieman isompaan osaan, mutta mitään kovin suurta ja radikaalia muutosta ei ole tapahtunut. Suomen parhaan pop-bändin valtikka pysyy Kiki Paulla jatkossakin.


Viimeisenä uutuuksista käsittelyssä on Two Door Cinema Clubin Tourist History. NME on hehkuttanut bändiä jo pidemmän aikaa, mutta itse tutustuin bändiin vasta n. kuukausi sitten, kun sattumalta kuulin bändin sinkun I Can Talk, joka kolahti samantien. Nyt bändi julkaisi debyyttinsä, joka on oikein mainio. Two Door Cinema Club on tanssittavaa indiepoppia soittava yhtye, joka ei oikeastaan tee mitään uutta tai mullistavaa, mutta tekee vanhan kierrättämisensä erinomaisesti. Oikein mainio levy, jonka uskon olevan kovassa soitossa, kun tarvitaan tunnelman kohottajaa.



Viimeisenä käsittelyssä ei niinkään ole albumi, vaan yksi kappale. Tämä biisi on aiheuttanut hämmennystä, ihmetystä ja jopa kauhistusta ympäri internettiä eilisen julkaisunsa jälkeen. Kyseessä on siis MGMT:n tulevan albumin Congratulations ensimmäinen julkistettu kappale Flash Delirium. Kyseessä ei ole single, koska bändi on itse todennut albumin olevan kokonaisuus, jolta ei sinkkuja irrotella. Oli miten oli, tässä on kyseinen kappale, joka itseäni kyllä miellyttää. Eihän tätä missään indiediskossa pysty soittamaan, mutta jos haluaa kevyttä psykedeliaa, niin tässä on oiva ehdokas siihen. Levyä ja 12-minuutin surffaus-anthemia odotellessa.

perjantai 5. maaliskuuta 2010

Keikalla: Florence + The Machine @ Tavastia 3.3.10

Ihanainen Florence Welch saapui yhtyeineen Suomeen ensimmäiselle keikalle toissapäivänä. Oma ennakkoasenteeni Florencea ja hänen yhtyettä kohtaan oli aika kylmä. Kesällä brittilehdet hypettivät Florencea älyttömällä tahdilla ja itse sain jutuista kuvan lähinnä tekotaiteellisesta popista, missä tyyli jälleen kerran on musiikin edellä. Olin ilokseni väärässä.

Missasin debyyttilevy Lungsin kesällä kokonaan, mutta nyt talven aikana sitä on tullut kuunneltua ihan kohtalaisesti. Levy on oikein hyvä mielestäni, joten keikkaa odottelin semi-innoissani. Lämppärinä oli suomalainen nais singer-songwriter Anastacia Mouna, jonka vartti Tavastian lavalla oli lähinnä vaivaannuttava. Biisit olivat tylsiä ja ylipitkiä ja itse Anastacia oli juuri niin stereotyyppinen singer-songwriter kuin vain voi jonkun kuvitella olevan. Alunperin lämppärinä piti olla brittiläinen shoegazing-bändi Sian Alice Group, mikä olisi ollut huomattavasti mielenkiintoisempi kokemus.

Puolta tuntia myöhemmin saapui Florence yhtyeineen lavalle ja ensimmäisenä biisinä tuli Howl, mikä herätti yleisön heti mukaansa. Alkuun Florence vaikutti olevan hieman varautunut lavalla, mutta parin biisin jälkeen nainen laittoi itsensä likoon täysin ja eläytyi kuin olisi viimeistä keikkaansa tekemässä. Muu bändi tyytyi olemaan taka-alalla, vaikka lavalla oli niinkin harvinainen soitin kuin harppu. Otto Talvion kanssa olen soittimesta eri mieltä. Ei se taustalle jäänyt. Hyvin se kuului.

Vaikka Florence + The Machinen debyytistä on alle vuosi, oli bändi lavalla itsevarma ja ammattimainen, mikä on mielestäni harvinaista noin uusille bändeille. Teknisiä ongelmia oli muutamaan otteeseen, kuten mikkipiuhan ja Florencen asun sekoittuminen toisiinsa, mutta ne eivät haitanneet bändiä yhtään ja tilanteet hoidettiin hyvällä huumorilla ohi. Muutenkin voisin lainata Pete2ndBestiä ja todeta myös sen, että vaikka bändin ja keulakuvan lavatoiminta on tarkoin harkittua showta, on se silti kotikutoisen oloista, eikä lainkaan snobahtavaa tai ylimielistä. Florence oli aivan kuin naapurintyttö lavalla, vaikka lavaelkeet kovin dramaattisia olivat asuineen ja kaikkineen. Keikka oli hyvin lämminhenkinen tämänkin vuoksi.

Last.fm:n puolella muutamat ovat valittaneet yleisön heikkoa osallistumista keikkaan, mistä itse olen eri mieltä. Nyt loppuunmyyty Tavastia oli yllättävänkin hyvin biiseissä ja menossa mukana. Yhteislaulua oli ja lopussa pogoukseen yllytys sai kaikki mukaan, eikä vain pelkästään eturiviä. Suomalainen yleisö on vain aina hieman nihkeää ja varsinkin arkisin sitä on vaikeaa saada liikkeelle. Florence + The Machine onnistui kumminkin erinomaisesti.

Keikka oli kokonaisuudessaan mielestäni oikein hyvä. Noin tuoreelta bändiltä erinomainen keikka, jossa ei näkynyt jännitys yhtään. Florence + The Machine vaikuttaa hyvin valmiilta paketilta levyn ja keikan perusteella. Toinen levy näyttää sen, mihin yhtye pystyy tulevaisuudessa. Jos on mahdollisuus lähteä Ruisrockiin, niin suosittelen tsekkaamaan bändin. Itsekin varmaan tsekkaan toistamiseen, jos vain osuvat samalle päivälle Belle & Sebastianin (!!!!!!!!!! VITTU PARASTA IKINÄ (ANTEEKSI KIROILUNI, MUTTA OLI PAKKO)) kanssa.


Lungs Spotifyssa

Kiss With A Fist, Drumming Song ja You've Got The Love videot

Muihin aiheisiin: Toinen viime vuoden julkaisu, joka jäi kanssa huomiotta ilmestyessään kesällä, mutta nyt lämmittää on Dirty Projectorsin Bitte Orca. Levy tuli kuunneltua ehkä kerran kesällä läpi ja todettua oudoksi, mutta nyt kun palasin sen pariin, oli fiilikset aivan erilaiset. Levy on erinomainen! Bändin tyyliä on vaikea kuvata, mutta vähän kuin Vampire Weekend, joka olisi käynyt taidekoulua ja innostuu tunkemaan biiseihin jopa eri genrejä. Levy on mielenkiintoinen ja antaa joka kuuntelulla jotain uutta, joten suosittelen tsekkaamaan sen vaikka tästä. Parhaimman kuvan bändin mielisairaudesta saa kappaleista Cannibal Resource ja Useful Chamber

 
Aiemmin olin jo laittanut linkin Gorillazin uuden levyn ennakkokuunteluun ja nyt kun se on tullut kuunneltua pariin otteeseen läpi, niin voin lyhyesti todeta levyn olevan mahtava. Palaan siihen kumminkin myöhemmin ja niin palaan I Walk The Linen uuteen levyyn Language Of The Lost, joka todella yllätti ja rajusti. Molemmista kumminkin myöhemmin lisää.

torstai 4. maaliskuuta 2010

Stupidon poistomyynti!

Nyt jälleen harrastetaan häikäilemätöntä mainontaa. Stupidoon ilmestyi tänään levyalen tiimoilta poistohylly, missä tarjouslevyjä myytiin pois puoleen hintaan. Levyjä saa halvimmillaan alle eurolla ja kalleimmillaan viidellä eurolla. Kävin tänään töiden jälkeen katsastamassa tarjonnan ja hyviä levyjä löytyi useita. Grime-tähti Wileyn koko tuotanto lähti alle kympillä, Be Your Own Pet!:n mainio kakkoslevy Get Awkward kolmella eurolla ja Gruff Rhysin elektroprojekti Neon Neonin Stainless Style kahdella ja puolella eurolla muutamia mainitakseni. Jos olette Helsingin suunnilla, niin käykäähän katsastamassa hylly. Helmiä löytyy ihan naurettavan halvalla.

maanantai 1. maaliskuuta 2010

Plastic Beachia ennakkoon!

Tästä pääsee kuuntelemaan piirrosbändi Gorillazin odotettua uutta albumia ennakkoon viikko ennen julkaisua. Palaan levyyn, kun kuuntelua on kertynyt enemmän kuin kolme biisiä. Nyt voi jo sanoa, että jos Demon Days nappasi, niin kyllä tämäkin uppoaa.