lauantai 27. marraskuuta 2010

Heavy as a Heavy Thing

Sludgen kuningasyhtye Electric Wizard julistaa tänään saatanallista sanomaansa Nosturissa (en saanut lippua), joten sen kunniaksi spammataan kerrankin metallia tähän blogiin. Mastodonin diggailusta olen jo täällä maininnutkin, mutta kyllä muukin meininki kyseisessä genressä uppoaa. Tässä parhaimmat päältä. Nyt soudetaan raskaissa merkeissä.











keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Flunssan oireet

Olette varmaan huomanneet, että olen sairastellut syksyn aikana aika paljon. No jälleen olen sängyn omana. Kirjoitusinto on lähes nollassa, mutta jotain tekemistä oli pakko saada teekupposen ja nenäliinojen ääreen, joten tein muille sairastajille ja kaamosmasentujille soittolistan. Soundi on rauhallista ja tummaa, joten fiilikset eivät vahingossakaan ole valoisempia kuin ulkoilma. Listan löytää tästä.

Kuvan olen pöllinyt täältä. 

tiistai 23. marraskuuta 2010

The Koobas - The First Cut Is The Deepest

Bloggaajat usein keskittyvät uuteen musiikkiin ja syystä. Vanhasta musiikista kun on yleensä sanottu jo kaikki sanottavan arvoinen. Silti otan puheeksi yhden kaikkien aikojen lempikappaleistani ja ehkä yhden kaikkien aikojen hienoimmista covereista. The Koobasin The First Cut Is The Deepest on ensimmäisestä kitarasoinnusta lähtien silkkaa täydellisyyttä.



The Koobas aloitti vuonna 1962 Liverpoolissa. Ura kesti tosin vain kuusi vuotta. Ensilevy tuli vasta hajoamisen jälkeen 1969. Pakolliset faktat olivat siinä. The Koobasin musiikissa on tiettyjä yhtäläisyyksiä The Beatlesiin ja samaan rakoon pojat yrittivätkin, mutta epäonnistuivat täysin.

First Cut Is The Deepest on siis alunperin Cat Stevensin esittämä kappale, jota on coveroinut Sheryl Crow, Anna Abreu, Rod Stewart ja The Koobasin kanssa samana vuonna P.P. Arnold, jonka versio löi listoilla The Koobasin.

Mikä tekee The Koobasin versiosta niin erinomaisen? Sen aivan käsittämätön psykedelia. Alun värisevä kitara ja bassosoolo, jotka virittävät kuulijan odottamaan jotain aivan muuta kuin basson ja herkän laulun värittämää balladia. Ennen kertsejä tuleva kitara- ja bassosoolo ovat myös jotain, mikä kielii todellisesta neroudesta. Biisissä on myös hieno kontrasti säkeistöjen herkkyyden ja kertosäkeen mahtipontisuuden välillä. Eihän tästä biisistä voi kuin tykätä!

Biisin voi löytää Rhinon julkaisemalta britti-garagea ja psykedeliaa 60-luvulta niputtavalta Nuggets II-boksilta ja The Koobasin ainoan levyn cd-version bonuksista.

Loppuun laitan vielä vertailun vuoksi Cat Stevensin folkahtavan alkuperäisversion ja P.P. Albertin souliin kurkottavan coverin, joka on kyllä ihan hieno, vaikka The Koobasin versio olisi ansainnut isomman suosion!



maanantai 22. marraskuuta 2010

Yeezy Taught Me

Kanye To The sai minut jälleen rakastamaan hiphoppia. Miehen tuotanto Commonin Be:llä ja miehen oma Late Registration olivat aikoinaan niitä levyjä, jotka veivät sydämeni. Siksi Kanyen tuotantoa tulee odotettua aina suurella innolla. My Beautiful Dark Twisted Fantasy oli siis odotuslistan aivan kärjessä ja ensiarviot eivät olleet väärässä. Kanye onnistui jälleen!


My Beautiful Dark Twisted Fantasyn voi nähdä jatkumona Kanye Westin edelliseen 808's & Heartbreak-levyyn, joka oli synkkä ja kylmä terapialevy erosta. MBDTF on myös synkkä, kun sille päälle sattuu, mutta levyltä löytyy myös iloinen ja bilettävä puoli. My Beautiful Dark Twisted Fantasylla on kaikki miehen musiikilliset vaikutteet lyöty yhteen nättiin pakettiin, joka toimii!

Levy on vähän kaksijakoinen. Välillä levy on hyvinkin iloinen, mutta välillä taas hyvin melankolinen. Äänimaailmassa on myös selkeä jako massiivisten jousien ja kuorojen siivittämien biisien ja perinteisempien sample-pohjaisten räppibiittien välillä. Levyn tuottajista ei löydy aiemmin hehkutetuista miehistä kuin RZA. Muuten Kanyen apuna ovat pyörineet suurimmaksi osaksi No I.D, Jeff Bhasker ja Dirty South-mies Mike Dean.

Levy on kokonaisuutena hyvä. Tosin hieman sillisalaattimainen. Ja ihan vitun pitkä. Ainoastaan kolme biisiä ovat alle viiden minuutin. Vaikka biisit on tuotettu todella hyvin, niin tiivistämistä ja "less is more"-ajattelua oltaisiin voitu pariinkin otteeseen harkita. All Of The Lightsin kymmenestä vieraasta tunnistettavissa on ehkä viisi, avausbiisi Dark Fantasya rikkoo turhan paljon kuorot ja viuluosuudet kertsissä ja So Appalled olisi ollut parempi vähemmällä räppärimäärällä jne. Ongelmia siis on. Mutta.

Hyviä puolia on ihan mielettömästi. Power kuulostaa edelleen huikean hyvältä, All Of The Lights on vuoden isoimpia hittejä ihan salettiin, Monster on rapin juhlaa, Devil In A New Dress on niin hyvää soulsamplen siivittämää sanailua, että ihan itkettää, Runaway on eeppinen jopa kolmen minuutin autotune-soolon kanssa ja Blame Game on vuoden paras biisi. Jos kokonaisuutena levy hieman ottaakin alamäkiä välillä, niin yksittäiset hetket nostavat levyn jälleen sille "Michelangelo ja Da Vinci-tasolle", mille Kanye on pyrkinytkin.

Vaikea tähän on suhtautua mitenkään kriittisesti. Fanina Kanyen tuotantoa tulee arvostettua ihan omalla tasolla. My Beautiful Dark Twisted Fantasy on aidostikin huikea levy, mutta onhan se ihan liian pitkä välillä ja pari yhdentekevämpää biisiä on eksynyt mukaan. Kaikesta huolimatta Kanye on edelleen räppäreiden kuningas, jolta hyväksyn timanttihampaiden ja "Imma let you finish"-tapauksen kaltaiset tapahtumat, kun mies tekee rappia, jota kukaan ei edes uskaltaisi tehdä.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Twin Shadow

Hyppään hypejunaan. Minne se minut vie? Se vie minut Twin Shadow nimisen artistin luo. Mitäkö koen? Koen popin ihmeen.

BAHF ja Tonni ovat Twin Shadowista jo aiemmin kirjoittaneet ja ensiksi mainittu jo lähes samoin fiiliksin kuin minä, mutta jälleen periaatteellinen hypenvihaaja minussa siirsi Forgetin kuuntelua hamaan tulevaisuuteen. Stupido kumminkin kertoili levystä ja muistin hämärästi, että jostain on nimi tuttu ja levy meni kuunteluun.


Vihaan 80-lukua yli kaiken. Jos jonkun vuosikymmenen musiikkihistorian voisi paria poikkeusta lukuun ottamatta vain deletoida, niin kasari olisi se. Varsinkin kasaripop. En edes lähde sinne. No Twin Shadow'n musiikki on kumminkin hyvin vahvasti kasarivaikutteista. Äänimaailma vie suoraan permanenttien ja neonvärien loisteeseen, mutta silti en koe inhoa. Koen syvää ihastusta.

Niin kuin Anna BAHF:n puolella mainitsi, niin Twin Shadow onnistuu hyvin yhdistämään kasarivaikutteensa nykypäivään, eikä sen takia kuulosta pelkältä pastissilta. Levyllä on myös toinen syvästi vihaamani juttu. Perkeleellinen lo-fi kuuluu myös Twin Shadow'n musiikissa, mutta aivan kuten Japandroidsilla, niin tässä se ei tunnu pelkältä itsetarkoitukselliselta erottautumisen keinolta, vaan antaa levylle kivan lämpimän tunnelman. Kasaripoppi kun noin muuten on aina tuonut kylmän ja jopa vähän keinotekoisen mielleyhtymän. Twin Shadow ei.

Itse herra Twin Shadow, eli George Lewis Jr omaa sen lahjan, mikä kruunaa levyn. Miehen lauluääni on juuri niin dramaattinen ja kohtalokas, että sydän oikein pakahtuu. Morrisseymaiseen dramaattisuuteen ei mies lähde, mutta äänen syvyys saa minunkin pöksyt kastumaan. Huikee äijä!



Tiivistetysti, Twin Shadow'n debyyttilevy on tämän vuoden kovimpia pop-levyjä. Kevyttä mutta samalla niin pirullisen koukuttavaa poppia. Ja mikä parasta, täytebiisejä ei ole. Kivaakin indietä siis vielä tehdään! Spot-if-eye tarjoaa levyä kuultavaksi, jos alkoi kiinnostamaan ja levykaupoista sitä saa hyllyn rumistajaksi.



tiistai 16. marraskuuta 2010

Tyttöpuhetta

Remixien kanssa yksiä netin suurimpia musiikillisia saatanoita ovat mashupit. Juuri ne hassuttelubiisit, missä yhdistetään kaksi artistin kappaletta toisiinsa, jotta ihmisillä on kivaa, kun joku räppääkin Nirvanan tahtiin jne. Hassuttelijoista kuumin ja överein on Gregg Gillis a.k.a Girl Talk. Gillis on vienyt mashuppailunsa niin pitkälle, ettei tyydy yhsitämään yhteen biisiin vain kahta biisiä toisiinsa, vaan pistää yhteen biisiin parhaimmillaan kymmeniä biisejä yhteen. Tehkää perässä!


Girl Talk on aiemmin julkaissut neljä albumia ja eilen ilmestyi viides. All Day on myös Illegal Artin julkaisu, kuten kaikki aiemmat levytkin. All Day jatkaa samaa hyperaktiivista samplausta jälleen kerran. Sampleja on ihan älyttömästi ja ne vaihtelevat 80-luvun soft rockista Aphex Twinin trippailu-teknoon. Girl Talkin musiikkia voisi melkein kuvailla äänikollaasiksi.

Kaksi aiempaa Girl Talkin levyä ovat olleet kovassa kuuntelussa jo pitkään, joten All Day oli hyvin odotettu tapaus meikäläiselle, eikä se pettänyt. Sama vanha sampleurakointi jatkuu ja kovimmat popnörtit luultavasti saavat orgasmeja, kun tunnistettavia biisejä tulee sekunnin välein. Täydellistä bilemusiikkia, kun levy hoitaa dj-hommat puolestasi!

All Day on yli 70-minuuttinen pläjäys, joka on tarkoitettu kuunneltavaksi yhdessä pötkössä. Voin kokemuksesta kertoa, että se käy melkein työstä, kun kaikki mashuppaukset eivät toimi ihan niin nerokkaasti kuin toiset, mutta huippuhetket ovatkin sitten tavallista kovempia. Niiden huippuhetkien takia suosittelen lämmöllä tätäkin ja levyn hankkiminen on niinkin helppoa, että painat vain linkkiä.

Aiheeseen liittyen suosittelen myös dokumenttia RiP! A Remix Manifestoa, jossa kerrotaan tarkemmin tekijänoikeuksista ja niihin liittyvistä ongelmista sample-kulttuuriin liittyen. Pääseepä herra Gilliskin ääneen ja esittelemään työskentelytapojaan. Vaikka aihe kuulostaakin aika kuivalta, niin dokumentti on todella viihdyttävä ja mielenkiintoinen. Sen pääsee katsomaan tästä.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Doncamatic ja Daley

Gorillaz julkaisee uuden singlen 22. päivä tätä kuuta. Singlen nimi on Doncamatic ja vokaalit siihen on käynyt laulamassa manchesterilainen tulokas Daley. Doncamatic on siis täysin uusi biisi, joka ehkä ennakoi "iPadilla nauhoitettua" uutta levyä, tai sitten ei. Siitä huolimatta tykkään Doncamaticista kovasti, vaikka biisi on Gorillazin ja ehkä jopa Damon Albarnin tuotannon popeinta. Hämmentävän näköinen Daley tuo biisiin oman säväyksensä komean soulahtavalla äänellään. Popitetaan Doncamaticia siihen asti, kunnes uudesta levystä saadaan muutakin tietoa, kuin Damonin aikomukset saada levy markkinoille ennen joulua. Blurkin saattaa ehkä tammikuussa tehdä jotain...

Gorillaz - Doncamatic (All Played Out) (feat. Daley)

Gorillaz | Myspace Music Videos


Biisin laulaja Daley oli siis itselleni aivan uusi tuttavuus ja miehen äänen kuullessani häneen oli paneuduttava tarkemmin. Daley on siis Manchesterista ponnistava uusi soul-lahjakkuus, joka parhaillaan on Facebookin mukaan työstämässä debyyttilevyään. Pari maistiaista miehen tuotannosta kumminkin löytyy Youtubesta ja varsinkin versiointi Maxwellin Pretty Wingsistä on komeaa kuultavaa. Kylmät väreet nousi pariinkin otteeseen pintaan ja se ei ole huono merkki.



Rainy Day taasen on ehkä hitusen turhan juustoista ja pikkasen liian lussua ollakseen kunnollista kutusoulia. Daleyn ääni on silti ihan omaa luokkaansa myös tässä. Eiköhän tässäkin blogissa hehkuteta lisää, kun levystä tippuu enemmän tietoja.

lauantai 13. marraskuuta 2010

Disco Ensemble ja Jaakko & Jay @ Tavastia 13.11.2010

Tavastialla on 40vee bileet. Onnee. Se on kuitattu.

Päädyin vähän onnekkaasti katsomaan Disco Ensembleä ja Jaakko & Jayta Tavastialle tänään. En ajatellut aluksi mennä keikalle ollenkaan, kun ei vaan jotenkin ja emmä tiiä, mutta ilmainen lippu on aina hyvä houkutin keikalle. (Kiitos Anna!)

Huvikseni ennen keikkaa pohdiskelin näkemieni Disco Ensemblen keikkojen määrää ja tänään oli luvassa kymmenes näkemäni bändin keikka. Aiempiin keikkoihin liittyy monia huikeita muistoja, reissuja, kolhuja, ilon aiheita ja kyselyitä, että tuliko se Mantra. Ja ainahan se Mantra tuli. Disco Ensemblen musiikin tahtiin elettiin lukiossa paskoja parisuhteita, hienoja bileitä ja biisejä lainailtiin ties mihin mielentiloihin. Tänään olisi siis voinut olla jotain huikeata tiedossa.

Aiemmilla Disco Ensemblen keikoilta minut on voinut joka ikinen kerta löytää pitistä. Takarivi ja tuoppi kädessä ei koskaan ole ollut bändin katsomiselle mikään vaihtoehto. Aina on menty riehumaan ja joka keikalta on muistona ollut nestehukkaa, mustelmia ympäri kehoa (oudoimmat: rintakehä ja sisäreisi!), kipeitä lihaksia ja tyhjästä ilmestyneitä vaatekappaleita. Milloin on oma kyynärpää osunut jotain leukaan ja milloin omaan leukaan on tullut toisen kyynärpäätä, milloin on In Neonin aikaan tullut pogottua yksin, kun muut eivät tiedä biisiä ja onpa sitä joskus tullut lennettyä lavaa tai turva-aitaa päin niin, että ilmat ovat menneet pihalle. Joka kerta Disco Ensemblen keikka on ollut fyysinen kokemus ja jokaista kertaa odotin yhtä innokkaasti.

Tänään, 13 päivä marraskuuta vuonna 2010, menin takariviin. Tuoppi kädessä. Se tuntui aluksi väärältä. Nykyisin olen kumminkin huomannut olevani keikoilla paljon mukavuudenhaluisempi. Arcade Firen keikallakin istuin portailla ihan tyytyväisenä, vaikka siellä torin tasolla oli paljon kovempi meno. Huolestuttaa. Nytkin mietin, että lunastanko Raised Fistiin lippua, kun siellä kumminkin kaikki rehaa ja on pakko pogoo. Ei vaan jaksa.

Kaiken huolestumisen takana pidin kumminkin näkemästäni myös siellä takarivissä. Tuoppi kädessä. Disco Ensemble on edelleen takuuvarma livebändi, eikä ne vieläkään siellä lavalla seesteisiä ole. Uudet biisit kuulostivat myös livenä ihan hyviltä ja vanhat biisit saivat vieläkin pään notkumaan ja kantapäät kokeilemaan poistumista lattiasta. Jaakko & Jayn live-energia on myös jotain aivan käsittämätöntä. Hyvä keikka siis, mutta voi kuinka ne aiemmat olivat vain niin paljon parempia. Ilman mustelmaa kehossa, ei Disco Ensemblen keikka ole hyvä. Tai no on se. Saisinko teini-ikäni takaisin?

torstai 11. marraskuuta 2010

Liityin Heimoon!

Kuka edes kehtasi valittaa, ettei Suomesta tule hyvää musiikkia. Juuri kun ollaan Magenta Skycoden ja Minä ja Ville Ahosen täydellisyyttä hipuvista levyistä toivuttu, niin nyt tulee taas uutta. Uuden Fantasian Heimo on juuri niin hyvä, kuin sen odotettiinkin olevan.

Olen tainnut jo aiemminkin täällä mainita, että Uuden Fantasian debyyttilevy Top Ten on jäänyt todella vähälle kuuntelulle, vaikka se levyhyllyä on koristanut jo aika hyvän aikaa. En siis odottanut Heimoa niin innoissani kuin moni muu Top Teniin ihastunut. Flow'n mielen nyrjäyttänyt keikka ja edelleen järisyttävän kova sinkkubiisi Liian Myöhään kumminkin saivat odottamaan levyä mielenkiinnolla ja levy oli haettava kaupasta kotiin heti kuin oli vain mahdollista. Olen rakastunut.

Uuden Fantasian pääheimon muodostavat DJ Street Cobra, Ercola ja Kroko-Roc. Levyn mainostettiin sisältävän 23 vierailijaa ja se kuuluu myös muuallakin kuin vokaalipuolella. Levyn instrumenteista löytyy pianoa, huilua, jousia, saksofonia ja erinäisiä kilkuttimia ja kalkuttimia ja tyyleissä mennään niin diskon, funkin, jazzin, hip-hopin kuin psykedeliankin puolella. Äänimaailma onkin oikealla tavalla täyteen ahdettu. Joka kuuntelukerralla löytää varmasti uusia sävyjä ja fiiliksiä.

Niistä biiseistä. Voin sanoa, että ainoastaan Jimi Tenorin vierailun säestämä Ghost Of Cosmos on vähän heikompi. Loput ovat jumalaisen hyviä biisejä. Paula Vesalan laulama todella diskomainen Growing Pain on lähes yhtä kova kuin Liian Myöhään, Kings of Conveniencestä tutun Eirik Bøen laulama Barefoot Got Naked on levyn rauhallisin biisi, mutta myös ihan parhaimmistoa. Omat lempparit jo aiempien mainittujen lisäksi ovat tällä hetkellä avausbiisi Super Light Beer, todella skwee Marsipaanitanssi, todella funk Valaanretki ja lopetusbiisi Sandron Kulma.





Heimo olisi voinut kaatua omaan mahdottomuuteensa. Levyllä kun on sävyjä nopealla laskulla ainakin kymmenestä eri genrestä, mutta täytyy sanoa poikien hyväksi se, että jokainen biisi on tarttuva, tanssittava ja mielenkiintoinen. Olisi suuri sääli, jos levy jää vain pienen ja valikoidun yleisön suosikiksi. Suomen mittakaavassa kun Heimo on raikkainta musiikkia juuri sen ennakkoluulottoman asenteen takia. Tällaista musiikkia ehkä Pelle Peloton tekisi.

Jos ette usko, niin Levykauppa X tarjoaa vielä ensi keskiviikkoon asti levyä kuunneltavaksi ilman veloitusta. Suosittelisin kyllä, että hypnoosin omaisesti suuntaatte lähimpään levykauppaan ja käytätte rahanne tähän levyyn. Kannet on hienot ja levy on mitä parhain! Ei huono diili.

EDIT: Vaihdoin tuon otsikon, kun mielestäni hauska vitsi alkoi vituttaa jo itseänikin.

Kuvan copyright Stupido

maanantai 8. marraskuuta 2010

Jonsi livenä!

Ei, Jónsi ei tule Suomeen, mutta melkein sama asia, eli Jónsilta tulee livelevy. Go Live-niminen paketti tulee ulos jo 29. päivä marraskuuta, ja se sisältää dvd:llä Lontoon keikan tämän vuoden maaliskuulta ja cd:n Belgian keikasta toukokuulta. Viisi uutta biisiä on myös eksynyt mukaan, joidenka nimet ovat Icicle sleeves, Stars in still water, Saint naive, - oma lempparini - New piano song ja Volume pedal song. Tarkemmat tiedot löytyvät Jonsin sivuilta.

Ja miksi tästä pitäisi innostua? Koska Jónsi ei newsletterin mukaan Suomeen enää tule. Suora lainaus sähköpostikirjeestä: "Over the next two months, jónsi will play the united states, united kingdom, belgium, the netherlands, south korea and japan before finishing up the tour at a home-coming concert in reykjavík on the 29th of december." Tyydytään sitten livelevyyn. Mikäköhän se Flow'n "syysyllätys" mahtaa olla?

maanantai 1. marraskuuta 2010

Pink Power!

Hypetetäänpä nyt ennakkoon pitkästä aikaa ja tällä kertaa hypen uhrina on debyyttiartisti. Nyt on meno hurjaa ja meno on hurjaa Nicki Minajillakin. Nicki on siis naisräppäri, jonka räpit ovat herättäneet kiinnostusta sekä Draken, että Kanye Westinkin biisien taustalla.


Naisräppäreitä ei ole mainstreamiin noussut yhtäkään Missy Elliotin jälkeen ja Missyltäkään ei ole uutta materiaalia tullut oikeastaan yhtään viiteen vuoteen. Nicki onkin siis piristävä poikkeus räppiporukoissa ja onneksi Nicki Minajia ei tarvitse hehkuttaa vain siksi, että hän on nainen, vaan siksi, että tältä rääväsuulta tulee suusta sellaisia juttuja, että monella muulla valahtaa kakat housuun. Kuunnelkaapa tuo Monsterin verse (3.35 ->). DAMN!



Nicki on erottautunut joukosta juuri vierailuidensa ansiosta. Kaikki Nickin oma materiaali, mitä on ennakkoon tullut, on ollut vähän turhan "purkkaa". Kyllähän tuollainen pop-taustailu toimii kontrastina ja vitsinä, mutta eipä tuota kauaa jaksaisi kuunnella ja vitsi kuluu todella nopeasti. Pahin esimerkki on Will.I.Amin tuottama Check It Out. Esitys on kyllä ihan mieletön. Hyvää taas lupaa Eminemin sivuosittama Roman's Revenge, joka taas on todella rrrrräp.





Nicki Minajin oma Pink Friday julkaistaan 22. marraskuuta. Samana päivänä tulee myös Kanyen uusi levy ja Jay-Z:n hitit kasaava kokoelma. Tuleepa MCR:nkin levy samana päivänä. Jenkeissä nähdään jälleen melkoinen listataistelu. Levykaupat varmasti kiittävät.