Strange Mercy

Sillä välin, kun olen katsonut elokuvia ja kironnut tautisuuttani, olen myös kuunnellut levyä, joka tuntuu olevan sellainen runsaudensarvi, että tätä ei tule kovin äkkiä unohdettua. St. Vincentin kolmas albumi Strange Mercy kun pääsi yllättämään täysin ja samalla vakuutti todella paljon. Taiderock tekee kunniallisen paluun indiekentälle.

Strange Mercy ei ole ensitutustumiseni St. Vincentiin. Parin vuoden takainen puhkikehuttu Actor tuli tsekattua, mutta siitä ei ole jäänyt yhtään mitään muistikuvia. Kun tartuin Strange Mercyyn, oletin kuulevani singer-songwriter-hissuttelua jostain kumman syystä. St. Vincent on kaikkea muuta kuin hissuttelua, levy kun riuhtoo rytmeillään ja melodioillaan suuntaan jos toiseen, kuulostamatta kumminkaan hahmottomalta. Jo avauskappale Chloe in the Afternoon antaa jotain osviittaa siitä, että tällä levyllä ei mennä kovinkaan perinteisiä latuja.



Vaikka Strange Mercyn voisi luokitella taiderockin alle, niin levy ei silti ole vaikea tai erityisen vaativa. Melodiat ja rytmit ovat paremman sanan puuttuessa outoja, mutta biiseistä löytyy tarttumapintaa silti huikeat määrät. Levyä kuunnellessa ei tule oloa, että biiseissä tapahtuisi liikaa tai niillä ei olisi mitään punaista lankaa. Biisit pysyvät täydellisesti kasassa, vaikka instrumentteja ja rytminmuutoksia heitellään sekaan tuosta noin vaan, ja kaiken tämän lisäksi mikään ei kuulosta itsetarkoitukselliselta kikkailulta.

Nyt kun on sanottu levyn ihastuttaneet tekniset jipot, niin keskitytään nyt biiseihin. Edellisestä kappaleesta voisi päätellä, että levyn ansiot perustuvat pelkästään soittotaidon ihailuun, mutta väärässä olette. Strange Mercyn ensimmäisen puolikkaan kappaleista jokaisen voisi julkaista sinkkuna ja hittimittarit huutaisivat punaisena joka suunnassa. Melodiat ovat tajuttoman tarttuvia ja St. Vincentin lauluääni vetää puoleensa. Hittiputki kumminkin loppuu ja levyn toinen puolisko on omistettu hitaammille kappaleille, jotka eivät vakuuta samalla tavalla kuin levyn ensimmäinen puolisko. Hitaampien ja rauhallisempien biisien ongelma on juuri siinä, että kun alkupuolen on hämmästellyt ja ihastellut lähes suvereenia taituruutta, niin muut biisit kuulostavat tylsiltä.

Vaikka mielestäni Strange Mercy hitusen kärsii toisen puoliskon rauhoittumisesta, niin kyseessä on silti yksi vuoden parhaimmista levyistä. Yhtyeen taituruus on huikeaa kuunneltavaa ja kun levyllä ei edes sorruta pelkkään kikkailuun, niin minä olen valmis palvomaan Annie Clarkia yhtyeineen. Nyt pitäisi varmaan tutustua aiempiinkin levyihin?