Olen alkanut karsastamaan hitaasti aukeavia levyjä. Olen jo pitkään uskotellut itselleni olevinani kovinkin kiireinen, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa. Mutta kun ei vain muka kärsivällisyys riitä ja näin päin pois. Tällaiselle torvelolle onkin erityisen hienoa, kun joku levy, jonka on melkein jo unohtanut, koska "ei tää ny vaan lähe" yhtäkkiä lähteekin. Näin kävi Elbown viimeisimmän levyn kanssa. Siihen ei tarvittu lopulta kuin yksi ilta, joka oli tunnelmaltaan täydellinen.
Ensimmäisenä myönnän, että olen tutustunut Elbow'n tuotantoon oikeastaan vain The Seldom Seen Kidin verran. Olen aiemmatkin levyt joskus kuullut, mutta siitä on aikaa ja muistikuvat ovat olemattomat. Vaikka kuinka ihastuin aikanaan The Seldom Seen Kidiin, niin en kokenut "tarpeelliseksi" tutustua muuhun tuotantoon. Kyllä, tiedän olevani tyhmä. Siitä huolimatta odotin yhtyeen uusinta levyä "build a rocket boys!:a" todella paljon. Lippy Kids oli lähes täydellinen kappale ja jos levy tulisi olemaan täynnä samanlaisia helmiä, niin voitaisiin puhua jo ennakkoon vuoden parhaasta levystä.
Ei se levy lähtenyt. Ei sitten millään. The Birds oli vaikuttavan hieno avauskappale, Lippy Kids sen jälkeen oli yhtä vaikuttava kuin ensikuuntelulla, mutta sen jälkeen kappaleet eivät tehneet vaikutusta. Kokonaisuus tuntui laahaavalta ja vaikealta. Kyllä, vaikea. Se sana mitä vanha progefani ei aikoinaan edes tuntenut. Olin valmis luovuttamaan, mutta onneksi en tehnyt sitä. Nyt levyn näkee aivan toisin silmin ja korvin.
En edelleenkään levyä sanoisi täydelliseksi kokonaisuudeksi. On tämä hajanainen. Lähes täydellistä biisiä ja tunnelmaa tulee rikkomaan keskinkertaisempi rypistys. With Love, Neat Little Rows ja The Night Will Always Win eivät vain lähde. Tosin avauskaksikon lisäksi uusia biisirakkauksia on tullut yllinkyllin. High Ideals on yksinkertaisuudessaan töykeän bassoriffin, oudon kitaran ja torviensa ansiosta aivan mieletön kappale. Jos joku kappale tänä vuonna onnistuu saamaan minut yhtä innostuneeksi silkalla pokallaan, niin olen valmis nostamaan kyseisen yhtyeen tai artistin jumaltasolle.
The River on noussut sille arvostustasolle oikeastaan vain siksi, että se on alkusoitto uudelle lempikappaleelleni. Open Arms oli kappale, joka huumasi. En voi kuin hämmästellä Elbow'n täydellistä melodiantajua. Tämä on kuin kappale, jonka Coldplay haluaisi tehdä. Samalla koskettavan läheinen, että maailmoja syleilevän iso. Kuin varkain biisi lähtee lentoon, joka laulattaisi stadioneita ympäri maailman, enkä kyllä keksi syytä minkä takia ei laulattaisi. Melkein toivoisin, että itselläni olisi särkynyt sydän, jotta voisin kyyneleet silmissä huutaa kymmenien tuhansien ihmisten kanssa "we got open arms, for broken hearts, like yours my boy, come home again". Ja kun siihen yhdistää c-osassa hoettavan "everyone's here"-hokeman, niin puhutaan tämän vuoden täydellisimmästä anthemista ja sen tekevät keski-ikäiset manchesterilaiset, joita ei kutsutella nimellä Gallagher.
Levyn loppu lähenee myös täydellisyyttä. The Birds (Reprise) on kaunis, niin kaunis. Kappaleen tulkitsee 68-vuotias pianonvirittäjä John Moseley, jonka vanhuutta värisevä ääni vetää kylmät väreet iholleni joka kerta. Levyn lopetuskappale Dear Friends on täydellisen kaunis oodi ystäville, johon levyn voi lopettaa hyvillä mielin.
"build a rocket boys!" vaati siis työtä avautuakseen, mutta kyllä se oli sen arvoista. Edelleenkään en voi sanoa, että levy olisi millään tasolla Seldom Seen Kidin veroinen, mutta on rakettilevykin hyvä. Ennen kaikkea se on ajoittain pakahduttavan kaunis. Liian harvassa ovat levyt, jotka pystyvät koskettamaan ja Elbow onnistuu siinä komeasti.
--------------------------
Facebook-sivuilla alkoi 30 päivän musahaaste, minkä idea on siis postata biisi per päivä ja joka päivälle on oma kysymyksensä, kyl te tiedätte. Anyway, jos se kiinnostaa, niin tsekkailkaa sitä täältä. Twitter-feedissä nämä näkyvät myös, mutta kaikki tarinat eivät aina siihen mahdu.
mitä tarvii että toi avautuu? musanörtti toisensa jälkeen kehuu, mutta itseä vaan turhauttaa ja väsyttää koko levy. veikkaan, että ongelmansa on siinä, että duunissa s-marketin kassalla istuessa olen liiankin usein huomannut että no mikäs se stereoissa soi, hitto, elbow. traumojen takia tääkään levy ei sitten varmaan koskaan voi alkaa kuulostaa hyvältä?
VastaaPoistaMulla se vaati pari kuppii teetä, kuulokkeet, auringonlaskun ja mukavan nojatuolin. Silloin alko biiseistä löytymään kauneutta ja tunnetta, mitä olin kaivannutkin.
VastaaPoistaToi S-Marketin kassa on kyllä paha. Voi olla, että traumasi ovat liian suuret, jotta pystyisit löytämään tästä levystä mitään muuta kuin paskat asiakkaat ja ankean duunin. Luulisin?
Heh, aika jännä: mun mielestä just Open Arms on levyn ehkä heikoin biisi, vähän liian suoraviivainen. Ja The Night Will Always Win on ihan suosikkeja, hyvin kaunis biisi.
VastaaPoistaMutta tästä kai näkee, että Elbow'sta löytyy monenlaisia erilaisia puolia, jotka vetoaa eri ihmisiin. Luulen kyllä, että tykkäisit kolmesta ekasta levystäkin, jos haluat ne tsekata. Asleep In The Back on ehkä eniten progemaisin, aika tiivis ja koukeroinen, mutta sitten kun se aukeaa, se on kaunis. Cast Of Thousands on loistava kokonaisuus ja sisältää joitain ihan tajuttoman hyviä biisejä, kuten Not A Job ja etenkin Switching Off. Leaders Of The Free World on vähän epätasainen: itse pidän kovasti sen äänekkäämmistä biiseistä kuten nimibiisi ja Forget Myself, mutta se on Elbow'n levyistä kokonaisuutena ehkä hajanaisin.
Tää teksti oli sellaista, että tekee itekin mieli heivata toi Glasvegas hetkeksi jonnekin sivuun ja laittaa Elbow soimaan. Ihan vielä en kyllä pysty. Mutta viikonloppuna, lupaan!
VastaaPoistaPete: Open Arms vetoaa ehkä just suoruudellaan. Alkumelodia ja c-osa ovat ihan taivaallisia. Kertsi on just siinä rajoilla, että menee liian stadioniksi, mutta pysyy hyvän maun paremmalla puolella. The Night Will Always Win ei oikein ole vielä onnistunut paljastamaan kauneuttaan mulle kunnolla. Eiköhän se sieltä vielä paljastu.
VastaaPoistaKiitos noista levykommenteista! Kyllä tarkoitus on vanhempiinkin levyihin tutustua ja varmasti niistäkin tykkäilen. Ero uudempiin kun ei kai ole kovinkaan suuri. Pitää varmaan aloittaa Cast of Thousandsista.
Bubble: Ei tän kanssa kannata kiirehtiä. Silloin just tää menee ohi ja humahtaen. Suosittelen rauhallista iltaa tee- tai kahvikupposen ääressä. Silloin levyn kauneus pääsee parhaiten esiin. Ei tarvi siis kiirehtiä Cheating Heartin sivuuttamisen kanssa. :D