Jätkäjätkien viime vuonna ilmestynyt debyyttilevy Ykstoist ykstoist oli ihan ok, mutta ei lopulta mitään sen enempää. Asan talvella julkaistu Jou jou oli sitten pari astetta heikompi tuotos. Odotukset eivät ole järin suuret Jatkojatkoja kohtaan, eikä näistä biisivuodoista pitäisi ikinä lähteä hypeä tekemään, mutta kun potkii ja hyvin.
Siinä on sitten kesän festareille jo pari täsmähittiä valmiina. Suuri maailma varsinkin on todella hyvä. Uusi moottoritie ei vielä ainakaan vakuuta samalla tavalla, mutta ei sekään huono ole. Katsotaan parin viikon päästä riittääkö hittejä albumillisen verran. Jatkojatkot kaupoissa siis 15.6.
Booker T. Jones on legenda, joka on itselläni jäänyt funk-historiaa opeteltaessa vähemmälle huomiolle. Nimi on tuttu, mutta mielikuvat vetävät enemmän pellepainin puolelle. Kaltaiselleni noviisille kelpaa kyllä se, että vanhat ukot tekevät vielä eläkepäivillään funkia, mikä potkii perseitä ja ottaa nimiä.
Booker T:n alkukuusta julkaistu The Road From Memphis on rikollisen vähälle huomiolle jäänyt helmi. Itse bongasin levyn vähän vahingossa Stupidon listoilta ja kiinnostus heräsi, kun The Rootsin mainittiin olevan levyllä taustabändinä. Eikä vierailijalistakaan yhtään kiinnostusta laskenut, pikemminkin päinvastoin. Levyllä käyvät nimittäin laulamassa Lou Reed, My Morning Jacketin Yim Yames ja The Nationalin Matt Berninger duetoi soul-kuningatar Sharon Jonesin kanssa. Joko alkoi kiinnostamaan?
Vaikka nimet levyn takana voisivat viedä huomion itse pääartistilta, niin levyllä asia ei suinkaan ole näin. Booker T:n Hammond ujeltaa komeasti pitkin levyä ja taustabändi pitää vain rytmin tiukkana ja potkivana. Niin kuin hyvässä funkissa kuuluukin mennä. Cover-versio Gnarls Barkleyn Crazysta on hyvä todiste.
The Road From Memphis ei keksi pyörää uudelleen, vaan groovaa vastustamattoman hyvin. Nopeat kappaleet pistävät liikkeelle ja hitaammat kappaleet taas ovat täynnä sielua. Vaikka soulin ja funkin saralla on tullut kovia nuorempiakin tekijöitä, niin Booker T. Jones näyttää, että ei pidä aliarvioida vanhempaa sukupolvea. Lopetetaan tähän kauniiseen duettoon, jossa Matt Berninger ei jää yhtään jälkeen Sharon Jonesille. Kaunista.
------------------------------
Pakko on vielä muistaa Gil Scott-Heronia. En olisi uskonut, että kun reilu vuosi sitten kuulin I'm New Herea ja tutustuin miehen tuotantoon, että joutuisin näin pian lukemaan suru-uutisia. Harvoin muusikkojen ja julkkisten kuolemat herättävät surua, mutta tämä herätti. RIP Gil Scott-Heron.
Lil Wayne on taatusti tämän hetken mainstream-räppäreistä se vihatuin ja samalla rakastetuin. Meneepä Youtubeen katsomaan minkä tahansa old skool rapvideon, niin kommenteissa haukutaan Lil Wayne alimpaan helvettiin. Itse en ole mieheen kohdistunutta vihaa koskaan ymmärtänyt. Onhan tuo narina ihan saatanan raivostuttavaa kuunneltavaa, mutta parhaimmillaan Weezy on kekseliäs räppäri. Miehen täysin freestylena aina vedetty riimittely on todella arvaamatonta ja välillä täysin toisista maailmoista. Olihan se autotune-vaihe aivan kamalaa kuunneltavaa, mutta onneksi se ollaan unohdettu.
Pariin otteeseen lykkääntynyt Tha Carter IV (toi kansi on taas aivan tajuttoman siisti!) alkaa vihdoin kerätä hyvää hypeä taakseen ja pakkohan se on itsekin lähdettävä mukaan. Nimittäin jo viime talvena julkaistu 6 Foot 7 Foot on huikea biisi. Bangladeshin biitti paukkuu kiitettävän munakkaasti ja sekä Weezy, että vierailija Cory Gunz sylkevät kovaa. Videokin on taattua Lil Wayne-käsittämättömyyttä.
Kakkossinkku John ei ole lähellekään yhtä hyvä biisinä, mutta video on taas - toistan itseäni - käsittämätön. Ei räppikliseet mihinkään muutu, vaikka kuinka yritetään jotain kauhuteemaa niihin ympätä. Rick Rossin pyörätuoli tosin herättää hilpeyttä spinner-pyörineen. Jos jotain hyvää tästä biisistä pitää sanoa, niin ainakaan autotunea ei tarvitse enää kestää.
Eilen nettiin vuotanut kolmas sinkku How To Love on taas jotain aivan muuta. Tällä kertaa Lil Wayne koittaa taitojaan sokerisen R'n'B:n parissa ja tiedän, että tämä kuulostaa uskomattomalta, mutta lopputulos on hyvä. Tätä biisiä kuunnellessa huomaa kuinka paljon Drake ja Weezy kuulostavat toisiltaan. Samalla lafkalla ovat muuten molemmat. Millaisenkohan räppihirviön saisi aikaan, kun nämä yhdistäisi?
Tha Carter IV on viimeisimpien tietojen mukaan kaupoissa kesäkuun 21. päivä. Lil Waynen historian tuntien levy lykkääntyy joulumarkkinoille.
------------------------
Koska otsikko ei rajannut aihetta pelkästään Weezyyn, niin voin innostua toisestakin artistista. Tässä tapauksessa pitää tosin puhua duosta. Detroitin kovimmat kaverit Eminem ja Royce Da 5'9 julkaisevat kesäkuun 14. yhteisep:n nimellä Bad Meets Evil. Jo jonkun aikaa Youtubessa aikaa viettänyt biisi Fast Lane tuli kuuleviin korviini vasta eilen ja onneksi tuli. Nyt voidaan mahdollisesti puhua vuoden parhaasta rap-biisistä. Eminem kuulostaa suoraan sanottuna vitun kovalta, eikä siltä vammaisvitseihin ja itkuräppeihin juuttuneelta keski-ikäiseltä nillittäjältä, mitä mies on ollut viimeiset seitsemän vuotta. Vielä kun Royce Da 5'9:kin laittaa parastaan ja Sly Jordanin laulama kertsi kuulostaa ihan Dr. Dren kulta-aikojen biisien Nate Dogg-lurituksilta, niin minä olen sulaa vahaa ja palvon näitä miehiä.
Surkeasti alkanut hip hop-vuosi alkaa yhtäkkiä näyttämään todella kovalta.
Kaipaatko kesärientoihisi tanssittajaa joka ei ole moottoripyörä, elävä musiikkivideo tai white trash-kuningatar? Englannista tulee tanssivapahtajat, jotka voivat näyttää harmittomilta nörteiltä, mutta todellisuudessa he ovat bilelordeja. Friendly Fires tarjoaa takuutanssit.
Bändi julkaisi kotvanen sitten kakkoslevynsä Pala. Palan voi tiivistää termiin "hyvä pop-levy". Biisit ovat täynnä koukkuja, ne tanssittavat ja jäävät vastustamattomasti päähän soimaan. Turha levyä on oikeastaan sen kummemmin analysoida. Levy on täynnä potentiaalisia hittejä, jotka eivät yritä mitään liikaa, vaan pistävät porukan liikkeelle, kuten Hawaiian Air.
Sitten on härskiäkin funkimpi True Love. Jos tuo basso ei aiheuta teille likaisia ajatuksia, niin olette siveyden sipuleita. Ettäs tiedätte. C-osan housepiano pistää myös virneen naamalle.
Ensisinkku Live Those Days Tonight tanssittaa ja nostattaa aika törkeän kovaa. Jos olette indiediskoa järkkäämässä, niin tämä soimaan ja viikset heiluu muunkin kuin ironian voimalla. Levyllä on myös hitaampaa menoa tasoittamaan tanssifestejä, mutta ne jäävät härskin tanssittamisen jalkoihin aika pahasti. Show Me Lights on kuitenkin poikkeus, jonka biitti on tosin häpeilemättömän potkiva ja siten pistää myös liikkeelle. Sanoinko jotain takuutansseista?
Pala on siis todella mainio levy, mutta koska tässä blogissa ei pelätä bilettää kuin olisi taas vuosi 2008, niin otetaas kanssa debyytin helmet kehiin. Skeleton Boy on ehkä yksi lempikappaleistani koskaan. Videokin on kekseliämpää sorttia, joten ruudun ääressä pysyy ihan mielellään, vaikka tekisi kovasti mieli stepata ympäri kämppää.
Loppuun vielä parit videonäytteet laulaja Ed Macfarlanen ehdottomasta vahvuudesta. Ei riitä, että biisit ovat hyviä, mutta jos tyypillä heiluu lantio noin holtittomasti, niin voitaisiinko olla sellaisen asian kuin nerouden ääressä? Vastaan kaikkien puolesta, voidaan. Olen luultavasti ikuisesti kateellinen miehen tanssitaidoista ja tyydynkin vain ihailemaan liikkeitä ruudun takaa. Eikä nuo biisitkään huonoja ole, mutta nuo muuvit... Arvostan.
En ole pitkään aikaan tehnyt biisipostausta, mutta nyt on hyvä syy moiselle. The Horrors on julkaisemassa seuraajaa mainiolle kakkoslevylleen, Primary Coloursille. Kolmoslevy, Skying, on tulossa jo heinäkuun lopussa ja siitä esimakua antaa Still Life. En edes yritä sanoa mitään järkevää tästä biisistä. Täydellistä yömusiikkia.
Odotukset ovat jälleen katossa, mutta niin oli viime levynkin kohdalla ja tuli snadisti petyttyä. Hypettääkö vaiko eikö hypettää?
Olen alkanut karsastamaan hitaasti aukeavia levyjä. Olen jo pitkään uskotellut itselleni olevinani kovinkin kiireinen, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa. Mutta kun ei vain muka kärsivällisyys riitä ja näin päin pois. Tällaiselle torvelolle onkin erityisen hienoa, kun joku levy, jonka on melkein jo unohtanut, koska "ei tää ny vaan lähe" yhtäkkiä lähteekin. Näin kävi Elbown viimeisimmän levyn kanssa. Siihen ei tarvittu lopulta kuin yksi ilta, joka oli tunnelmaltaan täydellinen.
Ensimmäisenä myönnän, että olen tutustunut Elbow'n tuotantoon oikeastaan vain The Seldom Seen Kidin verran. Olen aiemmatkin levyt joskus kuullut, mutta siitä on aikaa ja muistikuvat ovat olemattomat. Vaikka kuinka ihastuin aikanaan The Seldom Seen Kidiin, niin en kokenut "tarpeelliseksi" tutustua muuhun tuotantoon. Kyllä, tiedän olevani tyhmä. Siitä huolimatta odotin yhtyeen uusinta levyä "build a rocket boys!:a" todella paljon. Lippy Kids oli lähes täydellinen kappale ja jos levy tulisi olemaan täynnä samanlaisia helmiä, niin voitaisiin puhua jo ennakkoon vuoden parhaasta levystä.
Ei se levy lähtenyt. Ei sitten millään. The Birds oli vaikuttavan hieno avauskappale, Lippy Kids sen jälkeen oli yhtä vaikuttava kuin ensikuuntelulla, mutta sen jälkeen kappaleet eivät tehneet vaikutusta. Kokonaisuus tuntui laahaavalta ja vaikealta. Kyllä, vaikea. Se sana mitä vanha progefani ei aikoinaan edes tuntenut. Olin valmis luovuttamaan, mutta onneksi en tehnyt sitä. Nyt levyn näkee aivan toisin silmin ja korvin.
En edelleenkään levyä sanoisi täydelliseksi kokonaisuudeksi. On tämä hajanainen. Lähes täydellistä biisiä ja tunnelmaa tulee rikkomaan keskinkertaisempi rypistys. With Love, Neat Little Rows ja The Night Will Always Win eivät vain lähde. Tosin avauskaksikon lisäksi uusia biisirakkauksia on tullut yllinkyllin. High Ideals on yksinkertaisuudessaan töykeän bassoriffin, oudon kitaran ja torviensa ansiosta aivan mieletön kappale. Jos joku kappale tänä vuonna onnistuu saamaan minut yhtä innostuneeksi silkalla pokallaan, niin olen valmis nostamaan kyseisen yhtyeen tai artistin jumaltasolle.
The River on noussut sille arvostustasolle oikeastaan vain siksi, että se on alkusoitto uudelle lempikappaleelleni. Open Arms oli kappale, joka huumasi. En voi kuin hämmästellä Elbow'n täydellistä melodiantajua. Tämä on kuin kappale, jonka Coldplay haluaisi tehdä. Samalla koskettavan läheinen, että maailmoja syleilevän iso. Kuin varkain biisi lähtee lentoon, joka laulattaisi stadioneita ympäri maailman, enkä kyllä keksi syytä minkä takia ei laulattaisi. Melkein toivoisin, että itselläni olisi särkynyt sydän, jotta voisin kyyneleet silmissä huutaa kymmenien tuhansien ihmisten kanssa "we got open arms, for broken hearts, like yours my boy, come home again". Ja kun siihen yhdistää c-osassa hoettavan "everyone's here"-hokeman, niin puhutaan tämän vuoden täydellisimmästä anthemista ja sen tekevät keski-ikäiset manchesterilaiset, joita ei kutsutella nimellä Gallagher.
Levyn loppu lähenee myös täydellisyyttä. The Birds (Reprise) on kaunis, niin kaunis. Kappaleen tulkitsee 68-vuotias pianonvirittäjä John Moseley, jonka vanhuutta värisevä ääni vetää kylmät väreet iholleni joka kerta. Levyn lopetuskappale Dear Friends on täydellisen kaunis oodi ystäville, johon levyn voi lopettaa hyvillä mielin.
"build a rocket boys!" vaati siis työtä avautuakseen, mutta kyllä se oli sen arvoista. Edelleenkään en voi sanoa, että levy olisi millään tasolla Seldom Seen Kidin veroinen, mutta on rakettilevykin hyvä. Ennen kaikkea se on ajoittain pakahduttavan kaunis. Liian harvassa ovat levyt, jotka pystyvät koskettamaan ja Elbow onnistuu siinä komeasti.
--------------------------
Facebook-sivuilla alkoi 30 päivän musahaaste, minkä idea on siis postata biisi per päivä ja joka päivälle on oma kysymyksensä, kyl te tiedätte. Anyway, jos se kiinnostaa, niin tsekkailkaa sitä täältä. Twitter-feedissä nämä näkyvät myös, mutta kaikki tarinat eivät aina siihen mahdu.
Asialinja tuntuu jälleen olevan ihan liikaa vaadittua itseltäni, niin kirjoitetaan semihöttöä. Tänä kesänä Suomeen saapuu aivan mieletön määrä mielenkiintoisia bändejä keikoille. Pistetäänpä tätä mieletöntä määrää yhteen, niin tajutaan miten hillittömän paljon tälle kesälle ollaan järkkäämässä keikkoja. Festaritärpit tulevat vielä erikseen.
Keikkakesän virallisena avauksena itselleni toimii Caribou Tavastialla 31.5. Flow'n keikka meni sivusuun ja kun kehut sieltä olivat huimia, niin nyt on mentävä korjaamaan virhe. Lupaan seota Odessan aikana, sen teho kun ei ole laskenut viime kesästä mihinkään.
Kasarimuskelihevari Thor saapuu Domiin 1.6. ja jos köykäinen showmeininki kiinnostaa, niin paikalle kannattaa mennä. Keikka tulee sisältämään metallilevyjen vääntämistä ja muuta pullistelua aivan riittämiin. Levykauppa X:ssä oli hauskaa pari vuotta sitten, joten pakosti on täälläkin.
6.6. Helsinkiin saapuu kaksi todella mielenkiintoista bändiä, joiden väliltä on jälleen todella vaikea valita, jos siis vain on rahaa. Tavastialla veivaa post-rockyhtye Tortoise ja Kuudennella linjalla on "tropical-indietä" soittava Abe Vigoda. Tortoise kiinnostaisi todella paljon, mutta niin kiinnostaisi kyllä Abe Vigodakin. Taitaa jäädä kumminkin molemmat väliin. Ei se hehkuttamista estä.
Wu-Tang Clan palaa Suomeen ja tällä kertaa Nosturiin. Jos viime kerralla jäi klaani väliin, niin ehdoton suositus kahdeksanneksi päiväksi. Vaikka Circuksen akustiikka ja järjestelyt kusivat viime keikalla, niin silti keikka oli silkkaa murhaa. Nosturissa meno ei takuulla ole ainakaan huonompaa.
Vähän erilaista meininkiä on tarjolla Tampereella Annikin runofestivaaleilla, kun punkrunoilija John Cooper Clarke saapuu juhliin esiintymään. Mies on varmasti parhaiten tunnettu cameostaan Controlissa, missä kuultiin pätkä runoa Evidently Chickentown. Nyt on mahdollisuus kuulla tämäkin livenä. Kiinnostaisi todella paljon, mutta Tampere on olevinaan aina niin kaukana.
Crystal Castlesin livemeiningin taitavat tietää kaikki. 13.6. Circuksen lavalla on yksi raivotautinen nuori nainen rääkymässä elektron tahtiin ja yleisö reivaa. Paikalla!
Linkin Parkin Kaisaniemen puiston keikka 16.6. muuttui astetta kiinnostavammaksi kun lämppärit ilmoitettiin. Etelä-Afrikan rap-ihme Die Antwoord on mielestäni aika väärässä paikassa nyt kyllä esiintymässä, mutta toisaalta jos "ninjat" onnistuvat aiheuttamaan pahennusta ja hämmennystä, niin tehtävä on suoritettu. Menen ulkopuolelle kuuntelemaan, vaikka Die Antwoord kaipaisikin visuaalisen ärsykkeen musiikkinsa tueksi. Onhan tämä aika köykäistä loppupeleissä. Pelkään myös pahoin, että vitsi on vanhentunut jo ajat sitten.
Nyt voidaan puhua legendasta. Jello Biafra saapuu uuden yhtyeensä The Guantanamo School Of Medicinen kanssa Nosturin lavalle 28. kesäkuuta. Dead Kennedys on lempiyhtyeitteni joukossa helposti, joten tämä on kyllä aika pakkokatsastus, vaikka nostalgia-arvo on pelottavan korkealla. Jelloon luottaen toivon, ettei keikka jää pelkäksi Dead Kennedysin muistolla ratsasteluksi vaikka ei tätäkään pätkää voinut kirjoittaa ilman, että DK mainittaisiin. Bändi esiintyy myös Tampereella heti seuraavana päivänä.
Heinäkuu ei voisi alkaa paremmin. 3. päivä Circuksen lavalla on The Mars Volta ja Tavastialla Architecture In Helsinki. Koitapa näiden välillä päättää minne menet. Valintani taitaa mennä progen puolelle.
7. heinäkuuta Tavastian lavalle saapuu jälleen Dinosaur Jr. Edellisestä keikasta Tavastialla ei tosiaan ole kuin reilu vuosi, mutta tällä kertaa yhtye vetää nykyisin muodikkaaksi muodostuneeseen tyyliin Bugin kokonaisuudessaan. Jos ette ole nähneet Dinosaur Jr:a koskaan livenä, niin suosittelen keikan tsekkaamista. Kaksi kertaa bändin nähneenä tämä keikka jää väliin, mutta silti tulen varmasti päätöstäni harmittelemaan vielä. Hieno yhtye.
Tämän keikan missaaminen harmittaa toden teolla, mutta pitääkö näitä legendoja tuoda samaan aikaan, kun on Ruisrock. Club YK:lle saapuu nimittäin sludgelegenda Eyehategod 9. heinäkuuta. Yhtyeen piti vuosi sitten tulla jo Suomeen, mutta keikka peruttiin samana päivänä kun liput tulivat myyntiin. Jospa tällä kertaa keikka saataisiin onnistumaankin. Yhtye esiintyy myös Lutakossa päivää myöhemmin. Hitaan metallikorinan ystäville pakkokatsaus.
12.7. Nosturissa on sellainen garagetupla tarjolla, ettei paremmasta väliä. Black Lips ja Dum Dum Girls soittavat yhteiskeikan Nosturissa ja päivää myöhemmin Turun Klubilla. Black Lips on tunnettu todella villeistä livekeikoistaan, eikä Dum Dum Girlskään pöllömpi ole. Kesän keikkatapauksia!
Grungepioneeri Mudhoney esiintyy jälleen Suomessa ja tällä kertaa voidaan puhua melkeinpä kiertueesta. 12.7. bändi on Turussa, 13. päivä Tavastialla ja 14. päivä Tammerfesteillä Tampereella. Jos grunge kiinnostaa edes etäisesti, niin kyseessä on pakkotsekkaus!
Paavon ystävällisestä muistutuksesta lisätään The Damnedkin kesän vierailijoiden joukkoon. Punkpioneerit saapuvat Tavastialle 14.7. toisen punkveteraanin, GBH:n, kanssa. Yhtye esiintyy myös Tammerfesteillä päivää aiemmin. Missasin bändin Ilosaaressa 2006, joten pitää vähän miettiä korjaisinko nyt virheen. Kiinnostaa kyllä!
17. heinäkuuta Circuksen lavalla on elektrofunkkia parhaimmillaan. Chromeo saapuu pistämään naiset sekaisin ja miehet vihreiksi kateudesta. Kesän viilein keikka!
Chromeon jälkeen onkin hiljaisempaa pitkän tovin. Elokuun 9. päivä Tavastialla on kumminkin herkkua, kun slowcore-yhtye Low saapuu vuoden country-tapaus Josh T. Pearsonin kanssa yhteiskeikalle. Kummatkaan eivät välttämättä ole ihan niitä omimpia bändejä, mutta ansaitsevat tästä huolimatta maininnan.
Elokuun loppu onkin sitten pyhitetty todelliselle jumalmenolle. Vuoden yhden parhaimmista levyistä julkaissut Kurt Vile saapuu 29. päivä Tavastialle ja jos jotain keikkaa ei tänä vuonna saa missata, niin se on herra Vilen keikka. Smoke Ring For My Halo on upea levy, jonka kappaleista haluan kuulla jokaisen livenä.
30. päivä Circuksen valtaa Deftones. Pidin mielettömästi bändin viime vuonna julkaisemasta Diamond Eyes levystä ja kun bändin keikkoja ollaan kehuttu, niin hinku päästä katsomaan näitäkin on todella iso. Olisin toki kaikista mieluiten ottanut bändin yhdessä Alice In Chainsin ja Mastodonin kanssa, mutta eihän tällaista herkkua voi antaa kuin amerikkalaisille. Anywho, tänne mennään melko varmasti.
Elokuun ja kesän päättää sitten klassikkojen klassikko. Primal Scream saapuu elokuun viimeisenä päivänä Cirkukseen soittamaan klassikkolevynsä Screamadelican kokonaan. Itselläni on vähän ristiriitaiset fiilikset tästä keikasta. Näin Primal Screamin Tavastialla pari vuotta sitten ja bändi oli suorastaan laiska. Vielä kun Screamedelicakin on itselleni aika tuntematon levy, niin en osaa kyllä yhtään vielä sanoa jaksanko suunnata paikalle. Ysärinuoret ovat varmasti jo jonottamassa lippuja, jotka tulevat huomenna myyntiin. Toivottavasti bändi on paremmassa iskussa nyt kuin kaksi vuotta sitten.
Lisäyksiä on aivan varmasti vielä kesäksi tulossa, joten päivitellyjä tulee aina, kun jotain merkittävää ilmoitetaan. On tässäkin keikkoja ihan tarpeeksi ja kaikkeen makuun.
Lähdin ristiriitaisin odotuksin katsomaan Glasvegasia The Circukseen. Toisaalta olin odottanut bändin näkemistä jo debyytistä lähtien, mutta toisaalta vaikeasti avautunut kakkoslevy laski odotuksia jonkun verran. Keikkapaikka ei myöskään herättänyt huraa-huutoja täysin päin naisen sukupuolielintä menneiden järjestelyjen takia, jotka tuli koettua Wu-Tang Clanin keikalla.
Puhutaan heti kättelyssä The Circuksesta, kun sitä on tullut haukuttua alimpaan helvettiin kohta vuoden verran. Glasvegasissa järkestelyt jopa toimivat. Narikka veti kiitettävän hyvin, miksaus oli tällä kertaa jopa oikein hyvä, mitä nyt välillä James Allanin laulut eivät kuuluneet mihinkään. Tungosta ei ollut missään, tosin eipä keikka ollut loppuunmyytykään. Baaritiskin toimivuutta ei tullut kokeiltua, mutta kyllä kaikille taisi tällä kertaa tuoppeja riittää. Varovaisia kehuja voin siis viimeisimmän kokemuksen myötä antaa.
Vielä kun itse yhtyekin oli oikein hyvässä vedossa. Uusimman albumin avauskolmikolla alkanut keikka lähti hyvin käyntiin, mutta jo neljäntenä kappaleena kuultu It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cry sai koko Cirkuksen laulamaan mukanaan ja sen huomasi J. Allankin. Mies antoi yleisön laulaa sydämensä kyllyydestä ja tyytyi vain hymyilemään lavalla. Tästä hetkestä lähtien olin naama virneessä koko keikan.
Etukäteen pelkäsin, että ristiriitaista julkisuutta pitkin vuotta saanut "kokaiinijeesus" James Allan olisi menettänyt karismansa valkoisten vaatteiden ja nenäkarkin seurauksena. Eipä onneksi ollut. Vaikka mies voikin keskittyä pelkkään esiintymiseen, kun kitarointivastuu on pelkästään serkkupojalla, niin silti esiintyminen ei ollut pelkkää poseeraamista. Miehestä jäi aika sympaattinen ja maanläheinen kuva. Allanin kanssa voi sittenkin istua tuopillisille ilman pelkoa kokaiiniövereistä.
Tästä keikasta on todella vaikea puhua oikein mitään järkevää, koska bändi onnistui vetoamaan tunnetasolla niin täydellisesti. Jos nyt jotain voi sanoa, niin uuden levyn kappaleet jäivät vanhempien kappaleiden varjoon. Euphoria, Take My Hand sentään kajahti komeasti ja yleisö myös reagoi siihen hyvin. Muuten vanhemmat kappaleet odotetusti saivat paremman vastaanoton ja yhteislaulu olikin komeaa isoimpien hittien kohdalla. Daddy's Gone ja Go Square Go saivatkin äänekkäimmän vastaanoton ja ihan syystä.
Se virne, mikä naamalleni tuli It's My Own Cheating Heartista on edelleen pysytellyt naamallani. Se toimikoon mittarina siitä, että kyseessä oli yksi tämän vuoden puolella näkemistäni keikoista parhaimpia.
Tänään on syntymäpäiväni. Jeejee ja rommia pullo. Ei nyt juututa siihen, vaan tarjoankin teille nyt jälleen yhden luurangon kaapistani pällisteltäväksi. Tai no, kuunneltavaksi. Olen nimittäin joskus ollut studiomuusikko.
Yläasteella soitin vielä aktiivisesti bassoa. En koskaan ollut kovinkaan hyvä basisti, ehkä lähinnä auttava, mutta intoa olikin sitä enemmän. Kävin ylimääräisenä kurssina yläasteella kaksi vuotta bändikurssia, missä kavereiden kanssa soiteltiin satunnaisia covereita hyvällä ja ei niin hyvällä menestyksellä. Ysin lopussa päästiin sitten studioon, mikä oli nuorille sälleille ihan mielettömän siistiä, varsinkin kun koulumme studioon tuli ihan törkeen siisti Pro Tools.
Olimme aiemmin soittaneet Leevien Pohjois-Karjalaa, Red Hot Chili Peppersien Californicationia, Metallican Nothing Else Mattersia (en muista treenattiinko sitä koskaan ihan loppuun asti) ja Apulannan Anna mulle piiskaa, mikä käytiin jonain koulumme "kulttuuripäivänä" vetämässä pariin otteeseen musaluokassa livenä. Yleisöä oli runsaat parikymmentä henkeä. Pariin otteeseen biisi vedettiin siksi, että ekalla kerralla kaikki soittivat ihan eri tahtiin. Vedettiin biisi uudestaan heti perään ja sitten meni nappiin. Itsehän leikin "keikalla" rocktähteä. Pistin ihmiset taputtamaan ja nostin jalkani monitorille. Samalla bassoni oli suunnilleen leuan korkeudella, koska en kerennyt säätää hihnaa edellisen jäljiltä. Todellinen rocktähti siis!
Talven ja kesän treenasimme siis "ihan hulluna" 0010:ä, jotta kaikki olisi täydellisesti valmista studiota varten. Lauluja ei treenattu, koska meillä ei ollut laulajaa ja ne piti saada äänitettyä puolessa tunnissa. Muuten niitä ei tulisi. Kitaristimme sitten uhrautui ja siltä se kuulostaakin. Kertsi meni jatkuvasti ihan päin helvettiä, joten tilalle otettiin "mullikuoro". Minä, kosketinsoittajamme ja koulun julkkisbändin Radioaktiivisen Purkan kitaristi (soittaa nykyisin Novellassa, että ihan tiedoks vaan) mentiin mölyämään kertsi ja ei se tilannetta ainakaan parantanut. Eli jos säkeistöt menee vielä joten kuten, niin kertsissä "helvetti pääsee irti".
Tässä se nyt sitten on. Kuuntelu täysin omalla vastuulla. Jos 0010 on lempikappaleesi, niin tätä raiskausta ei välttämättä kannata kuunnella. Ei se nyt niin hyvin mennyt, mutta on tuossa hetkiä, missä soitetaan aika hyvin yhteen. Livenä kun vedettiin lauluja lukuun ottamatta ja ilman klikkiä.
Tämä olkoon synttärilahjani teille. Yrittäkääpä ylittää! Nykyisin en siis juurikaan soittele, paitsi välillä saatan todella tylsistyneenä napata akustisen käteeni ja "yrittää" säveltää jotain maailmoja mullistavaa. Eli todelllisuudessa Landola on lähinnä sisustuselementtinä.
Kun heräsin eilen, niin en ajatellut muuta kuin finaalia. Päivä tuntui sietämättömän pitkältä, kun odotti vain myöhäisillan ottelua. Ja väistämätöntä tappiota. En kertaakaan koko päivän aikana ajatellut, että "mitä jos?". Se ei vain ollut vaihtoehto. 1-0 tilanteessa koin kumminkin oudon tunteen. Ajattelin, että jos tästä tasoihin noustaan, niin kyllä tämä peli kääntyy. Ruotsi ei pelottanut. Victor Fasth vaikutti tavalliselta kuolevaiselta. Ja sitä hän olikin. Kun peli päättyi 6-1, niin en saanut sanaa sanotuksi. Katsoin vain hämmästyksestä televisioruutua ja samalla ympärilläni oli juhlat. Havahduin vasta, kun joku sanoi sanat: "lähdetäänkö torille?". Me lähdimme.
Eilen koko Helsinki oli täynnä ihmisiä, jotka halusivat vain riemuita sydämensä kyllyydestä ja voi pojat, että se oli kaunista. Halailin vastaantulijoita, heitin ainakin sata yläfemmaa, lauloin ääneni käheäksi ja päädyin kotiin myöhään, todella myöhään. Kotimatkallani, kun autojen tyyttäys ja jatkuvat "oi, Suomi on niin ihana"-huudot eivät enää jaksaneet nostaa tunteita stratosfääreihin, turvauduin kappaleeseen. Tämä kappale sai minut jälleen tuntemaan itseni yhdeksi osaksi tätä kollektiivista riemua. Enpä olisi uskonut, että tästä kappaleesta voisi puhua jopa kohtalona.
Elbow saapuu siis Turun Ruissaloon tekemään debyyttiesiintymisensä Suomessa. En voi edes kuvailla kuin onnellinen olen tällä hetkellä. Nauran vain onnesta ja pompin. Jos torilla on tänään dj:llä yhtään tyylitajua, niin hän laittaa One Day Like Thisin soimaan. Ruissalossa sitten viimeistään pääsen itkemään onnesta. It's looking like a beautiful day indeed! Tavataanko torilla?
Kesä on vääjäämättömästi tulossa ja on muistutellut jo muutamana päivänä olemassaolostaan. Kesä on myös ainoa vuodenaika, johon pystyy määrittelemään musiikkia aivan valtavat määrät. On kesähittiä, puistofiilistelyä, festarihittiä jne. Kun vähän penkoo levyhyllyään, niin tulee muistaneeksi yhden kesäyhtyeen, jonka hienous tuppaa unohtumaan turhan usein. Plutonium 74, missä olet piileskellyt.
Tutustuin yhtyeeseen kuutisen vuotta sitten, kun ELMU järjesti kansanjuhlaansa vielä Kaivopuistossa. Välihuomio: ei tule paikkaa ikävä. Serkkuni mies oli ollut rellestämässä yhtyeen basistin kanssa ja kun mies oli kuulemma ollut hyvää seuraa, niin ei yhtyekään voinut olla huono. "Jotain fuusioreggaeta ne kai soittaa", oli kommentti, kun kysyin yhtyeen tyyliä.
Keikasta en enää muista paljoa mitään. Yhtyeen perkussionisti oli hilpeällä päällä ja vetikin "reggae-juoksua" koko keikan. Sen muistan, että bändi soitti hyvin ja levy oli hommattava. Kirjastolaitos riensi apuun. Yhtyeen debyytti Pasilasta Kallioon olikin oikeaa kesäherkkua. Lähes minttujätskin veroista, eli kyllä tästä oikeasti pidettiin.
Plutonium 74:ää muisteltiin vuosien saatossa useaan otteeseen ja debyyttilevy kävi aina silloin tällöin soittimessa pyörimässä. Yhtye kumminkin tuntui kadonneen maan alle totaalisesti. Välillä bändi kävi vetämässä keikkaa jollain hippifestareilla, mutta muuten ei tuntunut mitään tapahtuvan. 2008 - rakkauden vuosi - toi kumminkin muutoksen. Yhtye julkaisi ns. puskista kakkoslevyn, Peittoalueen ulkopuolella, joka edelleen aiheuttaa kylmiä väreitä. Tämä on suomalainen klassikko.
Jos Pasilasta Kallioon kuulostaa nykyisin hiukan naiivilta hippeilyltä, missä surrealismi on vain mausteena, niin Peittoalueen ulkopuolella on aivan toista maata. Levy seikkailee aivan omissa sfääreissään niin sanoituksissa kuin sävellyksissä. Genretys on aivan mahdotonta, kun jokainen biisi tuntuu vetävän yhtyeen ilmaisua jälleen aivan uuteen suuntaan. Levyllä on niin kaihoa (Muut jotka itkee, Kaipuun lohduton tie, Ihmisestä) kuin myös bilettä (Alakerran orkesteri, Kaisa meni diskoon, Tuubajuuba). Lähestulkoon täydellinen levy. Voiko levy olla huono, jos siinä käy höpisemässä Ior Bock.
Peittoalueen ulkopuolellakin on jo nyt kolme vuotta vanha, enkä ole taas pitkästä aikaan kuullut juuri mitään yhtyeestä. Tutkiva journalistinne kumminkin selvitti, että bändillä on tänä vuonna tasan yksi keikka, Espoon Kivenlahti Rockissa, ja kymppituumainen sinkku on tulossa/tullut. Bändin laulaja Ylermi Rajamaahan sen sijaan voi törmätä teatterilavoilla ja kohta valkokankaallakin. Mies kun on yksi pääosista yhden lempikirjani filmatisoinnissa, eli Pussikaljaelokuvassa. Uusi albumi ei olisi kyllä pahitteeksi, eihän.
Ennen kuin mennään virallisesti postauksen aiheeseen, niin pieni avautuminen Bloggergatesta. Hottispostaukseni kommenteista hävisi sitten puolet tämän rytäkän aikana. Pahoittelen. Toivottavasti tämä palvelu pysyy jatkossa vähän paremmin pystyssä. Ja sitten asiaan!
MM-kisahuumassa on pakko olla nyt edes vähän mukana. Mikael Granlundin kisat ovat saaneet Messi-fanin vetämään linjanvetoja tähän Barcelonan ihmemieheen, mutta nyt moinen kaveri on suomalainen ja pelaa kendoa. Sydän sykkii silti.
Koska tämä on kumminkin aina välillä olevinaan musiikkiblogi, niin tätä postausta ei voi pitää pelkästään Granlund-hehkutuksena. Koska sunnuntaina on mahdollisuus taas saada suomalaiseen historiaan jäävä kisabiisi, niin arvioidaan muutamat tämän maan kisakappaleet kouluarvosanoin. Lupaan olla ankara!
Historian tunnetuin kisabiisi, Den Glider In, on toki klassikko, mutta aika paska loppupeleissä. 6+.
Ihanaa Leijonat Ihanaa ja eurotekno, nevö forget! 8.
Mahdollisesti maailmanhistorian huonoin kisabiisi. Ikinä. Missään. 4.
Jare & VilleGalle ovat urheilumiehiä henkeen ja vereen ja Häissä on ihan hyvä yritelmä kisabiisiksi. Ei kumminkaan jatkoon, koska on parempikin kisabiisi. 7.
Ihanfinaalissa.fi on pistänyt kiekkojournalismin uuteen uskoon. Kehäkettu ja Sacha Remling tuovat vanhat hyvät Moontv-muistot mieleen Bratislavan menolla ja tämä kappale on silkkaa kultaa. Sunnuntaina rillataan! 10!
Kuun lopussa on sitten lempijoukkueellani jälleen mahdollisuus tuoda lisää pyttyjä Barcelonaan Mestareiden liigan finaalissa. Senkin kunniaksi kaikkien aikojen paras kappale. Kyllä, ei edes kisakappale, vaan ihan kappale. Tässä on hyvää aikaa opetella sanoja!
Lupaan, että urheilua ei käsitellä ainakaan vuoteen tämän jälkeen.
Kun minä jotain täällä blogissani hypetän, niin hypemyllyn tuloksetkin olisi hyvä käsitellä, ettei sitä nyt ihan turhan päiten täällä länkytä, että nyt on kovaa kakkaa tulossa. Sitten harmittaa, kun kädet osuivatkin ripuliin. Ai että mä tykkään kakkavertauskuvista.
Hot Sauce Committeenhan piti alunperin tulla jo kaksi vuotta sitten. Levyn julkaisua kumminkin siirrettiin, kun MCA a.k.a. Adam Yauch sairastui imusolmukesyöpään. Viimeiset kaksi vuotta sitä on tiedostanut, että kyllä siellä valmis levy odottaa vain julkaisua ja kun poikien tuotosten laadun tietää, niin eihän sieltä huonoa levyä voi tulla. Kaksi vuotta on kumminkin pitkä aika. Sekä hip hop, että musiikkimaailma yleisesti ovat muuttuneet.
Edellinen "oikea levy" To The 5 Boroughs ei tehnyt oikeastaan mitään uutta genren sisällä, pikemminkin päinvastoin. Kyseinen levy oli rakkaudenosoitus vanhalle koulukunnalle. Samplet raikasivat, eikä menty muodin mukaisesti minimalistisella The Neptunes/Timbaland-linjalla. Beastie Boysit olivat pelissä mukana ja raikkaasti olivatkin. Tämä oli kumminkin piristysruiske myös koko yhtyeelle. Edelliset kolme levyä pomppivat villisti genreistä toiseen ja olivat osin myös "oikeilla soittimilla" soitettuja. To The 5 Boroughsilla oltiin räpin perustusten äärellä. Räpitkin muuttuivat pop-kulttuuriviittauksia täynnä olevasta paskan jauhamisesta poliittisemmiksi.
Hot Sauce Committee Part 2 kuulostaa siltä, kuin olisin kuullut tämän kaiken jo aiemmin. Tämä levy ei yllätä eikä myöskään innosta kuten To The 5 Boroughs. Sointi on palannut Check Your Headin ja Ill Communicationin aikaiseksi fuusiosekamelskaksi. Räpitkin ovat jälleen läpänderiä ilman sen kummempaa sanomaa. Vanhat fanit toki jo pistävät pelihousunsa ilmaan pyörimään, mutta en voi olla muuta kuin vähän pettynyt. Miksi taantua nostalgiaan, kun voi mennä eteenpäinkin?
Näiden tuntojen kanssa levyn kuunteleminen on tuntunut kumman vaikealta. Aluksi olin todella innoissani ja myyty, mutta kun hype laantui ja ajatukset tulivat pois hattaroista, niin "todellisuus" alkoi paljastumaan.
Ja jälleen kerran, levy ei suinkaan ole huono kaikesta pettyneestä mussutuksesta huolimatta. Se on jopa hyvä, eikä edes keskinkertainen. Biisit ovat hyviä, niillä muuttuu oma yksiö parhaimmissa kohdissa yhden miehen tanssihalliksi sekunnissa, mutta silti, ei tähän voi täysin tyytyväinenkään olla. Mukana on kädenlämpöistä höttöäkin. Eivätkä ne biisit ole levyn suurin kompastuskivi, vaan juuri se, että levy kuulostaa jo pariinkin otteeseen kuullulta. Toisaalta lätty on vasta reilun viikon vanha, joten lopullisia johtopäätöksiä ei tule vielä vetää. Kunhan levyn kanssa on päässyt sinuiksi, niin mielipidekin varmasti muuttuu, jos on muuttuakseen.
Mitä siis jäi käteen? Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tuli uusi Hello Nasty: sisältää pari jäätävää hittiä, mutta muuten vaipuu unholaan.
Ymmärrettävästi en itse vietä äitienpäivää ihan perinteiseen tapaan. Itseasiassa yritän vältellä kaikkea asiaan liittyvää, jotta päivästä tulisi edes jollain tasolla siedettävä. Aikoinaan tämä Kanyen esitys oli vain tunteellisuudessaan huikeata katsottavaa. Nyt siihen pystyy valitettavasti samaistumaan.
Koska me bloggaajat olemme hypettäjiä pahimmasta päästä ja tyyppejä, joille postaamisen ajankohtaisuus on tärkeämpää kuin syventyminen yhtään mihinkään, niin onkin hyvin soveliasta kirjoittaa vuoden hypetetyimmästä levystä parin kuuntelukerran perusteella ja vielä niin, että ensimmäisestä kuuntelukerrasta on vain pari tuntia. Goblin on virallisesti kaupoissa huomenna, mutta ennakkotilaus kannatti jälleen. Levy soi nyt kolmatta kertaa ja mielipide ei todellakaan ole valmis, mutta eipä kiinnosta, teen mitä huvittaa, niin kuin Tyler.
I'm a fucking unicorn, fuck anybody who say I'm not
Tyler, The Creatorin kohdalla olisi todella helppoa keskittyä pelkkiin ulkomusiikillisiin ansioihin. Onhan Goblininkin hype keskittynyt enemmän live-esiintymisiin, kaaokseen ja pahennukseen, kuin biiseihin. Siksi onkin todella hienoa kuunnella levyä, jossa artisti itsekin tiedostaa tämän. Jo heti avauskappaleessa Tyler räppää pitävänsä vain ja ainoastaan hauskaa välittämättä muiden mielipiteistä. Tämä levy on 19-vuotiaan teinipojan mielentuotos ja levyn teemana on, aivan kuten Bastardillakin, Tylerin dialogi terapeuttinsa kanssa, joka myös on Tyler itse.
The devil doesn't wear Prada, I'm clearly in a fucking white T
Goblin on todella synkkä levy. Valoa ei ole missään. Ainoastaan tuhoa, vihaa ja itseinhoa. Siitä huolimatta 74 minuuttinen levy ei tunnu liian pitkältä. Mitä nyt jälleen kerran levyn loppupuolelle ollaan säästetty levyn turhimmat biisit. Bitch Suck Dick on nimeään myöten vain pelkkä provosaatio, jonka kuuntelu aiheuttaa lähinnä myötähäpeää, vaikka juuri sitä levyltä odotettiinkin. Myös muuten ihan komea instrumentaali AU79 tuntuu vähän turhalta hidastelulta, kun viimeinen biisi Golden räjähtää käyntiin kaikessa vimmaisuudessaan. Muuten tämä teini on tehnyt laadukkaan ja - niin irvokkaalta kuin tämä kuulostaakin - viihdyttävän levyn.
See that's my decision, you fuckers don't have to listen, here, put this middlefinger in your ear
Goblin on selkeästi suunniteltu kokonaisuudeksi ja juuri kokonaisuutena levy toimii todella hyvin. Siksi näin parin kuuntelun perusteella on todella vaikea valita yksittäisiä biisejä hehkutettavaksi. Eniten olin ehkä vakuuttunut She:stä, jossa OFWGKTA:n r'n'b-hemmo Frank Ocean käy räppäämässä ja lurittelemassa kauniisti kertosäkeen. Biitistä tulee todella vahvasti The Weekndin touhut mieleen. Muutenkin biittien minimalistinen sointi on todella vahvasti mieleeni. Tosin Radicals jyrää kaikkea muuta kuin minimalistisesti ja silti olen innoissani. Punk on täällä taas!
Niggas saying "free Earl" without even knowing him, they're missing the new album, I'm missing my only friend
2011 on ollut niin surkea vuosi hip hopin saralla, että sitä on vain toivonut edes yhtä levyä, joka kuulostaisi muultakin kuin rutiinisuoritukselta. Goblin on kaikkea muuta kuin rutiinia. Tässä kuulee rakkauden ja vimman niin vahvasti, että väitän tämän olevan aivan kärkisijoilla, kun vuoden lopussa pitää taas valita vuoden parhaimmistoa genreistä huolimatta. Eipä olisi uskonut 19-vuotiaalta isoäitinsä luona asuvasta skeittirotasta moista.
Raphael Saadiqin The Way I See It oli yksi vuoden 2009 isoimmista hittilevyistä. Joka vuosi listojen kärkiin tärähtää yksi soul-levy, joka pistää keski-ikäisten polvet veteliksi ja levyhyllyt rahtusen uskottavammiksi. Tästä voinee jo päätellä, että levy ei minuun mitenkään kovin kummoisesti iskenyt. Miehen kolmas levy Stone Rollin' sitten taas iskee ja kovaapa iskeekin.
Täytyy heti kärkeen myöntää, että muistikuvani The Way I See It:stä eivät ole kovinkaan kirkkaat, joten vertailukohdat jätettäköön sikseen. Stone Rollin' on silti yllättävänkin rock. Chuck Berry-tyylistä räminää ja groovea on varsinkin levyn alkupuolella oikein mukavasti. Kitarat soivat rosoisesti ja rummut iskevät kuin Manny Pacquiaon jabit. Ja samalla Saadiq laulaa sielunsa kyllyydestä. Tässähän menee omat polvet veteliksi.
Vaikka soundiin hatarilla muistikuvillani muutosta on tullut, niin ote on silti vahvasti menneessä. Motown-soundit tulevat jatkuvasti mieleen ja sepäs ei ole ollenkaan huono juttu. Retrosoul kun on parhaimmillaan ihan parhautta ja Saadiq on nyt onnistunut kutittamaan sellaista kohtaa minussa, joka pomppii riemusta aina kun levy soi.
Levyn ensimmäinen puolisko on omistettu riemukkaalle, äänekkäälle ja iskevälle rockailulle, kun taas toinen puolisko on jo perinteisempää ja rauhallisempaa soulia. Vaikka kahtiajako onkin ehkä vähän keinotekoinen, niin toisaalta se myös toimii. Yllätysmomentti on todella suuri, kun ensimmäisenä eivät alakaan soimaan jouset tai fraseerattu soul-kiekaisu, vaan kovaa soivat kitarat ja rummut. Kun yllätyksiä ollaan jaeltu puolikas levy, niin voidaankin siirtyä rauhallisempien kappaleiden pariin. Kunhan on vain selvinnyt levyn alkupuoliskon viidestä täydellisyyttä hipovasta kappaleesta. Kuunnelkaa itse, onhan nämä alla olevat kappaleet ihan silkkaa kultaa.
Viimeinen puolisko on, kuten on tullut todettua, rauhallisempi ja enemmän perinteisempään souliin päin. Ongelma on vain siinä, että kun alkupuolisko on tyrmäävyydessään aivan omaa luokkaansa, niin loppulevyn on todella vaikeata siitä enää petrata. Eikä oikeastaan petraakaan, tai edes pidä samaa tasoa yllä. Parhaimmillaan lopun kappaleet ovat huumaavan hienoja, kuten Good Man, mutta sitten taas pahimmillaan tasapaksuja, kuten Just Don't, tai vain hämmentäviä, kuten Day Dreams. Ei huonoja, mutta ei tajuntaa räjäyttäviäkään. Mitäs herra Saadiq menee tekemään täydellisen alkupuoliskon.
Jos viime vuonna "the man" oli Aloe Blacc, niin tänä vuonna valtikan ojennan mielelläni Raphael Saadiqille. Stone Rollin' on loistava levy, josta ei purnattavaa juuri löydy. Loppupuoli nyt hieman lässähtää, mutta vain hieman. Tämän vuoden parhaimpia ja tyylikkäimpiä julkaisuja, ja voin jo nyt sanoa, että tämä levy tulee soimaan stereoissani ja paljon. Saadiqin tyylikkyydestä pitää vielä avautua, voi kun voisin itsekin yhdistää nörttiyden ja cooliuden samalla tavalla. Ihan silkkaa Mad Meniä, mutta vieläkin coolimpaa. Huhhuh.
